Punainen

Punainen on väritetty sana: Punainen tupa ja perunamaa. Punainen viiva. Punakynä. Punakone. Punainen Risti. Ruusut tulipunaiset. Punamulta. Mutta nyt sanoista tositarinaan.

Olen lähtöisin punamullalla maalatusta mökistä. Talvisin hiihdin posket punaisina kouluun. Yhden vuoden yksin. Toisella luokalla veljen kanssa. Poikkesimme usein naapuritalossa koulumatkalla, koska meille tarjottiin siellä punakylkisiä omenoita. Kotonamme niitä ei kasvanut.

Lähdin oppikouluun. Se tarkoitti kohdallani kiertokoulua, koska kouluaikana perheeni muutti niin monta kertaa, etten ehtinyt juurtua minnekään. Siksi punamullalla maalattu kotimökki muuttui vuosien mittaan aina vain tärkeämmäksi.

Vanhempani patistivat opiskelemaan, koska heillä itsellään ei ollut ollut siihen mahdollisuuksia. Lukion jälkeen keräsin kamppeeni yhteen matkalaukkuun ja muutin Helsinkiin opiskelemaan. Olin tuonaikainen uusavuton, liian nuori maalaistyttö suureen kaupunkiin. Mitä alkaisin opiskella?

Yhdeksi aineeksi valitsin venäjän kielen, koska en osannut sitä entuudestaan sanaakaan enkä edes tuntenut ketään joka olisi osannut. Oudot aakkosetkin kiehtoivat. Suorastaan rakastuin tuohon kieleen ja kulttuuriin. Politiikasta en ymmärtänyt mitään. Se ei minua kiinnostanut.

Työssä kieli ja politiikka alkoivat kummasti hiertää toisiaan. Yllätyin kun keskiseen Suomeen palatessani oppilaat alkoivat nimitellä minua ryssäksi ja kommunistiksi. Venäjä, ryssä ja kommunisti olivat heille synonyymeja. Selvittelin heille sanoja ja niiden merkityksiä. Ja tulimme hyvin toimeen. Englannin tunneillakin he pyysivät opettamaan jonkun sanan venäjää. Yhteiseksi iloksi. Joskus hajamielisyydessäni saatoin aloittaa oppitunnin reippaasti väärällä kielellä.

Aloin harrastaa hölkkäämistä jossain vaiheessa. Sen seurauksena painoni putosi ja piti ostaa uusia vaatteita. Jotenkin silloin satuin tykästymään punaisiin pitkiksiin ja puolipitkään punaiseen takkiin. Luultavasti kaipasin piristystä. Hätkähdin, kun uuden lukuvuoden alkaessa eräs työkaveri tokaisi minun hankkineen aatteeni väriset vaatteet. Onneksi kahden kesken. Taas seurasi sanan selitystä. Totta se oli, että hän näki punaista. Olinhan pukeutunut punaiseen. Punainen oli hänelle kuin punainen vaate. Minulle vain väri värien joukossa.

____

Tarinamaanantain aiheesta Punainen.

Hidasteita

Muutaman viime päivän aikana olen hämmästynyt tuon tuostakin tämän koneen ja sen silmieni eteen tuomien muutosten ja uudistusten kanssa.

Ensiksi, tämä blogialusta suoltaa uusia ominaisuuksia niin nopeaa tahtia, etten pysy mukana. Sinne on tullut lukija ja lukijoitakin muutama.

Toiseksi, Vuodatus taas kadotti kaikki laatikot jonnekin.

Kolmanneksi, käyttämäni Googlen lukija muutti muotoaan ihan itsekseen, pyytämättä. Jotenkin automaattisesti. Siihen tuli mm. sellainen uusi hyvä ominaisuus, että se kääntää tilaamani syötteet omalle kielelleni, siis suomeksi. Googlessa puhaltavat siis uudet tuulet.

Neljänneksi, em. yhtiön Analytics on myös uudistunut. En ollut oppinut käyttämään entistäkään. Olikohan se alfa, kun nyt näkyy olevan beta?

Viidenneksi, WP:n Monotone-kuvablogipohja hohti aikansa vitivalkoisena. Ei muuten ole lainkaan yksitoikkoinen se pohja. Viime viikolla se kai päivitettiin entistä ehommaksi, mikä minun kohdallani on yhtä kuin hitaammaksi.

Viimeinen muutos, joka on kaikkein hankalin luetelluista, on nyt tämä koneen oma näppäimistö. Olisin odottanut a:n tai s:n lakkaavan pelittämästä, koska ne ovat selvästi kuluneimmat. Mutta ei! Ko. tempun teki e:n ja t:n välissä oleva näppäin. Kun sitä painaa ei tapahdu yhtään mitään. Jouduin siis tämänkin tekstin vasiten laatimaan ilman sitä. Onnistui tämä vielä nyt, mutta kun se puuttuva on useammassa kuin yhdessä salasanassa...

Eikä *uuvimeisseli auta yhtään, kuten ennen Adle*in ja *emingtonin aikaan. Onneksi hii*i toimii vielä.

_______

Pakinape*jantaille haastesanasta Ä**ävika.

Panssarit

Sillä naapurin Malviinalla on se heikko selkä. Olemme siitä paljon haastelleet, koska itselläni on samansuuntaista kremppaa. On kuulemma diagnooseja osteopeniasta, stenooseista, osteofyyteistä johonkin automa… autoimmuunisairauteen asti. Pahanlainen sekasyndrooma se on. Lääkärisanoja ja numerosarjoja. Selvällä suomella sanottuna hänen selkänsä on vino ja kiero. Ja kipeä. Pistää. Juilii.Vetää. Työntää. Kiskoo. Puhuvat nykyään tukielinsairauksista. Sitä se on. Selätön Malviina ei tahdo pysyä pystyssä. Kun kovasti sattuu, lihakset luonnostaan jämähtävät panssariksi rangan avuksi. Välillä häntä huippasee hyvänlaatuisesti.

