”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äiti kerran ottaessaan mittoja kretonkileningin ompelemista varten. ”Miten niin, kaikillahan on?”, tuumi Anna Emilia hämmentyneenä.
”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra Anna Emilian istuessa kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverinsa kanssa. ”En halua olla isäni näköinen”, hän ajatteli.
”Kyllä ihmisen elämä menee pilalle, kun lapsen saa”, ohjasi isänäiti ainoan poikansa tytärtä. ”Siis meidän seitsemän sisaruksen, minunkin, takia äidin elämä on mennyt pilalle”, syyllisti Anna Emilia itsensä.
”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, luokanvalvoja sanoi Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska Anna Emilia oli luokkatovereitaan vuotta nuorempi. ”Mikä se?”, Anna Emilia vaikeni taas visusti.
”Miss Laaja doesn´t really know”, totesi enlantilaisen filologian professori approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen Anna Emilian yrittäessä vastata johonkin hänen kysymykseensä.
Näistä ja ehkä muista jo unohtamistaan ulkonäköönsä ja persoonansa luonnehdinnoista kehkeytyi Anna Emilian käsitys itsestään vuosikymmeniksi. Hän oli siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, näkymätön, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö, joka syyllisti itsensä miltei kaikista maailman asioista. Isä oli ylipainoinen, suorastaan hävettävän lihava mies. Anna Emilia oli itse aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näytti totuuden, hänelle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat ennustukset ja luonnehdinnat kaukaa menneisyydestä pönkittivät hänen vinoutunutta omakuvaansa. Hän oli kuunnellut tarkkaan.
Ei merkinnyt mitään, vaikka hän menestyi koulussa hyvin ja suoritti opinnot työn ohessa optimaalisessa ajassa. Edes puolison ihailevat sanat eivät muuttaneet hänen käsitystään itsestään. Työtovereiden ja ystävien kehumiset eivät tuntuneet uskottavilta. Hän pelkäsi elää, syntymäsäikähtänyt virkanainen, vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.
Vasta isoäiti-ikäisenä lastenlasten sanomisia kuunnellessaan Anna Emilia on oivaltanut, miten vanhempien ja toisten merkkihenkilöiden lausumat ”totuudet” syöpyvät syvälle mielen sopukoihin. Ne muuttuvat itseään ruokkiviksi automaatioiksi, jotka ohjaavat ajatteluamme ja minäkuvaamme. Jos mikään tai kukaan ei katkaise tätä kierrettä, nämä profetiat alkavat toteuttaa itse itseään. Ne aktivoituvat milloin mistäkin tiedostamattomasta asiasta, vaikka jostakin tuoksusta, katseesta tai muiston laukaisevasta sanavalinnasta.
Ohjelmoidut ”totuudet” käyttäytyvät samoin kuin jokin tietokonevirus kopioituen itsestään ja ulottaen lonkeronsa kauemmaksi ja kauemmaksi, syvemmälle ja syvemmälle. Kehomme jokainen solu muistaa menneet, kannustavat tai lannistavat sanomiset, ilmeet ja eleet, kosketukset.
Siksi Anna Emilia nyt yrittää valita omat sanansa harkiten.
-----
Pakinaperjantaille haastesanasta ennustus.
10 kommenttia:
Eikö ole kammottavaa millä tavalla meidän ohjelmoidaan. Totuutta ei opita omin silmin näkemällä, vaan muiden sanoista, eleistä ja ilmeistä. Ja opittua "totuutta" onkin sitten vaikea muuttaa.
Tutulta kuulosti. Surulliselta.
Hyvin kirjoitettu, miten muutama, harkitsematon kommentti vaikuttaa loppuelämän ajan.
Allyalias,
Surullista siinä vaiheessa kun sen tajuaa. Elämänkulku ei sittenkään taida olla omissa käsissä ja omissa valinnoissa siinä määrin kuin elämäntaito-oppaat antavat meidän ymmärtää.
MK,
Hyvä jos viesti välittyi tekstistä. Onkohan olemassa vielä ihmisiä, jotka luuleva olevansa oman onnensa seppiä?
Vaan kyllä sitä sitten lopulta kun on itse ihan rikki ja kokoaa palasistaan uutta itseään voi sujauttaa sekaan jonkun uudenkin sanan.
Koitapas kurillasi katsoa itseäsi silmiin peilin avulla ja sanoa ääneen "Minä rakastan sinua." Koita. Oikeasti.
Isopeikko,
Oivallinen neuvo. "Minä rakastan sinua." Ja "Minä annan sinulle anteeksi, ettet ole sellainen kuin haluaisit olla."
Teksti on alku pitemmästä kirjoituksesta. Loppuosa on kaikessa rosoisuudessaan Anna Emilian kannalta huomattavasti parempi. Hän muuttuu kuin muuttuukin.
Niin totta. Harva ihminen on niin luja, ettei välittäisi yhtään toisten sanomisista. Ainkaan sellaisista, jotka kohdistuvat suoraan itseen, ulkonäköön, osaamiseen tai luonteeseen. Koulussakaan ei kyllä turhia kehuja satele, eikä välttämättä kotonakaan. Toisaalta liika miellyttäminen ja kehuminenkaan ei ole hyväksi. Silloin itsestä voi luulla liikoja.
Hansu,
Tasapainoilua kannusta, neuvo, rohkaise, näe realiteetit, haaveile, usko, luota, toivo-osioilla. Jos näitä koko ajan ajattelee, kommunikaatio kapenee huomattavasti, siis sullinen. Kehon tosiviesteillehän emme mahda käsittääkseni mitään. Ja ne ne otse asiassa vaikuttavat eniten.
Kyllä oikea sana oikealla hetkellä ON TÄRKEÄ! Mutta on eri asia, osaako ja uskaltaako sen ottaa oikealla tavalla todesta.
Mm. koulussa opettajan lausumat tai kirjoittamat kommentit muistetaan kummasti vuosikymmenet. Vähäisetkin ovat saattaneet loukata. Onneksi kuitenkin monet myös kannustaa.
Helanes,
Uskon, että nykyään kannustavuus on jo toista kuin 60-luvulla. Oman opettajuuteni aikana havaitsin itsessäni vuosien myötä muutoksen vaativuudesta kannustavuuteen.
Anna Emilia kosketti syvästi.
Kun ei ole sanoja, on kyyneleitä, liikutuksesta. Kiitos tästä!
Lähetä kommentti