Neliskanttinen tukeva jakkara asetettiin aina aterian jälkeen
tiskipöydän eteen ja siihen soikollinen sopivan lämmintä vettä.
Siinä kuusivuotias tytöntyllerö jo ylettyi tiskaamaan ja samalla
kasteli essunsa ja muutkin vaatteensa litimäriksi.
Aikaansaannoksistaan ylpeänä hän julisti äidilleen: "Enkös
olekin ihan oikea äidinalku?" Työtä tehtiin siis heti kun
kynnelle kyettiin.
Kymmenen vuotta myöhemmin sama pituutta hujahtanut ja elämän
karuutta läheltä katsellut tyttö ratkesi hiihtolomalla suorastaan
raivoamaan mummolleen, isänsä äidille, ettei ikimaailmassa mene
naimisiin eikä hanki lapsia, koska kotielämä oli pitkään ollut
yhtä helvettiä. Riitojen ryydittämä lapsuus, viinapullojen
piilottelu ja alituinen pelko olivat tehneet tehtävänsä. Niin
väsynyt hän jo oli olemaan aikuinen. Tyttö itki ja raivosi kuin
leijona. Mummo meni suorastaan pois tolaltaan: "Eihän isäsi
edes kiroile eikä polta tupakkaakaan. Älähän nyt!" Ei
uskonut mummo, että perheen oli joskus pakkaseenkin pitänyt paeta.
Itse hän oli kerran tullut sanoneeksi, että ihmisen elämä
menee pilalle, kun saa lapsen. Ja heitä oli jo seitsemän. Ja äiti
taas sanoi, ettei anoppiaan voi valita. Osaa siinä sitten olla.
Viiden vuoden kuluttua Turussa opiskelijayksiön ikkunan alla olevaan
patteriin nojaili Marimekko-mekkoinen neito. Hän oli
puolipäivätyössä konttorirottana opiskelurahoja tienaamassa.
Boksikaverin siskon silloinen poikaystävä ennusti: "Sinusta
sitten tulisi hyvä äiti!" Mistä se näkyi? Oliko se
otsaan piirretty? Toisista huolehtiminen, välittäminen ja vastuun
ottaminen olivat porautuneet neitosen aivoihin jo niin syvälle, että
veisi vuosikymmeniä ennen kuin hän ymmärtäisi, että ihmisellä
voisi olla omaakin elämää eikä tarvitsisi olla koko ajan
varuillaan. Hän oli oppinut pelkäämään jopa puhelinta.
Aikanaan löytyi puoliso ja syntyivät lapset, neljä, kolme tyttöä
ja yksi poika kuuden vuoden sisällä. Oli rahasta tiukkaa, mutta
rakkautta riitti. Sydämessä ja kodissa olisi ollut tilaa
useammallekin lapselle. Hän rakasti niin kovasti äitiyttään, että
itkeä tuhersi, kun puoliso häneltä kysymättä antoi vauvansängyn
pois. Se kouraisi syvältä, vaikka hän tiesi, ettei lapsia enää
syntyisi.
Valppaana nuori ja vahva leijonaäiti piti pennuistaan huolta.
Hänellä oli silmät selässäänkin. Hänen lapsiaan ei kohdeltaisi
kaltoin, hylättäisi ja ohitettaisi, kuten hänelle itselleen oli
käynyt. Hän ei muuttaisi jatkuvasti, ettei lasten tarvitsisi
aina sopeutua uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Hän sylittelisi
heitä, lukisi satuja, keksisi tarinoita, pitäisi kädestä. Hän
laulaisi heidät uneen. Miksi hänen oma äitinsä ei ollut koskaan
laulanut? Hän oli vain puhunut itsekseen ja mennä touhottanut.
Miksi hän puhelimen soidessa aina pakeni paikalta ulos tai vintin
portaikkoon ja pakotti tyttärensä vastaamaan isän puheluihin?
Pienen pentunsa.
Lopulta tämän äidin tytär, se neljän lapsen leijonaäiti, väsyi
omaan vahvuuteensa ja sairastui. Oli otettava vastaan se osa, minkä
Luoja antoi. Elämän valinkauhassa olivat jäljellä vain ruumenet.
Oma äiti lähetti kuin lähettikin itse värjäämänsä
silkkihuivin tyttärensä hiuksettoman pään peitoksi, parantavan
huivin. Hän välitti sittenkin. Isältä pääsi oikein itku, kun
hän näki, miten hänen ennen niin vahvan tyttärensä vahvat
hiukset karisivat puurolautaselle. Oli anteeksiannon paikka ja aika.
Ja haavoitettu leijonaäiti itki, kun abiturienttityttären
kalenterissa luki tikkukirjaimin: "Jumala, paranna äiti!"