Konservatiivinen tämä Malviina tietenkin iäkkäänä immeisenä on. Siksikin hän luulee saavansa konservatiista hoitoa vuosia jatkuneeseen kiusaan. Se tarkoittaa käytännössä ihan vaan sitä, että pitää paketoida itsensä tukikorsettiiin. Niin ja hoitaa itse itseään. Pitää liikkua, jotta ranka pysyy liikkuvana.. Hän on kokeillut tietenkin kaikki tunnetut liikehoidot, kyseenalaiset vaihtoehtohoidot ja poppaskonstitkin. Eilen hän taas oli ollut venytyksessä.

” Tässä hommassa on, kuule, jonkinlainen ristiriita. Selkäranka tarvitsee lihaspanssarin tuekseen. Rintakehän lihaspanssari taas pitäisi kuulemma purkaa, saada auki. Vasta sitten alkaisi sen oikeanlaisen lihaspanssarin rakentuminen. Ja kuule. Minun olisi opittava olemaan reagoimatta. Ei pitäisi välittää mistään. On se erikoista.”

Kokeeksi ostettu korea ja kallis korsetti on muuten hankala pukea. Mustat hakaset hukkuvat käänteiden alle. Malviinan puoliso on saanut sormensa kipeiksi näprätessään hakasia kiinni juhlatilaisuuksien alla. Laadukkaaksi mainostettu vaatekappale ei kyllä kunnolla tue, mutta kohottaahan se valahtanutta rintavarustusta. Tosipaikan tullen Malviinan on vaan suostuttava Respectan mittatilattuun vaaleanpunaiseen kokopitkään nirunarunauha-hakas-vetoketjutukiliiviin. Se se vasta panssari on. Puristaa niin ettei henki tahdo kulkea. Ihan liikepaikoillakin Malviina on oppinut sujauttamaan kätensä puseronsa alle, löysäämään rensseleitä ja aukomaan edessä olevaa vetoketjua tarvittaessa.

”Onneksi Malviina on oppinut olemaan välittämättä - edes jostakin ”

_____

Pakinaperjantain aiheesta Panssari.

Näyttö

Kesti tovin ennen kuin Anna Emilialle selvisi mistä näytöstä kirjoittaa. Näkyä, näkyvä, nähdä, näyttää. Nimisana näyttö vrt. käyttö, täyttö. Siis tietotekniikassa. Entä jos kuitenkin guuglaisi:

(Näyttöjen tärkeimpiä ominaisuuksia ovat pikselin eli kuvapisteen koko (esim. 0,26 mm), resoluutio, kaistanleveys (kHz) ja virkistystaajuus (Hz). Nämä määräävät sen, kuinka tarkkaa näyttötilaa on mahdollista monitorilla käyttää. Nykyisissä monitoreissa värien määrä ei yleensä vaikuta käytettävään tarkkuuteen. Näytönohjaimen tehtävänä on piirtää kuvat näytölle, ja näytönohjaimen muistin koosta riippuu miten suuria resoluutioita ja värimääriä näytöllä voidaan esittää.)

Monitori. Moni tori. Monella torilla livekonserteissa onkin näkynyt isoja litteitä näyttöjä. Jotenkin on kai jännää, kun sama ohjelma, jota lavalla esitetään, pyörii koko ajan siinä taustalla. Ne ovat siitä hankalia, ettei tiedä kumpaa katsoisi. On niitä tarpeellisiakin: liikenneasemilla, koulujen käytävillä ja lennonjohtotorneissa. Vähiten miellyttävää on muuten seurata näytöltä vaikka mahalaukun tähystystä. No, nämä ovat esimerkkejä näytön käytöstä.

Asiaan. Näyttö on siis vain se ruutu, joka näyttää tarvittaessa kaiken millä kone ja netti on täytetty. Anna Emilian oman koneen näytön täyttää kaunis digikuva erämaajärvestä. Osin kyllä kuvan vasen laita on ikävästi kuvakeviidakon peittämä. Nämä näytöllä olevat kuvakkeet ovat oikoteitä laajakaistalle ja erilaisiin ohjelmiin. Aina kaikki ei kyllä toimi. Näyttö saattaa pimetä jonkin automaattisen päivityksen takia juuri pahimmalla hetkellä. Joskus se taas huutaa erroria. Kone on juuri toipunut vakavasta virheestä. Ottakaa yhteys ylläpitäjään…

Näyttö on erittäin herkkä kapistus. Koneen mukana tuli tarkat ohjeet siitä, miten sitä tulee paapoa. Se on pidettävä puhtaana, varottava koskemasta siihen terävillä esineillä jne. Rasvaiset sormetkin pilaavat sen. Sylimallisissa koneissa näytön paikkaa on mahdoton valita, joten kannattaa hankkia erillinen. Toisaalta kannettavaa konetta voi siirrellä mielensä mukaan. Näyttöä pitää myös säästää, mikä alkaneen taantuman aikana on ihan järkeenkäypää. Anna Emiliallakin on jokin näytönsäästäjäsysteemi pyörimässä. Sen kyllä luulisi kuluvan siinä, kun se koko ajan jotakin näyttää…, mutta ei hän ymmärrä tuosta em. virkistystaajuudestakaan mitään. Silmät tässä väsyvät.Taas.

______

Pakinaperjantaille 103. aiheesta.

Sata sanaa allasjumpasta

Ryttään vaatteet lukon taakse ja köpöttelen suihkuun. Pikapeseydyn uimapuku päällä kuunnellen kanssajumppaajien uutiset. Iäkkäimmän rouvan pyyhe jäi kotiin. Kertakäyttölaudeliinatkin hän kuljettaa edestakaisin.

Altaassa vedän uloshengityksellä napanapin kiinni pysyäkseni pohjassa. Olkapää ei anna painaa lötköpötköä reisiin suorin käsin. Pinnaan reilusti ja teen omiani. Olen kuuntelevinani. Ohjaaja kaiuttaa mielimusiikkiaan, vaikka ryhmä haluaisi jutella mukavia. Säkkijärven polkka vaihtuu Leila-valssin kautta Adagioon ja vain altaan laattarivistöt keinuvat notkeina musiikin tahtiin.

