Rintaan pistää, kurkkuun nousee pala,
vaikka päätin, polkemaan en ala,
alan kuitenkin ja hullun lailla vauhtia vain lisään.
Hiki nousee vitkaan, hengitän vain sisään,
rentouden kun kadottaneet lihakseni on,
olen niiden oikkuin eessä avuton.
Pohje kireä kuin jousenjänne:
tuokaa helpotusta tänne.
Olkaa, kaulaa, ristiselkää, reittä, hartiaa
ihan joka paikkaa täytyy viruttaa.
Kiskon painot vuorovedoin minkä jaksan,
tästä kaikestahan maksan:
koko rahan edestä raadettava on!
Kohta kotiin päästyä on olo raukea ja nukuttaa.
Jos vaikka aamuun asti Unijukka tuudittaa.
Tätä on jatkunut jo monta kuukautta. Minä, Anna Emilia, pyörin mittatilatussa vuoteessani. Tempur-tyynyni ei suostu antautumaan mainoksen lupaamaan niskaa turvallisesti tukevaan muotoon. Kevyt untuvapeitekin painaa jostakin syystä liikaa. Uni ei ota tullakseen, vaikka lampaat on laskettu moneen kertaan, värinätärinärentoutukset otettu ja hengitetty oikeaoppisesti. Rentous on karannut. Jokainen soluni on reippaasti hereillä, ellei peräti hälytystilassa.
Mikä minun on? Päässä pyörivät tekemättömät työt, laiminlyödyt ihmissuhteet, vastaamattomat kirjeet, monet päätöstä odottavat isot asiat. Tämä on varmaan vain stressiä. Onkohan jotakin virustautia liikkeellä?
Kyllä minun pitäisi käydä katsomassa se Härön uusin elokuva ja televisiossa olisi tänä iltana kaksikin katsomisen arvoista dokumenttia, mietin ja askelmittari nilkassani sauvon liikunnallista viikkovelvoitettani. Ylihuomenna on spinning ja torstaina punttisali. Kävellessäkin mieleeni pulpahtaa kurssiseloste, jonka asettelua tulisi vielä viimeistellä. Power Point-diaesitystä en saa millään valmiiksi määräaikaan mennessä. Eihän tätä jaksa erkkikään, puuskahdan itsekseni ja lisään vauhtia. Tienhaarassa tulee vastaan entinen naapuri. En kyllä ehdi pysähtyä juttelemaan, kalenterinihan on buukattu täyteen puolen tunnin tarkkuudella. Joustotunnit olen unohtanut ja kunnolliset lomat jo vuosikaudet. Minulla menee todella lujaa eikä kukaan töissä voi täyttää paikkaani. Lenkiltä palatessa puhelimessa odottaa kaksitoista uutta viestiä. Ehtisinkö kuunnella?
Laskeutuessani alas portaita suihkuun mennäkseni kompastun omiin jalkoihini ja kaadun päistikkaa kohti kiviseinää. Silmänräpäyksessä ehdin nähdä pikakelausvideon elämästäni, sen merkittävistä henkilöistä ja hetkistä. Tajuan oitis, että työtä ja kuntoiluhetkiä ei minulle näytetty. Näin vanhempani, sisarukseni, ystäviäni, siis kaikki rakkaani, joita olen laiminlyönyt jo vuosikausia. Jo ennen kuin kaadun vasten seinää murtaen käteni, oivallan, mikä minulla oikeasti on. Kiire. Siitähän perheeni ja ystäväni ovat jo kauan yrittäneet minulle viestittää. Minun sairauteni on perfektionismi. Olen sallinut sen tunkeutua elämääni viruksen lailla salakavalasti. Se on kiihdyttänyt kehoni ylisuorittamiseen, soluttautunut soluihini ja lopulta murtanut puolustukseni siinä määrin, etten ole vuosiin kaikkivoimaisuudessani muistanut, mikä on tärkeää.
Missä on lapsuuden ja nuoruuden huolettomuus ja levollisuus? Mihin kadotin taivastuokiot, jotka voimaannuttivat jaksamaan? Mikä pakottaa minut oravanpyörän pyörittäjäksi niin työssä kuin vapaa-aikana? Toki perimä, kasvatus, olosuhteet ja ympäristö ovat vaikuttaneet minuun monella tavalla. Mutta itse itseni kiireen seitteihin sotkin, sen myönnän. Onneksi käteni murtui eikä käynyt sen pahemmin. Orava saa loikata pyörästään ainakin hetkeksi oppimaan itseään ja itsestään.
-----
Pakinaperjantain 32. haastesana on käänne.
7 kommenttia:
Niin, mikä vaatii meitä olemaan tehokkaampia ja kiireisimpiä. Onko joku kriteeri, jonka mukaan täytyy olla kiireinen, muutoin ei ole tämän hetken ihminen.
Vaan onhan eläkeläisilläkin, noilla joutilailla aina kiire. Kiire kyläilemään ja harrastuspiireihin.
Burnout kolkuttaa uhkaavasti ovella.
Juuri mietin, että hyvä kun pyörä pysähtyi pelkällä käden murtumisella. Tilaan tuollaisia käänteitä kaikille!
Hansu,
Älä muuta sano. Kai se on jotenkin sisäsyntyistä tohottamista. Ja tämä luterilainen työkulttuurimme.
Allyalias,
Niinpä. Anna Emilia pääsi toistaiseksi aika vähällä.
Perfektionisti ei osaa sanoa itselleen: hyvin tehty, nyt on tauon aika.
Ei, hän ei tyydy koskaan, sillä hän tietää (tai luulee tietävänsä), että aina voi saada aikaan parempia tuloksia ja olla yhä tehokkaampi. Mutta voiko perfektionisti oppia terveeseen joutenoloon? Voiko perimälleen, elämänhistorialleen, luonteelleen mitään? Toivon, että voisi, koska rauhoittumisesta koituisi luovaa iloa ja onnea itselle ja muille.
Paju,
Takana lienee suorittamisella ansaittu näkyväksi tuleminen lapsuudessa. Miten elää se uudelleen? Onko ainoa tie anteeksianto?
Liisa,
tuo on varmaan perimmäinen selitys. Tulla näkyväksi, ansaita suorituksilla arvo tärkeäksi kokemiensa ihmisten silmissä ja mielessä. Niin tuttua. Jos tämän oivaltaa, oppii ehkä ottamaan rennommin. Vihdoinkin.
Mielenkiintoinen käänne ja pysähtyminen oravanpyörästä. Tällaistahan se on aktiivisen ihmisen elämä. Hyvin todellinen oli tarinasi ja varsinkin alkuruno kiva.
Onneksi meni vain käsi eikä pää!
Lähetä kommentti