Siinä pirtin pöydällä ne olivat, rintamalla olevan veljeni ja Helsingin siskoni kirjeet ja sormus ja kello ja rahat. Odottivat.
”Täällä jossain 30/1-40
Rakas kotiväki,
Paljon kiitoksia kirjeestä, jonka sain jo pari päivää sitten ja josta näin miten siellä ajat ja askareet luistaa. Ette olleet silloin vielä saanut tietää tätä surullista uutista Piipon Mikon kohtalosta. Minä kyllä laitoin yhden pienen kirjelapun, jos se lie tullut sinne perille, jossa kerroin jo, että Mikolta on taistelu päättynyt tällä rintamalla. Minä laitoin hänen kellon, sormuksen ja rahat, jota oli noin 420mk tuleen kirkolle kauppiaalle lomamiehen mukana. Ehkä tästä oletten jo tietoiset, jos saitte sen kirjeen…
…Kun pääsis silloin lomalle, että sais olla viemässä viimeiselle matkalle läheistä aseveljeä. Ja jos pysyy täällä sinne asti housuissaan. Lämpimin terveisin teille kaikille
Valde”
”Helsinki 4/2-40
Rakas kotiväki.
Kiitos kirjeestänne jonka sain joku aika sitten. Sain Valdelta kirjeen, jossa oli ikäviä uutisia, kyllä se oli raskas sanoma Annalle. Kuinka hän ollenkaan voi sen sulattaa? Se oli hänen vuoronsa mennä. Sota ei säästä eikä sääli, kenen kohdalle se tulee. Kuka on voinut viedä sen sanoman hänelle? Oletteko käynyt siellä? Vai onko tytöt myös siellä kotona? ...
Kirjoittakaa sitten, kuinka Anna jaksaa, ei hänen tule kirjoitettua…
Toiv. monin terveisin Helmiina”
Kävin viikot hoitamassa sisareni Annan kolmea lasta. Olavi oli jo koulussa, Leena kahden ja Tuovi vuoden ikäisiä. Heidän kotiinsa oli noin kymmenen kilometriä. Ensin on pari kilometriä korpitaivalta ja sitten maantietä loput. Lastenhoitaja oli tarpeen, koska Mikko oli rintamalla ja Anna ansaitsi elantonsa ompelemalla ihmisille vaatteita. Nyt minun oli taas aika lähteä työhön, mutta tällä kertaa meno tuntui ylivoimaisen vaikealta. Taskussa painoivat sankarivainajan sormus ja kello, jotka äiti kehotti viemään Annalle suruviestin mukana. Tukalampaa tehtävää ei äiti olisi voinut minulle antaa.
Oli pakkaskeli. Puin lämpimät vaatteet ylle kietoen kaulaliinan kasvojeni suojaksi. Laitoin repun selkään ja kiinnitin monot siteisiin, tavoittelin sauvat käteen. Toinen sauva oli kaatunut tikapuiden taakse hankeen. Tein hitaasti lähtöä viipyilevässä aamuhämärässä. Mieleni oli surunmusta ja minua pelottikin. Olihan kylältä otettu hiljan kiinni yksi desantti. Latu oli onneksi auki. Meno oli muutoinkin nihkeää. Valkoinen lumivaippa kuorrutti korpikuuset. Oksat näyttivät pakahtuvan tykkylumen alla. Syvä hiljaisuus täytti ikikuusikon, mikä yleensä oli tuntunut minusta levolliselta paikalta. Luontokin oli vaiti, suksien rahina muhkuraisella ladulla peitti vähäiset pakkasen ja eläinten risahdukset. Toisinaan porkka tökkäsi puun oksaan. Lauhtuva pakkanen kuurasi lehtipuiden oksat ja varvut koruiksi. Nouseva aurinko yritti pilkistää aamu-usvan läpi ikään kuin toivoa antaen. Jo kimalsi jokunen lumikide. Hetkeksi pelko suli suruksi, kyyneleet kivettyivät karpaloiksi poskipäille.