Altaan pohja viettää vaarallisesti. Vesikin on viileää. Joka kerta puhumme samat asiat. Lyijynraskain raajoin hivuttaudun suihkuun. Paleltaa. Saunaan ja pukemaan. Makkaran paistaminen kiukaalla KIELLETTY! Laittakaa maksulippu tähän piikkiin!

Nähdään taas! Kotona nukahdan nojatuoliin.

______

Sadannen Pakinaperjantain erikoinen.

Pakko

”Herranjestas, ei voi olla totta!” huudahtaa Sanelma, kun saa kuulla sisarensa Milman synnyttäneen lapsen edellisyönä. Hän on ollut piikana Virtalassa jo jonkin aikaa. Jostakin se leipä on otettava. Yhdessä Milman kanssa ovat kulkeneet iltamia ja talkootansseja. ”Miten hän ei ole minulle, ainoalle sisarelleenkaan, mitään puhunut? Missähän? Milloin? Kenen kanssa?” Päässä takoo:”Tästä se äiti kyllä meitä varottivarottivarotti…Nyt vasta ymmärrän. Pelottaa mennä äidin eteen.” Sanelma oli juuri ollut lypsyllä tiedon tultua. Maitoämpäri sai jäädä niille sijoilleen. Matkaa on vajaat kymmenen kilometriä. Äkkiäkös sitä nuorilla jaloilla. On mentävä, Milman takia.

Sanelma astuu tupaan. Totta se on. Ei tästä mihinkään pääse. Kapaloissa tuhisee piskuinen vajaan vuorokauden ikäinen äidin maailmaan auttama ihmisen alku. Koko talonväki on täpinöissään. Äidin on tietenkin hommailtava arkiaskareita. Perheen nuoremmat lapset ovat ihmeissään, kun yön aikana kotiin on ilmaantunut vauva kuin tyhjästä. Haikarat tuovat niitä.

Äiti hätistää hengästyneen Sanelman heti navettahommiin suu tiukkana viivana, mutta ei malta olla sanomatta: ”Mitäs minä teille sanoin niistä teidän yötä myöten kulkemisista. Tässä sitä nyt ollaan. Mitään vaatettakaan ole.”

”Älähän nyt, tuumaa isäntä ja kiikuttaa keinutuoliaan sykkeensä tahdissa, mutta ei sano poikkipuolista sanaa. Elämä jatkuu. Konkreettisesti. Yllättävästi. Pakottamatta. Luonto tekee tehtävänsä.

Seuraavana aamuna isäntä lähtee kirkolle asioilleen. Kärrytietä kävellessään hän tottuu jo ajatukseen. Herra antoi. Joutuu kävelemään reilun kilometrin maantien vartta ennen kuin pääsee ison tien varteen odottamaan linja-autoa. Kylällä naapureiden liikkeet tiedetään yleensä tarkemmin kuin kotona.

Isäntä tuumaa kyselijöille ykskantaan, että meillepä poikkesi toissayönä mies. Siitä sen enempää. Käy kirkolla ja palatessaan poikkeaa postille naapuriin ja arvaa, mistä on puhetta piisannut. Talon vanha emäntä käy siinä siunailemaan, että ei kyllä olisi millään uskonut Milmasta. Sisarestaan kyllä. Isäntä ei antaudu moiseen keskusteluun, vaan vetää rauhallisesti ruskean paperipussin sarkapuseronsa taskusta. Siinä on kirkkokaramelleja. Talon iso lapsikatras on heti hänen ympärillään. Jokainen saa suunsa makeaksi ja asia on sillä erää loppuun käsitelty.

______

Pakinaperjantaille 98. haastesanaan Kumiharjalepakko

Ruudun takaa

Malviinalla on ikävä ulkoilmaa. Kevät on hiirenkorvalla ja nuoret norjavartiset rouvat rapsuttelevat kukkapenkkejään. Etsivät esikoita ja poistavat pensailta ja perennoilta loputkin talvisuojaukset. Sitähän Malviinakin haluaisi tehdä. Vaan kun ei kanna kintut eikä kierry selkä. Pää sentään kääntyy sen verran, että hän voi ikkunastaan ihailla vihreästä silmin nähden vehmastuvaa puistoa.

Yhtäkkiä tuttuihin puihin ja pensaisiin tykästynyt Malviina huomaa liikettä rannassa. Muutama vuosi sitten syntyi valtava kalabaliikki puistopuiden luvattomasta kaatamisesta. Malviinalle tuli hätä. "Ei kai ne taas. Antakaa niiden nyt olla rauhassa ja kasvaa", huokaa Malviina ja tajuaa, ettei ajatuksen voima nyt yksin riitä.

Varovasti hän taiteilee saunalle hätiin. "Sattuipa kaunis sää talkoisiin. Jokos ne loppuivat, kun ehditte jo tänne asti? Miten on? Ovatko nyt luvat kunnossa?" tiedustelee Malviina muina miehinä. Ihan häneltä on luu mennä kurkkuun, kun sanan säilät alkavat viuhua. Eivät osu ihan kohti, kun puhutaan kolmannessa persoonassa. "On se kumma. Eikö mokomalla mustilaisella ole muuta tekemistä kuin kyylätä ikkunasta toisten tekemisiä?", raikaa keväinen duetto. Malviina seisahtuu säikähtäneenä nojaamaan koivunrunkoa vasten ja antaa ryöpytyksen valua ylitseen. Vihdoin tulee hengenvedon mittainen tauko ja hän saa puheenvuoron.

"Kuulkaas, ihan oikeassa te olette! On tullut aika, jolloin minulla on päiviä, että ainoa yhteyteni ulkomaailmaan on nuo ikkunat. Postilaatikollekaan asti en aina pääse. Ehkä kolmenkymmenen vuoden päästä ymmärrätte mitä se tarkoittaa. On mahdotonta elää vilkaisematta välillä ulos. Etukäteen en voi tietää, sattuuko joku juuri silloin olemaan ikkunani kohdalla", vuodattaa Malviina. "Jos se on kyyläämistä, niin sitten on. Ja kai se on vastavuoroista, jos te sen kerran huomaatte."

