Pullamössö

Kun ei oikein enää muista mitä nuo nautinnot oikein ovatkaan, tulee väistämättä taas se lapsuuden ihana aika muistoon. Minä en ymmärrä miksi nykyajan nuoria kutsutaan pullamössösukupolveksi. Ei siinä sanassa mitään, mutta se sävy miten sitä käytetään. Kielteisesti ellei peräti negatiivisesti.

Asiahan on niin, että joskus pula-aikaan ainakin meidän kylällä ei juuri pullalla mässäilty. Ei leivottu mitään voisilmäpullia, korvapuusteja, viinereistä ei oltu kuultukaan. Munkkeja tehtiin vasta ehkä 60-luvulla ja ne syötiin aina kerralla koko satsi. Mutta edellisellä vuosikymmenellä äiti leipoi kerran viikossa nisua, muutaman pullaletin tuvan isossa uunissa. Samalla lämmöllä hän saattoi tehdä vesirieskaa, jos jauhot olivat lopussa. Reikäleipiä oli aina orressa. Eri asia oli, kenen hampaat niihin loppukuusta pystyivät. Eivät ainakaan papan. Liotettiin maidossa.

Mutta takaisin pullaan. Sen suurempaa nautintoa en lapsuudesta muista kuin pullamössön. Se ei ollut tuoretta vastapaistettua nisua, vaan hiukan kuivahtanutta. Ja se pullamössö valmistettiin seuraavalla tavalla: Kahvikuppiin kaadettiin tilkka kahvia ja maitoa. Siihen ihanaan lämpimään seokseen lisättiin yksi pullaviipale pieninä palasina. Hienoa sokeria sai lisätä tilkan, jos oli tarvis. Sitä herkkua parempaa en muista. Siskokin kerran sieppasi toisen pullapalan ihan luvatta. Niitä viipaleita sai siis vain yhden jokainen. Sisko otti omin luvin ja kastoi sen heti siihen kahvimaitoon. "Kastui jo". Siitä sitten pienellä lusikalla mätettiin se mössö pieniin suihin. Karkkejahan ei siihen aikaan ollut. Mitä nyt kerran kesässä sai sen jäätelötötterön kirkolla juhannuskirkkoreissulla.

Minkähän takia nykyajan lapsille ei tarjota tätä makuelämystä? Tai saatanhan minä mummuna sen vielä lapsenlapsilleni neuvoa, kunhan vanhemmat ovat jossakin omissa menoissaan.

Eläköön pullamössösukupolvi. Minä ainakin kuulun siihen.

------

kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta nautinto.

Ansaittu vapaus

On vaalivuosi 70-luvun alussa. Anna Emilia lähtee opiskelemaan venäjää Ukrainaan. Hänelle on uskottu salainen missio, jonka ajatteleminenkin nostaa palan kurkkuun. Tunnelma tuon ajan Neuvostoliitossa on jollakin tavalla ahdistava. Rajanylitys tullauksineen hiottaa kämmenet. Viipurin aseman vessassa iskee heti vastaan valtaisa kulttuurisokki. Mutta nuoret sopeutuvat hetkessä. Anna Emilia uskottuineen on opastettu äärimmäiseen varovaisuuteen. Paikallisille ei saisi aiheuttaa ikävyyksiä. Se on itsestään selvää.

Anna Emilialla on yksi turvallinen osoite Kiovassa. Kaksi kertaa hän yrittää löytää kyseisen osoitteen, mutta rohkeus ei riitä matkustamaan niin kauas pois kaupungin keskustasta kuin olisi tarpeen. Miljoonakaupunki pelottaa ja pakottaa pysymään aloillaan. Anna Emiliasta tuntuu, ettei hän sittenkään sulaudu massaan. Moskovassa heitä olisi ainakin kaksi.

Kiovassa ei voi äänestää, vaan sitä varten on matkustettava Moskovaan, käytävä suurlähetystössä. Junamatka Kiovasta Moskovaan on absurdi. Miehet ja naiset sijoitetaan samoihin makuuhytteihin. Anna Emilia on ainoa nainen hytissään. Majoittuminen onnistuu sääntöjen mukaan. Mutta viereisellä petillä vajaan metrin etäisyydellä matkustaa gruusialainen mies, joka koko yön haluaa tehdä lähempää tuttavuutta. Anna Emilian yö menee valvoessa ja torjuessa hänen lähentelyjään. Lapsellisuuttaan hän ei ymmärrä hakea provodnikia apuun.