Mutta kohta taas rintaa raastoi ja kurkkua kirveli ja kuivasi, muukin kuin kirpeä pakkanen. Kaulaliina huurtui hengityksestä. Siirsin sen alemmaksi. Lumen muotoilemat tutut siirtolohkareet ja jättikokoiset muurahaiskeot ohitin niitä näkemättä. Mieltäni myllersi mieletön sota, isättömät lapset. Viha ja katkeruus kuoleman majesteettia kohtaan täytti pääni tällä kertaa ja sumensi silmäni. Taival oli toki tuttuakin tutumpi, kesällä kärrytienä kapulasiltoineen ja pitkospuineen. Osaan sen reitin vieläkin ulkomuistista. Mielessäni häivähti muisto yhdestä kylmästä juhannuksesta. Olin ottanut kengät pois jalasta Pahkasuon kapulasillan kohdalla. Suovesi olikin hyytävän kylmää ja sain variksenvarpaat.
Havahduin hetkeksi, kun Pahka-ahon takana kuului kuitenkin Takasen vanha pappa olevan metsätöissä. Kirves kopsi kuusenoksia, välistä lauloi pokasaha, tällä kertaa mollissa. Latu pujahti sankan kuusikon suojasta kylätielle. Kulmalan kohdalla emäntä tuli ulos kyselemään kuulumisia. Elämä kylällä näytti kuin näyttikin jatkuvan. Te ette tiedä yhtään mitään, ajattelin enkä pystynyt kertomaan raskasta asiaa. Minua vain raivostutti sodan epäoikeudenmukaisuus. Kuulumisten kyselijät tuntuivat kiusallisilta ulkopuolisilta, suru velloi vasta raivona ja vihana. Olisin voinut vaikka potkaista heitä.
Koko matkan, ylämäet ja alamäet, välistä pysähtyen mietin, miten asian kertoisin. Miten tällaisen asian voi kertoa? Miten lapset suhtautuisivat? Miten minä osaisin olla avuksi uudessa tilanteessa? Ohitin Lehtomäen, Kiiskilän, Vähälän ja Lamminahon tiehaarat. Tavallista hitaamman kymmenkilometrisen loppuvaiheessa päätin, ettei minusta ole sanansaattajaksi tällä kertaa. Poikkesin lähinaapuritalossa Kulmalassa ja jätin sormuksen ja kellon Siviälle tuotavaksi perille vasta seuraavana päivänä. Itse menin työmaalleni kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaksi kirkassilmäistä pellavapäätä kurkki jo nenät kiinni ruutuikkunassa odottamassa, milloin täti taas saapuu.
Vaikka olinkin hiukan hiessä hiihtämisestä, sydäntäni kylmäsi laskiessani pienen myötäleen alas pihaan. Irrotin sukset tavanomaista rauhallisemmin, puhdistin niiden pohjat, asetin ne vasten tikapuita, kopistelin luudalla pakkaslumet monoista ja villasukista ja menin muina miehinä tupaan. Tytöt heti kieppuivat jaloissani. Karja tuli ruokittua, ruuat tehtyä ja lapset hoidettua. Toki se päivä oli minulle raskas, mutta olin päättänyt lahjoittaa Anna-siskolle ja lapsille vielä yhden entisenlaisen päivän. Olimmehan edellisellä viikolla puhuneet, miten paljon kenttäpostia oli taas tullut. Leskeys ja orpous kyllä jaksoivat odottaa vielä yhden yön yli.
Tappiolta se minusta tuntui. En ollut suoriutunut äidin minulle sälyttämästä tehtävästä kuin puolitiehen. En vieläkään käsitä, miksi kirkkoherra ei vienyt viestiä perille. Kun Vienolan isäntä kaatui, sinne meni kirkkoherra ja kätilökin. Ailihan oli siunatussa tilassa. Joskus paljon myöhemmin Anna sanoi sodan aikoinaan ottaneen häneltä syyttömän isän Tammisaaren vankileirillä, sitten puolison ja vienee vielä pojankin. Onneksi viimeinen ennuste ei koskaan toteutunut.
----
Pakinaperjantain 55. haasteeseen
matka.