Nykyään Malviina ei juuri etupihalle katsele. Takapihalle avautuukin avarampi maisema. Etupihalle hän voi vilkaista säleverhojen suojasta kastellessaan kukkia. " Miten tuonne ikkunoiden väliin on päässyt kärpänen?", ihmettelee Malviina. Jollei ketään näy, Malviina kiskaisee säleverhot ylös ja antaa valolle tilaa. Ei pidä välittää. Kannattaa pitää hyvät välit naapureihin, vaikka se merkitsisi sitten välinpitämättömyyttä kaikesta muusta. Talkookahvit saavat jäädä taas väliin. Joka ei työtä tee, sen ei syömänkään pidä.

Asunnonvälittäjä tulee tulee muuten tulevalla viikolla arvioimaan Malviinan asunnon hinnan.

_____

Tarinamaanantain 50. aihe on Välinpitämättömyys

Pesämunat

Pesä on erityinen paikka, jonka eläin tekee tai valitsee suojaamaan itseään, muniaan tai poikasiaan ympäristön olosuhteilta tai muilta eläimiltä. Eläin tarvitsee pesän yleensä pesimäkaudeksi. Pesä voi olla esimerkiksi kuoppa eli pesäkolo tai jonkinlainen rakennelma, jossa säilytetään ravintoa ja levätään.

Me ihmisetkin pesimme, hankimme kodin. Kuka pesii yksin, kuka pareittain, mutta kotipesä pitää olla jossakin, edes jonkinlainen ja pitemmäksi ajaksi kuin muilla nisäkkäillä. Jättipesät bongaa rikkaiden rinteiltä ja vaikka asuntomessualueilta. Aina luksusasuntokaan ei ole kunnon pesä. Sydänmuurista huolimatta. Harakoita moititaan pesistään. Niihin ei ainakaan home pesiydy ja ne täyttävät tehtävänsä. Toisin on monessa kodissa. Hyvä koti on tunnetila, jolla on osoite.

Pesäpallo on kiehtova peli. Siinä kotipesä on sekä lähtöpaikka että päämäärä. Mitä välillä tapahtuu, on raadollinen kuva elämästä haavoineen ja syöksyineen. Kaikki eivät saa lapsena tuntea pesän lämpöä, enkä tarkoita tässä mitään uuninkuvetta tai takanpesää. Mistään seinistä ja tiilitaloista uima-altaineen ei ole turvamuuriksi. Vanhemmuus ei takaa viisautta. Pennut saatetaan sysätä pesästä ulos liian aikaisin. Perheissä ei saata olla ketään aikuista läsnä, vaikka kodin piipusta nousee savu eli kotona ollaan. Tuleen ei pitäisi jäädä, mutta lapsi ei voi valita.

Vertin piipunpesä kiiluu punaisena hämärässä tuvassa. Postireissulla hän poikkeaa ja kiikuttaa polvellaan pieniä vuorotellen. Hän ei tiedä olevansa enkeli. Isompana kalseasta pesästä saatetaan lähteä avioitumalla äkisti tai vaikka karkaamalla. Sitten vain pistäydytään kotipesässä muodon vuoksi silloin tällöin puhumassa niitä näitä. Kasvetaan omina perheinä eri suuntiin. On otettu pesäero, koska puhumattomuus on pesänsä löytänyt. Tunteet pidetään kurissa ja puhutaan yhden sukupolven yli.

Kotipesä muuttuu väistämättä lopulta kuolinpesäksi. Kunnian ja omantunnon kautta nimet piirtyvät viralliseen paperiin. Pesä yleensä jaetaan. Näennäisesti samankokoiset pesämunat siirtyvät uusiin pesiin. Elämä jatkuu.

Kanat kuljeksivat ennen vapaina pihapiirissä. Jos munia ei pesämunasta huolimatta ilmaantunut, oli todennäköistä, että jokin kanoista oli alkanut hautoa. Löysin lapsena muutaman kerran kananpesän ladon alta. Niissä oli kymmeniä munia. Onnellisen kanan pesämuna oli kasvanut korkoa korolle. En kyllä muista, että niistä olisi koskaan valmista tullut, siis kanan- tai kukonpoikia. Ehkä ne olisivat tarvinneet tasalämpöisemmän pesän jossakin sisätiloissa.

______

Pakinaperjantaille aiheesta Pesä.

Siipirikko

Kaukaa takaa tuulen
avunpyynnön kuulen.
Kotkana luoksesi kaartaisin
jos siipeni takaisin saisin.

Päivien kulkua puntaroin,
teen sen, minkä voin.
Huokaan, pohdin, itken,
surusi syvän kitken
elämän ryytimaasta.

Tilalle istutan omenapuun
ja istumme varjoon sen
rauhassa leväten.

Kävi niin tai näin,
yhdessä kaadumme -
eteenpäin.

____

Pakinaperjantaille Mapin 100. postaus onkin runo inspissanasta Siivet.

Se oli tarkoituskin

On täydellinen elokuun aamu. Varhainen lintu se madon nappaa, tuumaa Malviina ja pukee yöasunsa päälle muinoin Rautavaaran lentokeskuksesta ostamansa Jukolan viestin tuulipuvun. Lahkeiden saumat ovat hiukan rispaantuneet, mutta muutoin alkuaankin kaksi numeroa liian iso asu on helppo pukea ja riisua äkkilähtöihin. Nyt on sellainen. Aurinko ei ole vielä noussut. Rouva aikoo ehtiä kuvata sen. Kuvaus onnistuu. Nyt hänellä on noin sadas erilainen auringonnousukuva kotirannasta. Takaisin kääntyessään rouva kompastuu omiin jalkoihinsa ja löytää itsensä polvillaan aamukasteisesta ruohikosta. Ei tule vahinko kello kaulassa.

Iltapäivällä Malviinalla on asentohoito kaupungilla. Kymmeniä diagnooseja on annettu, mutta selän kierouteen ei ole keksitty juuri parempaa syytä kuin hämäläistytön salakavala savolaistuminen. Hoitoja on kuitenkin käytävä etsimässä. Malviina on oppinut valitsemaan terapeuttinsa heimotaustan mukaan. Ei enää ensimmäistäkään savolaista. Itse asiassa hän on jo salaa mielessään ajatellut muuttoa suorapuheisten Pohjanmaalle. Jos selkä vaikka suoristuisi muuton myötä.