Moskovassa paukkuvat ennätyspakkaset ja väsynyttä Anna Emiliaa todella palelee sekä fyysisesti että henkisesti, kun mannerilmaston kuivan viiman nostattama lumi pistelee kasvoja kuin rakastajan eilinen parransänki. Moskovassa opiskelee kaksi Anna Emilian uskottua. Yhteyttä on pidetty koodatuin kirjein. Heidän luonaan hän saa yöpyä ja äänestysmatkalla on tarkoitus suorittaa annettu tehtävä loppuun. Anna Emilian matkatavarat ovat suhteettoman painavat matkan ensisijaiseen tarkoitukseen nähden. Mutta kukaan ei kysele.

Jokin kummallinen syyllisyys painaa vähintään yhtä paljon kuin huomaamattoman näköisissä kauppakasseissa kannettava materiaali. Joulukuisessa iltapimeässä tytöt mustissa maatuskahuiveissaan nousevat vaiti valtaisan kerrostalon kuudenteen kerrokseen. Oikea ovi on siinä heidän edessään. On pidettävä huoli, ettei kukaan naapuri näe ulkomaalaisia tulleen vierailulle. Hengitystään pidättäen tytöt kuuntelevat, onko portaissa liikettä. Ei ole, siis kevyt koputus oveen. Vastaanotto on mitä sydämellisin. Mission accomplished! Höyhenenkevein askelin tytöt palaavat asuntolaan. Nurkissa paukkuva Moskovan kuiva pakkanenkaan ei enää haittaa. Sitä vapauden tunnetta Anna Emilia ei unohda koskaan.

------

kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta vapaus.

Papan akka

Anna Emilia piti itseään papan lemmikkinä. Papan ruskeasävyisen ruutukuosisen sarkapusakan kauluksen taipeessa oli keskikokoinen hakaneula piilossa. Sitä olisi määrä käyttää, jos joku toinen tunkisi samaan syliin. Anna Emilia kutsuikin itseään papan akaksi. Eikä akka-sanalla hänelle ollut mitään kielteisiä merkityksiä.

Yhdessä he kävivät Rössin korvessa linja-autolla poimimassa vadelmia alumiinisiin hinkkeihin. Piikikkäät sähkölinjan alla kasvavat vatunvarret kaareutuivat korkealle Anna Emilian pään yli. Sieltä niitä marjoja oli helppo napsia astiaan. Harmitti vain, kun vadelmia poimiessa ei saanut koskaan astiaa täyteen. Vajenivat mokomat. Parasta marjareissussa oli kuitenkin eväiden syönti kannon nokassa. Villasukkaan piilotetut maito- ja kahvipullot ja keitetyt kokonaiset kananmunat ruisvoilepien kanssa kaivettiin esiin vihreästä repusta. Tulia ei tehty.

Yhteinen homma oli myös riihen uunin lämmitys. Tulen värikirjon ja hiilloksen hiipuvan hehkun katselussa Anna Emilian posket alkoivat kuumeta ja hänelle tuli raukea olo. Ei tehnytkään mieli lähteä muualle. Lämmityshommat olivat lepoa muista askareista. Siihen liittyi useita ihania tuoksuja, ei ainoastaan raapaistun tulitikun. Lisämausteena Anna Emilia muistaa kuivuvan viljan rukiisen ja leipäisen tuoksun. Muurin onkaloissa hautuivat hitaasti nauriit. Ne tuoksuivat siltä, miltä maistuivatkin eli makean imeliltä. Ja savun tuoksu tietenkin. Tuleen tuijottajaa taisivat pidätellä paikoillaan nimenomaan lupauksia antavat tuoksut ja Jussi-pappa, jota alle kouluikäinen Anna Emilia seurasi kuin hai laivaa. Ei siinä paljon puheltu, koska riihitonttu olisi muuten saattanut häiriintyä. Mutta laatuaikaa se oli, monilapsisen perheen vesa sai olla kahdestaan papan kanssa.

