Äidin kädet

Äidin kädet

Hiljaisuus asuu tässä huoneessa.

Seison kutomallasi

riepumatolla kädet puuskassa

katsellen kättesi jälkiä.


Virkatut verhot,

suuret sänkypeitteet,

kirjotut kapat ja käspaikat,

ristipistoin piirretyt pöytäliinat,

lakanapitsirullat,

reikäiset revinnäistyöt,

nauravat nukkekullat

ja villasukkia vuori.


Olit kätevä käsistäsi,

oikea kädentaitaja.

Ja vuosikymmeniä sitten nuori.

Nyt katselen kättesi työn jälkiä.

En vieläkään käsitä.


Näen kätesi

enää vain

omissa käsissäni.

------

Runotorstai täyttää tänään kaksi vuotta. Aiheena on 2.

Tilavaa

Kamarissa on levitettävä tummanharmaa hetekamallinen sohva ruokahuoneen seinää vasten. Päätyseinää vasten on levitettävä laveri. Pystyuunin ja keskusmuurin vieressä on jo jonkin verran huojuva kieropinnainen lastensänky.

Penskoja riittää pinnasänkyä lukuun ottamatta jokaiseen petiin useampi. Tuvan nurkassa on vielä sivustavedettävä olkipahnoineen. Jokaisella on nukkumapaikka. Muusta tilasta ei ennen puhuttu. Tai sanottiinhan sitä, että niillä on hyvät tilat. Huoneista puhuivat. Jotkut taas puhuvat tilavaatteista. Tarkoittavat niillä lakanoita ja tyynyliinoja.

Nyt tulee telkkarista T.I.L.A.-ohjelmaa, lauletaan Mahdunko maailmaas ja kaikkea muuta ajallemme tyypillistä. Ennen oma paikka monessakin perheessä piti ansaita. Vanhimmat lapset saivat sen syntymälahjana. Kuopuksellakin oli yleensä hyvästi tilaa olla ja elää. Keskimmäiset saivat raivata tilansa kuka mitenkin. Kyynärpäätaktiikka ei ennen oikein purrut. Monelta se oma tila eli paikka perheessä jäi raivaamatta. Sitä vain loksahti omaan näkymättömään muottiinsa.

Vanhemmiten sitä kasvaa isommaksi, tarvitsee enemmän tilaa, ainakin fyysisesti. Tilanpuute alkaa ahdistaa. Monessakin tilanteessa. Ei auta toisten vakuuttelu: Sitä saa mitä tilaa. Kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi sitä tilaa. Onneksi on kuitenkin tilannetajua. Tilan puutteessa lopetan tämän tilanneanalyysin tähän.

-----

Pakinaperjantain 77. aihe on Tila

Helppoa muuntautumista!

Kirppareilla kierrellessä ja wanhoja albumeita katsellessa olen löytänyt todella kauniita valokuvia. Ei mitään nykydigiräpsyjä. Niissä on rekvisiittaa, kauniita asuja, hattuja, koruja ja frisyyreitä. Vuosikymmeniä sitten naimisiin mennessämme meillä ei ollut varaa ammattivalokuvaajaan. Hääkuvamme on hiukkasen valju. Minulla oli tuon ajan tavan mukaan valkoinen hääpuku huntuineen. Kuvaaja oli asettanut meidät seisomaan valkoiseksi maalatun tiiliseinän eteen.

Poikkesin muissa asioissa oikeassa valokuvaamossa pari viikkoa sitten. Wanhaan päähäni pälkähti, että alkaisi ehkä olla korkea aika ottaa edes yksi ihkuvarmasti säilyvä valokuva minusta tai meistä. Vähän niin kuin myöhästynyt hääkuva. Arasti esittelin rupsahtaneita kasvojani ns. paremmalta puolelta ja kysyin, saisikohan tästä naamavärkistä enää katselunkestävää lopputulosta. Noista digiotoksista kun olen kiiruusti delettänyt melkein kaikki itseni.

Valohoito ja luonnonvalo ilman isoja suojakertoimia kummasti laikuttavat ihoni. Silmien seudulla on jotakin liikaa, raskaat luomet esimerkiksi ja toisaalta jotakin puuttuu, mm. pitkät kauniisti kaartuvat ripset. Naistenlehtien, tavaratalojen ja nettikauppojen katalogit ovat täynnä liftaavia, kosteuttavia, nuorentavia, turvotusta poistavia, ripsiä kasvattavia (en kyllä usko tuohon) ja ties mitä lupaavia melkoisen hinnakkaita tuotteita. Pitäisikö niitä muka ostaa yhtä valokuvauskeikkaa varten?

Huokasin helpotuksesta, kun ystävällinen rouva valokuvaaja vain ohimennen vilkaisi minua ja sanoi heti aiemmin kuulemani taikasanan, jota en luomukuvaajana ollut tullut edes ajatelleeksi ammattilaisten käyttävän. Ajattelematonta sinänsä. Tuo taikasana oli: ” Photoshopataan.” Luomurouvasta siis photoshopataan siedettävän kaunis. Nyt puuttuvat enää vain vaatteet. Niissä eivät rypyt haittaa. Silitän jos on tarpeen.

_____

Pakinaperjantai 76. haastesana on Muuntautuminen.

Vihertää vaikka vihloo

Maalaus: Henri de Toulouse-Lautrec/Wikimedia Commons

ei, en voi pysähtyä
sillä se tikari kaivertaa
sitä tuntuvammin
rampautunutta selkääni
ja sieluani

sanovat sisukkaaksi
tsemppaavat sanoilla
hyvillä neuvoilla
sattuvilla ja satuttavillakin

eivät he voi tietää
ei, eivät kaikki edes sietää
katsoa tai kuulla
mitä oikeasti kuuluu
tukiliivin vääntyilevien luiden alla
vieläkin sykähtelevälle
ikuisen lapsen sydämelleni

onneksi ovat nämä seinät
tuolinselät ja
hellankarmit lähellä
kun vihlaisu viettää liiaksi vasemmalle

hengitänhän minä
ja näen taas uuden kevään

____

Runotorstain 89. haaste.