Reilu tunti ennen hoitoaikaa Malviina muistaa, että valokuvaamosta voisi käydä tilaamassa toukokuussa otetut kuvat. Hän sieppaa vedokset mukaansa ja ajaa kaupunkiin. Studion ovella sujuvasti alkanut päivä tuntuu toppaavan tykkänään. Liike on suljettu maanantaisin. Miten shoppailua inhoava rouva kuluttaisi ylimääräisen tunnin kaupungilla? Liikennevalojen vaihtumista odottaessaan hän tietää, mitä tekisi.

Ensin hän pistäytyy läheisessä antikvariaatissa kysymässä erästä etsimäänsä romaania. Ei löydy. Seuraava kohde on melkein vieressä sijaitseva Syöpäyhdistyksen kirppari. Eikö mitä? Ovessa on lappu, että kirppari avataan vasta viikon kuluttua. Ei siis sinnekään. Malviina istuu autoonsa hetkeksi harkitsemaan seuraavaa kohdetta. Äkkiseltään hän voisi pistäytyä lähellä asuvan tuttavan luona. Kierrettyään korttelin ja havaittuaan, ettei kyllin lähellä ole parkkipaikkaa, Malviina tajuaa, ettei siitäkään tule nyt mitään. Aika ei enää riitä.

Hän päättää mennä terapeutille hiukan etuajassa. Oven kolahtaessa terapeutti rientää heti kysymään, oliko Malviina saanut hänen tunti sitten lähettämänsä tekstiviestin. Aikataulu on nimittäin reilun vartin myöhässä. Ei ollut tekstari tullut perille, koska terapeutti oli näppäillyt Malviinan kännykkänumeroon yhden viitosen liikaa. Eli olisi sitä aikaa ehkä ollutkin. Odotushuoneen epämukavalla tuolilla ei voi istua. Malviina kapuaa rakennuksen kolmanteen kerrokseen katsomaan, onko hänen tuttavansa työpaikallaan. Siellä saattaisi saada kupin kahvia. Ei ollut hänkään paikalla.

Malviina päättää mennä loppuajaksi istumaan autoonsa, ottaa sen ison valkoisen valokuvavedoskuoren käteensä ja alkaa tarkistaa, mitä kuvia hän on miehensä kanssa valinnut teetettäviksi. Jotenkin tänä täydellisenä päivänä mikään varsinkaan Malviinan omista kuvista ei ole onnistunut. Onneksi se liike ei ollutkaan auki. Olisi tullut tilatuksi ihan väärät kuvat…

Kaupunkireissulta palattuaan Malviina aikoo heti kirjata kalenteriin seuraavan hoitoajan, mutta terapeutti on unohtanut kirjoittaa sen korttiin. Ei hätä ole tämänkään näköinen. Rouva muistaa sen ulkoa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

----

Pakinaperjantaille aiheesta Täydellisyys

Tyttö tällainen

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenä ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. Siis olin lihava.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äitini kerran ottaessaan mittoja sinipunalilakretonkileningin ompelemista varten. Pappa osti minulle muutaman kolttukankaan. Uusia vaatteita sain todella harvoin. En osaa hankkia niitä vieläkään, mutta nykyäänhän toisten vanhojen vaatteiden käyttäminen on ekologista epäitsekästä kierrätystä. Viimeisin ostokseni on Lahden Kontista ostettu fleece-keeppi. Ihan hyvä ja silmieni värinen. Siitä saan helposti kaavan tehdä uuden itse, jos haluan.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra kaikkien kuullen istuessani kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverini kanssa. Mitään muuta sanottavaa hänellä ei minulle ollutkaan. ”En missään nimessä halua olla isäni näköinen”, ajattelin. "Minähän olen tyttö."

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, kohta eläkkeelle jäävä luokanvalvojani sanoi minulle Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska olin luokkatovereitani vuotta nuorempi.

”You don´t really know”, totesi professori Kurvinen englantilaisen filologian approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen yrittäessäni vastata johonkin jo unohtamaani kysymykseen.

Näistä ja monista muista jo unohtamistani ulkonäköni ja persoonani luonnehdinnoista kehkeytyi käsitys itsestäni sellaiseksi, mitä se vuosia oli ja on osin kai edelleen. Olen siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö. Isäni oli ylipainoinen suurimman osan elämästään, vaikka olikin jojo-laihduttaja. Itse olen aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näyttää totuuden, minulle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat kommentit kaukaa menneisyydestä pönkittävät vinoutunutta omakuvaani. Milloin ja miten oppisin katsomaan itseäni oikein silmin?

Työt on osaltani tehty, harrastuksetkin ovat rajallisia. Varastettu lapsuus ja nuoruus ovat kyllä tehneet tehtävänsä. Ostin oikeuden olemassaolooni hyvällä koulu- ja opiskelumenestyksellä, ahkeruudella, huolehtimalla nuoremmista sisaruksistani. Ei siis ihme, että sieluani kirpaisee kuin veistä vääntäisi tulehtuneessa haavassa, kun kuulen alussa lainaamieni repliikkien kaltaisia ennusteita lauottavan lapsille. Ihmiset eivät tiedä mitä he tekevät. En ole itse ollut sen kummempi. Monikohan oppilaistani muistaa minut jonkin sivulauseen perusteella?

______

Pakinaperjantaille aiheesta Tyttö.

Mikä tulevaisuus?

Akvaarion kurlutuksen ja sihistelyn tauottua Anna Emilian huusholliin laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että sen läpi puski vain kaikki olotilan neljä eritahtista kelloa. Digisellaisia on tietenkin nykyään vielä niiden vanhanaikaisten lisäksi. Ei auttanut mikään muu kuin irrottaa patterit kakofonisimmin tikuttavasta koivupuisesta kellosta.

Eikö mitä? Anna Emilia kuulee taas tikutusta. Kääntää päätään ja huomaa kirjahyllyn päällä mökiltä rahdatun seinäkellon tikuttamassa tätä hetkeä. Turhaa sekin. On sitä paitsi niin korkealla, että kipein niskoin aikaa on mahdoton nähdä. Ehkä siitäkin lähtee virtalähde. Mitä läppärieläkeläinen kellolla yleensä tekee? Tässä paketissahan on kaikki: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus muistutuksineen mennä milloin mihinkin hoitoon.