Edelleenkin vuosikymmenten jälkeen Anna Emilia uskoo aikuisten oikeesti olleensa papan lemmikki. Pappa vei hänet lääkäriin, kun polveen tuli vettä. Pappa toi hänelle kaupunkireissultaan yhden kerran leninkikankaan. Eikä se ollut karkauspäivän seutuakaan, vaan kuumaa kesää. Eikä pappa moitteen sanaa sanonut, vaikka tuvan kiikkustuolissa Anna Emilia otti niin kovat vauhdit, että tuoli meni ympäri. Keinutuoli meni rikki ja papalta katkesi muutama kylkiluu. Vuosia myöhemmin eräänä kesänä pappa ei taaskaan mitään virkkanut, vaikka Anna Emilia lähti isosiskon kanssa työväentalolle elokuviin kammottava sotamaalaus naamassaan. Ei käskenyt pesulle.

Oli se pappa Anna Emilialle tärkeä. Ensimmäisenä keväänä papan kuoleman jälkeen Anna Emilia kuuli papan tutut askelet yläkerrassa ja portaissa, vaikka hyvin tiesi, että leipälapion kopaisu tuvan kattoon ei häntä enää takaisin toisi. Nyt olisi osattava tehdä se ruisleipäkin ihan itse.

-------

Kirjoitettu pakinaperjantaille aiheesta lemmikki.

Ystävä

sinäkö se oot

Porthanian pyöröovessa

silmien sanaton silta johtaa

aikaan menneeseen

tukeva karhunhalaus

tavatessa

vuosikymmenten jälkeen

maustetaan muistoilla

huumorin kukka

bonuksena saamme

naurun ja kultaiset kyyneleet

sinä se oot

sinä

me taas

-----

Runotorstaille aiheesta ystävä.

Minun pääni soi

Anna Emilia sai laulusta ekaluokalla viitosen. Tuon heikon arvosanan lamauttamana hän pitkään vältteli äänensä avaamista. Harmonin takana seisten hän puolittain lausui ”Pieni nookipoika vaan, uunin piippuun kaatoaa, yhä ylöös yrittää, kaatolle hän kiipeää.” Mukava laulu ja tuttu asia, koska nokikolari oli toistuva vieras talossa.

Oppikoulun kolmannella luokalla oli taas totinen paikka. Opettaja oli jostakin saanut käsityksen, että Anna Emilia osaisikin laulaa ja alkoi harjoituttaa häntä laulamaan äänissä erään toisen tytön kanssa jotakin tuttua joululaulua. Parin harjoituskerran jälkeen kävi selväksi, ettei siitä mitään tule. Anna Emilia saisi soittaa ksylofonilla ”Jingle bells, jingle bells…” Ja esiintyä joka toisessa ohjelmanumerossa. Siis hänhän osasi soittaa.

Joskus opiskeluaikana kesälomalla kotona Anna Emilian äiti ihmetteli, kun tyttö arkareissaan lauleskeli ”Oi katsohan lintua oksalla puun.” Ulkomuistista vallan. Oliko tapahtunut ihme?

Äänessä pysyminen on aina ollut Anna Emilialle vaikeaa. Veljentyttökin havaitsi sen aikanaan. Mutta melodioiden tunnistamisessa hänellä ei ole mitään vaikeuksia. Anna Emilia pärjää loistavasti kaikenlaisissa kappaleiden tunnistuskisoissa. Tästä hän on tehnyt omat johtopäätöksensä. Anna Emilia laulaa vain yksin tai tyttärensä innoittamana hänen kanssaan yhdessä. Toivelaulukirjoja on laulettu parikin läpeensä yhteen menoon. Aina siihen saakka kunnes Anna Emilian puoliso vaivihkaa vihjaisee, että nyt riittää ”I Will Survive” fortissimo. Musikaalista lahjakkuutta on monenlaista. Anna Emilia kuuntelee sujuvasti päässään soivia vaihtelevia melodioita.” Kun minä kotoani läksin”,” Sinua, sinua rakastan”,” Twilight Time”, ”Diana”,” Sunrise, Sunset”,” A Woman in Love”,”Vaikka vaellus on vaivaista”,” Laula, laula, laula”,” Anna mulle tähtitaivas”, ”Myrskyn jälkeen”, ”Adagio”, ”Isä, minä tahtoisin päästä jo kotiin” ja miljoona muuta.

