Oli toukokuun puoliväli vuonna 1967. Helvi viivytti lähtöään kotoa. Piteli kiinni tuvan kattoon kiinnitetyistä renkaista. Isä ja äiti antoivat Helville 200 markkaa. Helvi tiesi, miten tiukkaa rahasta oli eikä olisi millään halunnut ottaa rahoja. ”No, ota nyt. Osta sillä itelles joku matkavaate.” Helviä kuristi kurkusta. Hänen oli määrä lähteä kesäksi Englantiin töihin. Pelotti jättää perhe omiin hoteisiinsa. Onneksi matkustaminen 40 vuotta sitten oli hidasta. Junassa jo ehti rauhoittua ja etääntyä. Halvin tapa oli matkustaa laivalla. Se kestäisi neljä vuorokautta.
Parin päivän päästä Helvi puristi vasemmalla kädellään neuvostoliittolaisen laivan reelinkiä rystyset valkeina. Oikealla kädellä hän vilkutti saattajille. Päällään hänellä oli uusi turkoosinvihreä villakankainen kävelypuku. Seikkailu sai alkaa. Koko ajan piti omaksua uusia asioita.
Laivat sekä meno- että paluumatkalla olivat uskomattoman isoja ja hienoja Helvin mielestä. Univormut ja univormujen kantajat olivat komeita. Eikä Helvi vallan hukassa ollut. Venäjän aakkoset ja alkeet olivat jo hallussa. Kylteistä sai sentään selvää. Ruokasalin pöydillä oli valkoiset liinat, ateriat aina täsmällisesti tiettyyn aikaan ja pöytäseurue oli etukäteen valittu ja aina sama. Astiat olivat isoja ja kauniita, aterimia oli katettu joka lähtöön. Siinä sitä oppi pöytätavatkin samaan hintaan. Laivassa matkusti onneksi muutama muukin suomalainen. Marimekkoiset löysivät heti toisensa.
Tilburyn sataman tullissa kyseltiin kaikenlaista. Helvistä tuntui, että häntä kuulusteltiin kuin jotakin kriminaalia. Väärältä paikalta se tuntuikin. Meteliä, kiirettä, kumisevaa tyhjyyttä, mutta kamalan paljon ihmisiä. Kotona olisi ollut parempi. Työ oli tavanomaista raatamista, milloin mankelin, milloin silityskoneen ääressä. Oli kosteaa ja kuumaa, mutta ei liian raskasta. Cilla Black kaikui radiosta. Teetaukoja ja ruokatunteja todella odotettiin. Vessassakaan ei saanut viivytellä. Englantilaista ruokaa moititaan, mutta Helvillä ei ollut valittamista. Talvella hän söisi vain kerran päivässä. Kesä kerrytti viisi lisäkiloa. Varsinkin englantilainen suklaa oli hyvää. Vei melkein hampaatkin mennessään.
Kanaalin vuorovesi, rantakivikon öljyläikät, lauantaiset ruokaostosreissut, tenniksen alkeet, viininmaistajaiset, Sussexin hauska murre, lasillinen sherryä päivällisen päälle, Felphamin pubi, Southhampton, Lontoon ihmeet ja kuuden päivän sota jäivät kesästä mieleen. Helvi kortteerasi general assistant managerin kodissa niin pienessä huoneessa, ettei sinne mahtunut edes aikuisen sänkyä. Isäntä pelotteli hänet, ettei hän sotatilan takia pääsisi matkustamaan takaisin Suomeen.
Koko kesän Helvi nukkui puoliksi solmussa liian pehmeällä hetekalla valittamatta. Täysihoidosta hän tietenkin maksoi, mutta vastinetta rahalle hän ei osannut vaatia. No, saihan Helvi kuumasta kesästä opintoihin vaadittavan maassaolotodistuksen To Whom It May Concern, oppi viikkaamaan pyyhkeet ja tyynyliinat englantilaisittain, pesettämään kaikki vaatteet pesulassa, juomaan maitoteetä, syömään paahtoleipää marmelaadin kanssa, tiskaamaan astiat huuhtelematta ja varsinkin karttamaan nelikymppisiä naimisissa olevia miehiä. Ja sen verran tienatuksi rahaa, että sai ostetuksi paluulipun ja tuliaisiksi kaikille sisaruksilleen neuleet. Niillä sen reissun sai kuitatuksi.
-----
Pakinaperjantain aiheesta 40.
6 kommenttia:
Oi kaihoa, ihanan nostalginen tarina Cilla Blacki'ia myöten. Helvi on ollu rohkea,kun on lähtenyt, mutta jotenkin maailmakin oli paljon viattomampi!
Oldghost,
Ennen sitä oli mentävä pelkoa kohti - yksin. Nykyään sitä(kin) varten on terapeutteja.
Siihen aikaan kun nuori olin, ulkomaanmatka oli "tajunnan räväyttävä" kokemus, kun pohjalla ei ollut nykyisenkaltaista tietotulvaa (televisio tuli elämääni kun olin seitsemäntoistavuotias).
Uudet elämykset tarttuivat tuoreeseen, valmistautumattomaan maaperään. Moni asia oli kohdattava yksin, ilman ennakkotietoa tai -valistusta.
Helvin Englannin "komennus" on voimakas, unohtumaton elämys, josta lukija pääsee osalliseksi. Kiitos.
Ehka se oli mielenkiitoisampaa kun ei tiennyt mita odottaa.
Paju,
Aivan niin. Muutama kirje vaihdettiin ennen matkaa. Ei ollut osoitetta jättää kotiin. Kirjeet kulkivat sitten kesän aikana tiuhaan.
Sama juttu N-liiton matkoilla. Sieltä pystyi soittamaan kolmen minuutin puheluja Telegrafista. Se oli jo uutta. Soitin puolen vuoden aikana muistaakseni kolme kertaa.
HPY,
Oli se. Nyt voi etukäteen varata vaikka retkensä. Oma tyttäreni on niin rohkea, että lähtee reissuun tietämättä lopullista osoitetta. Minusta ei sellaiseen enää olisi. :)
Tiskata huuhtelematta - siita minakin hammastyin taalla maaseudulla kerran. Huh!
Lähetä kommentti