Nyt asiaan. Jokunen aika sitten Anna Emilia kävi puolisonsa kanssa Puijon tornissa. Luulee olevansa kummoinenkin valokuvaaja. Astui lonkkiaan pidellen näköalatasanteelle, jossa tuuli tuiversi ja vilu viilsi. Otti kuvia kunnes sormet kohmettuivat. Suomen kesä on yleensä sellaista. Korkeita paikkoja vierova aviopuoliso houkutteli vihdoin vaimonsa kahvilan puolelle. Ja siellä seinällä se oli. Takaperin kävelevä kello. Sehän olisi aikoinaan äkkinäisesti työkyvyttömyyseläköityneelle juuri sopiva tulevaisuutta mittaava aikarauta.

Useammin kuin kerran vajaakuntoiselle Anna Emilialle on yritetty syöttää pajunköyttä muka paremmasta tulevaisuudesta. Kyllä paras tulevaisuus on mennyt. Olisi sille tornikahvilan kellolle käyttöä. Ajankierron muljautus takaperoiseksi verryttäisi lihakset, voitelisi nivelet, häivyttäisi harmaat, jouduttaisi askeleet gasellimaiseksi juoksuksi pehmeille purupoluille, töihin, opiskelemaan, kouluun ja sitä rataa hitaasti mutta varmasti äidin hoidettavaksi tyttöseksi ja taaperoksi. Professori Sirkka-Liisa Kiveläkin kuului sanoneen, että meillä on Suomessa sentään lapsiasiamies. Ikäihmisiä varten ei kohta ole ketään. Pitäisi saada edes vanhusasiamies.

"Mahdotonta mikä mahdotonta, mutta saahan sitä edes mielikuvitella elämäänsä hitusen verran helpommaksi", tuumaa Anna Emilia ja laittaa tekstinsä luettavaksi. Mokoma luulee osaavansa valokuvaamisen lisäksi myös kirjoittaa.

Psst! Annetaan hänen luulla. Jooko?

_____

Pakinaperjantain aiheeseen Tulevaisuus.

Ampu tulee!

Ampu tulee! Tuota sanontaa sai mieheni eilen selvittää viisi- ja seitsenvuotiaille lapsenlapsille. Kaupungissahan sitä edeltää sireenin varoittava ääni. Maalla ennen tuon huudon piti riittää. Tuttu tuo huuto onkin. Keski-Suomen pientilan peltotilkut olivat paitsi viettäviä, myös kivisiä. Perkeleet ja saatanat tulivat jo pienenä tutuiksi, kun kuunteli hevosen perässä askeltavaa auraajaa tai päivämiehiä muissa peltotöissä. Isä se ei ollut. Hän kävi vieraalla töissä. Ja kuuntelivathan ne pienet korvat ja sanat taltioituivat ikimuistiin. Tuli tässä mieleeni, kun kuulin miten viisivuotias vunukka oli viikolla juuri kysynyt vanhemmiltaan, miksi kirosanat ja tupakka on keksitty, kun niitä ei saa käyttää. Sanopa se!

Hevonenkin sai tuta ohjaksista kulloisenkin vt. isännän väsymisen. Jatkuvasti joutui kiertämään kiviä milloin auralla, milloin viikatteella, milloin milläkin työkoneella. Väsyi niin perusteellisesti, että päätettiin raivata kivet pois. Kylänmiehillä oli laitteet siihen hommaan. Traktorilla meille sentään pääsi ja sen mukana tuli porakone. Ja meteli. Ostikohan isä dynamiitin, en muista. Puuha oli vaarallista, mutta kiehtovaa. Siellä ne pelloilta hiissatut isot kivet ja pirstotut lohkareet ovat välillä paketoitujen, nykyään vuokrattujen peltojen laidoilla. Ehkä muutama ampu tarvittiin myös navetan perustuksia kaivettaessa. Ainakin kaivoa tehdessä jouduttiin ampumaan ja vielä liki tupaa.

Sitä luuli, että nyt ne kivet loppuivat ja se kiroaminen. Mutta maahan muni niitä. Aika isojakin järkäleitä nousi vähitellen pintaan, vaikka ei kai vedenjakaja mitään maannousema-aluetta olekaan. Useammin kuin kerran olen kävellyt verkalleen itsekseen etenevän traktorin perässä ja noukkinut kiviä sen lavalle veljeni kanssa. Kopsista vaan. Hyvällä säällä se oli ihan mukavaa puuhaa. Ei me kiroiltu ollenkaan. Paikkansa ne käsin nostettavat nupulat löysivät kärrytien kuopista. Varsinkin suon kohdalla kiviä upposi raiteisiin niin paljon kun niitä sinne vei. Kivettiin pellot ja kivettiin tie. Kivien kierrätystä se oli. Ei pyörittämistä. Meidän kylällä.

_______

Pakinaperjantai 84. haastesana on Kivi.

Juhannumuistoja

Kahden osuuskaupan kylän juhannuskokon paikka oli mäellä erään isohkon maalaistalon lehmihaassa. Soratien poskessa oli ainakin kymmenenmentävä katettu maitolaituri nuorille ja kai vanhemmillekin lempiväisille. Vasta vuosia tämän 50-luvun juhannusmuiston jälkeen olen sen oivaltanut. Koko kylän kokolle kokoonnuttiin perheittäin jäsenkirjoja kysymättä. Sen sijaan arkisin tarkkaan syynättiin, kumman osuuskaupan ovisaranat aukeaisivat kenellekin. Miksi myymälät tuolloin jo rakennettiin ostoskeskuksiksi? Puhuttiin Aavasaksasta. Jotkut kai kävivät siellä juhannuksena.