Anna Emilia ihan liikuttuu niiden kauneudesta ja hoitavuudesta. Miksi siitä ei annettu koulussa arvosanaa? Se viitonen on niin ikävännäköinen siellä ekaluokan arvostelukirjassa hänen mielestään. Anna Emilia irrottaa varovasti yhden mainostarran (Tess Gerritsen, Katoaminen) kirjakerhon mainospostista ja liimaa sen sen pahannäköisen viitosen päälle.

-----

Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta Melodia.

Tarpeettomat

Oli kumisaappaat ja monot,

talveksi huopikkaat.

Pojilla lapikkaat.

Kesäksi kasvun mukaan

nappaskengiksi saimme

kangastennarit kukikkaat.

En tarvinnut muuta

enkä paremmasta tiennyt.

Nyt kenkävuori kutistuu

käyttämättömyyttään,

koska enää ei auta liikkumaan

taikasaappaatkaan.

Kenkälusikan vartta jatketaan

ja turhista kengistä luovutaan.

Pari kerrallaan.

-----
Kirjoitettu aiheesta kengät Runotorstaille.


"Kengät pystyvät aikaansaamaan muutoksia, ne voivat hävittää menneisyyden ja luoda tulevaisuuden. Lähes koko historian ajan naisten kengät on pidetty piilossa, alushamepilvien ja pullistelevien krinoliinien alle kätkettyinä. Mutta vaikka ne olivat naisen vaatetuksen piilotelluimpia osia, ne samalla olivat ja ovat yhä kaikkein paljastavimpia. Silmät ovat sielun peili, mutta kengät ovat portti psyykeen."

Linda O'Keeffe: Kenkä - avokkaiden, saapikkaiden ja sandaalien kunniaksi. Valokuvat Andreas Bleckmann. Könemann, 2005. Suomennos Ilona Sevelius. Alkuperäinen teos Shoes - A celebration of Pumps, Sandals, Slippers & More, 1996.

Näkymätön jälki

Päivämäärän 26.4.1986 muistan hyvin kahdesta eri syystä. Tuona päivänä eräs kiinalainen perhe oli ollut meillä kylässä. Muistan hyvin nämä sinimustahiuksiset iloiset vanhemmat lapsineen, joiden kanssa kiertelimme kotimme ympäristössä. Meillä on käynyt kiinalaisia vieraita vain kaksi kertaa. Oli paahtavan kuuma, miltei kesäinen päivä. Harvoin huhtikuun loppuun osuu niin kuumia päiviä. Oli kaakkoinen ilmavirtaus. He kirjoittivat muutaman sanan vieraskirjaamme. Heistä jäi musteella koukeroisilla kirjaimilla kirjoitettu, mutta näkyvä jälki.

Vasta muutaman päivän kuluttua tuli tieto, että samana päivänä Ukrainassa oli tapahtunut vakava ydinvoimalaonnettomuus. Seurasimme säteilyturvakeskuksen tiedotteita. Minullekin soitettiin ja kysyttiin mitä se sana Tšernobyl tarkoittaa. Koiruoho. Olin asunut puoli vuotta Kiovassa, siis siellä lähellä.

Lapsuuskotini osui laskeuma-alueelle. Menimme käymään mummolaan. Kaikki näytti olevan ennallaan. Pihanurmikolle oli kuitenkin jätetty haravoituja lehtikasoja. Niiden kuivana pöllyttäminen ei olisi ollut viisasta. Veljeni oli hankkinut jostakin lainaksi säteilymittarin. Tuntui oudolta, miten mittari alkoi ritistä ja rätistä haravoitujen lehtikasojen kohdalla. Äänetön vihollinen sai äänen, todentui. Ja varoituksia alkoi sadella. Piti olla poimimatta sieniä, syömättä kaloja, poimimatta marjoja. Mikään ei näkynyt, tuoksunut eikä tuntunut missään, mutta oli ikään kuin kaikki olisi hetkessä muuttunut. Mikään ei ollut enää kuin ennen. Kukaan ei olisi enää turvassa missään. Meidän tajuntaamme ja ympäristöömme jäi pitkäaikainen näkymätön jälki ja koko maailmaan hitaasti, niin hitaasti, jos koskaan arpeutuva haava.

-----

Kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta JÄLKI

Mieluummin koulussa

Muistan miten kansakouluun lähteminen jännitti kovasti, koska menin yksin kahden kilometrin metsätaipaleen. Koko nimi ja syntymäaika "taottiin" päähän. Se piti muistaa ulkoa. Minkähän takia? Minähän osasin lukea. Kai sen olisi voinut paperillekin kirjoittaa ja ottaa lapun mukaan.
Koulussa oli helppoa ja mukavaa. Mitä nyt kerran jalkapallopelissä sain pallon suoraan päähäni. Kyläkoulussa joukkueeseen tarvittiin kaikki oppilaat. Ja laulukokeet pelottivat siinä määrin, että menin kipsiin kuten jotkut idoliksi pyrkivät. Mutta kun osasin sujuvasti lukea, kirjoittaa ja laskea enkä käsistänikään ollut vallan tökerö, mielelläni sinne menin. Ja saattaa se olla niinkin, että koulussa oli helpompaa olla kuin kotona.

Jotakin hankalaa koulussa ehkä oli tapahtunut, koska muistan kevätlämpimällä säällä kerran kääntyneeni Kompurolta takaisin kotiin. Kotona kerroin, että puro muka tulvi, vaikka tulva-aika oli jo ajat sitten mennyt ohi. Ykskaks vain käännyin takaisin. Oli lämmin päivä. Tämä liittyy ehkä talvella sattuneeseen kaatumiseen mäenlaskussa. Jalkani venähti polvesta niin pahasti, että siihen tuli vettä. Sitä hoidettiin lyijyvesikääreillä ja jouduin olemaan pois koulusta 47 tuntia. Se on aika paljon ekaluokkalaiselle. Meillä oli keskiviikot vielä vapaat. Kun vihdoin menin takaisin kouluun ontuen, joku poika tuuppasi minut hankeen ensi töikseen. Tahallista vai tahatonta, mutta mieleen jäi.

Syksyllä oli otettava koulusta loma paitsi perunannostopäiviksi myös rukiinleikkuuseen. Joka syksy. Aamukasteiselle ruispellolle menin sitten ihan ensimmäisenä sirpin kanssa. Siitä aamusta minulla on ikuinen muisto vasemman käden peukalon kärjessä. Leikkasin nimittäin heti alkajaisiksi peukaloni halki sillä sirpillä. Ei ollut senkokoisella talliaisella rukiinleikkuu vielä hanskassa. Ei siinä mitään, mutta kun äiti siitä vielä suuttui. Peukalo sidottiin sideharsotuppoon, mutta sitä pakotti kovasti. Mutta olin pellolla ja tein mitä pystyin. Taisin nostella lyhteitä kuhilaille.

Puintipäiviksi oli myös pyydettävä koulusta vapaata. Minut laitettiin aina puimakoneen taakse heittelemään hangolla pahnoja kauemmaksi. Se oli ihan hirveän pölyistä, hikistä ja raskasta hommaa. Miten sitä ollenkaan lapsi jaksoi? Silmät vetistivät punaisina pölystä eikä hengityssuojista oltu tuolloin vielä kuultukaan. Nytkin alkaa silmiä kirvellä, kun muistelee noita askareita. Lapset tarvittiin työhön maaseudulla tuolloin.

Kun syystyöt saatiin valmiiksi ja puolukatkin kerättyä koulukeittiötä varten, minäkin joudin eväsleipineni ja maitopulloineni opintielle. Päästään sitä kivisen tien takaakin yliopistoon, kehaisi äitini, joka ei itse ollut koskaan päässyt edes kansanopistoon, vaikka olisi kovasti halunnut.

-----

Muisteltu Pakinaperjantaille aiheeseen Koulumuisto. Eilen juuri kirjoitin postauksen ekaluokan lukutunneista. Ajattelin ensin linkittää vain sinne, mutta tällaista oli tämän ekaluokkalaisen elämä 50-luvulla.

Sattuu

Pihapiirissä
huutaa hiljaisuus,
porstuan portaalla
koinsyömä juuttisäkki.
Hellikoukusta riippuu
seittiinsä kuollut musta hämähäkki.
Tuvan ikkuna on liimapaperoitu,
kynnys keskeltä kulunut,
savusta mustunut sen katto.
Penkin alla on rutattu matto.
Ikkunalaudalla näin
kuolleita itikoita kasapäin.
Naulassa on kauhtunut sarkatakki,
lattialla Valmetin lippalakki
ja ovi puoliksi auki.

Pakkasen tulla ja mennä.

-----

Runotorstaille haastesanaan sattuma.