------

Kymenlaaksossa Anjalan kartanon pihassa muistan istuneeni auringon lämmittämällä kivellä eräänä myöhempänä juhannuksena. Ensimmäisen kerran ilman esiliinaa. Ohjelmasta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta onnellisesta olosta kyllä. En istunut kivellä yksin, vaan varovasti nojauduin itseäni pari vuotta vanhemman pojan kylkeen. Paikkakunnat vaihtuivat ja kirjeet kulkivat aikansa. Muistaakohan hän paremmin? Oli kylän poikia, minä tyttö vain poikkesin siellä eloni alkutaipaleella.

------

Oman kotipitäjän juhannukset 50- ja 60-luvuilla olivat kuin suoraan perinnekirjasta. Suursiivous tehtiin ennen juhannusta, kaikki paikat aittoja myöten kuurattiin, irrotettiin tuplat, haettiin pakolliset koivut, lämmitettiin juhannussauna ja poltettiin mahdollisesti nuotion kokoinen kokontapainen lammen rannassa hyttysten syöttinä. Suurten ikäluokkien tullessa naimaikään konfirmoitavia riitti lähemmäs sata vuosittain. Nykyään samaisen pitäjän syntyvyys on alle kymmenen.

Vuoden ainoa konfirmaatiojumalanpalvelus veti väkeä. Koko pitäjä tuntui kokoontuvan kirkolle. Henkilöautoja ei juuri ollut. Kuorma-autojen lavoille laitettiin irtopenkit ja näin peräkyliltäkin päästiin mukaan. Kai moni kävelikin kilometrisotalla tai tuli vesitse kahden järven välisellä kannaksella olevaan kirkkoon. Korven tyttönä en tiennyt mitään näistä vesireiteistä. Mieleeni ovat jääneet valkopaitaiset tumma-asuiset miehet ja valkoisissaan ruusukimppujaan nuuhkivat vasta konfirmoidut tytöt. Ja se ehdoton, kesän ainoa jäätelötötterö ennen kotimatkaa.

------

Lapsuuden juhannukset muistuvat lämpiminä ja poutaisina. Mökkijuhannuksista taas on painunut syvimmin tajuntaan hyttyset ja polttiaiset, sateet ja koleus. Parhaimmillaan muistan juhannusyönä olleen peräti neljä astetta lämmintä. Ei sentään pakkasta. Onneksi tuvassa oli iso leivinuuni. Lähdettiin sieltä joskus sen suurempia miettimättä melkein saman tien helpompiin oloihin takaisin kaupunkiin, oli juhannus tai ei. Juhannustaioista vain puhuttiin. Ei viskelty vastoja, kukkia poimittiin vain vaasiin koristeeksi. Korkealla mäellä ei pihlaja eikä juhannusruusukaan koskaan ehtinyt kukkaan jussiksi. Se oli kielon, suokukan ja suopursun aikaa.

------

Ai niin. Se viimeinen juhannus kotikotona. Olimme siellä koko perheellä, mutta juhannuskirkkoon ei ollut monta lähtijää. Vain vanhempani ja minä. Taisi olla pientä kiireenmakua lähdössä. Mieheni istui jo ratissa. Äitini istahti takapenkille, isä isokokoisempana oli valmiina pelkääjän paikalla. Ovi paukahti kiinni ja siinä samassa mieheni starttasi liikkeelle ja minä jäin kuin nalli kalliolle pihaan seisomaan. Jonkin ajan päästä äiti loihe kysymään: "Mihinkäs se Helvi jäi?"

_______

Muisteltu Pakinaperjantaille aiheesta Juhannus.

Äidin kädet

Äidin kädet

Hiljaisuus asuu tässä huoneessa.

Seison kutomallasi

riepumatolla kädet puuskassa

katsellen kättesi jälkiä.


Virkatut verhot,

suuret sänkypeitteet,

kirjotut kapat ja käspaikat,

ristipistoin piirretyt pöytäliinat,

lakanapitsirullat,

reikäiset revinnäistyöt,

nauravat nukkekullat

ja villasukkia vuori.


Olit kätevä käsistäsi,

oikea kädentaitaja.

Ja vuosikymmeniä sitten nuori.

Nyt katselen kättesi työn jälkiä.

En vieläkään käsitä.


Näen kätesi

enää vain

omissa käsissäni.

------

Runotorstai täyttää tänään kaksi vuotta. Aiheena on 2.

Tilavaa

Kamarissa on levitettävä tummanharmaa hetekamallinen sohva ruokahuoneen seinää vasten. Päätyseinää vasten on levitettävä laveri. Pystyuunin ja keskusmuurin vieressä on jo jonkin verran huojuva kieropinnainen lastensänky.

Penskoja riittää pinnasänkyä lukuun ottamatta jokaiseen petiin useampi. Tuvan nurkassa on vielä sivustavedettävä olkipahnoineen. Jokaisella on nukkumapaikka. Muusta tilasta ei ennen puhuttu. Tai sanottiinhan sitä, että niillä on hyvät tilat. Huoneista puhuivat. Jotkut taas puhuvat tilavaatteista. Tarkoittavat niillä lakanoita ja tyynyliinoja.

Nyt tulee telkkarista T.I.L.A.-ohjelmaa, lauletaan Mahdunko maailmaas ja kaikkea muuta ajallemme tyypillistä. Ennen oma paikka monessakin perheessä piti ansaita. Vanhimmat lapset saivat sen syntymälahjana. Kuopuksellakin oli yleensä hyvästi tilaa olla ja elää. Keskimmäiset saivat raivata tilansa kuka mitenkin. Kyynärpäätaktiikka ei ennen oikein purrut. Monelta se oma tila eli paikka perheessä jäi raivaamatta. Sitä vain loksahti omaan näkymättömään muottiinsa.

Vanhemmiten sitä kasvaa isommaksi, tarvitsee enemmän tilaa, ainakin fyysisesti. Tilanpuute alkaa ahdistaa. Monessakin tilanteessa. Ei auta toisten vakuuttelu: Sitä saa mitä tilaa. Kun ei ole koskaan ollut tarpeeksi sitä tilaa. Onneksi on kuitenkin tilannetajua. Tilan puutteessa lopetan tämän tilanneanalyysin tähän.

-----

Pakinaperjantain 77. aihe on Tila

Helppoa muuntautumista!

Kirppareilla kierrellessä ja wanhoja albumeita katsellessa olen löytänyt todella kauniita valokuvia. Ei mitään nykydigiräpsyjä. Niissä on rekvisiittaa, kauniita asuja, hattuja, koruja ja frisyyreitä. Vuosikymmeniä sitten naimisiin mennessämme meillä ei ollut varaa ammattivalokuvaajaan. Hääkuvamme on hiukkasen valju. Minulla oli tuon ajan tavan mukaan valkoinen hääpuku huntuineen. Kuvaaja oli asettanut meidät seisomaan valkoiseksi maalatun tiiliseinän eteen.

Poikkesin muissa asioissa oikeassa valokuvaamossa pari viikkoa sitten. Wanhaan päähäni pälkähti, että alkaisi ehkä olla korkea aika ottaa edes yksi ihkuvarmasti säilyvä valokuva minusta tai meistä. Vähän niin kuin myöhästynyt hääkuva. Arasti esittelin rupsahtaneita kasvojani ns. paremmalta puolelta ja kysyin, saisikohan tästä naamavärkistä enää katselunkestävää lopputulosta. Noista digiotoksista kun olen kiiruusti delettänyt melkein kaikki itseni.

Valohoito ja luonnonvalo ilman isoja suojakertoimia kummasti laikuttavat ihoni. Silmien seudulla on jotakin liikaa, raskaat luomet esimerkiksi ja toisaalta jotakin puuttuu, mm. pitkät kauniisti kaartuvat ripset. Naistenlehtien, tavaratalojen ja nettikauppojen katalogit ovat täynnä liftaavia, kosteuttavia, nuorentavia, turvotusta poistavia, ripsiä kasvattavia (en kyllä usko tuohon) ja ties mitä lupaavia melkoisen hinnakkaita tuotteita. Pitäisikö niitä muka ostaa yhtä valokuvauskeikkaa varten?

Huokasin helpotuksesta, kun ystävällinen rouva valokuvaaja vain ohimennen vilkaisi minua ja sanoi heti aiemmin kuulemani taikasanan, jota en luomukuvaajana ollut tullut edes ajatelleeksi ammattilaisten käyttävän. Ajattelematonta sinänsä. Tuo taikasana oli: ” Photoshopataan.” Luomurouvasta siis photoshopataan siedettävän kaunis. Nyt puuttuvat enää vain vaatteet. Niissä eivät rypyt haittaa. Silitän jos on tarpeen.

_____

Pakinaperjantai 76. haastesana on Muuntautuminen.

Vihertää vaikka vihloo

Maalaus: Henri de Toulouse-Lautrec/Wikimedia Commons

ei, en voi pysähtyä
sillä se tikari kaivertaa
sitä tuntuvammin
rampautunutta selkääni
ja sieluani

sanovat sisukkaaksi
tsemppaavat sanoilla
hyvillä neuvoilla
sattuvilla ja satuttavillakin

eivät he voi tietää
ei, eivät kaikki edes sietää
katsoa tai kuulla
mitä oikeasti kuuluu
tukiliivin vääntyilevien luiden alla
vieläkin sykähtelevälle
ikuisen lapsen sydämelleni

onneksi ovat nämä seinät
tuolinselät ja
hellankarmit lähellä
kun vihlaisu viettää liiaksi vasemmalle

hengitänhän minä
ja näen taas uuden kevään

____

Runotorstain 89. haaste.

Yhteentörmäys

Aukkohakkuu oli kasvattanut koreat pihlajat ja villivadelmat. Piikkiset vadelman varret taipuivat kantojen päälle marjakuormassaan. Anna Emilia Puolakka ja miehensä Hermanni, kuulut marja- ja sienihamsterit, olivat tulleet kaukaa Anna Emilian syntysijoille marjaan. Vatut eivät poimimalla yhtään vähenneet. Aina löytyi parempi ja parempi varsisto. Lopulta illan viiletessä oli luovutettava, koska kotiin oli parin sadan kilometrin matka. Vadelmat eivät tunnetusti odota säilöjää. Oli toimittava nopeasti, ettei kolmenkymmenen litran saalis menisi hukkaan.

Tuli kai pidetyksi ratissa hiukan liikakiirettä elokuun illassa. Silloin se tapahtui. Auton valokeilassa vilahti siksakkia loikkiva jänis ja samalla kuului tömähdys. Anna Emilia vilkaisi heti taakse, jäikö tielle mitään. Piti tietenkin pysähtyä tarkistamaan tilanne. Eihän sinne tielle mitään ollut jäänyt, kun se iso jänis roikkui kiinni auton oikeassa etupuskurissa. Hengettömänä tietenkin. Hetki mietittiin mitä tehdään sen kanssa. Sinne sen jättivät pientareelle luonnon alati jatkuvaan kiertokulkuun.

Kojelaudan kaikki punaiset varoitusvalot paloivat kuin ilkkuen. Jatkettiin matkaa hitaammin ja yhä hitaammin, sillä autosta oli hajonnut syyläri. Lopulta auto pysähtyi kokonaan, mutta Anna Emilia työnsi autoa loivaa myötälettä lähimmän kirkonkylän huoltoaseman pihaan. Kello kävi yhdettätoista. Ei korpimailla ole 7/24 huoltoasemia. Jotenkin sieltä piti päästä kotiin. Soitettiin pojalle, tulisiko hän hinaamaan. Hiukan isä Hermannia nolotti kertoa, että törmättiin tässä yhteen jänikseen ja kummallekin kävi huonosti.

Ahneella on ansaitsemansa loppu. Olisi kannattanut lopettaa se marjojen hamstraus aikaisemmin, ettei olisi jäänyt paluu niin myöhään. Sangolliset joutuivat odottamaan pakastamista liian monta tuntia. Tuli paljon vadelmasosetta. Asiasta riitti päivittelemistä pitkäksi aikaa. Jäniskolari! Hirvet ja peurat Puolakat ovat onnistuneesti väistelleet, mutta viimekeväisellä reissulla, muuten melkein samassa paikassa, pariskunta oli törmätä nousukiidossa olevaan joutseneen. Kaikenlaiset yhteentörmäykset ovat siis mahdollisia.

----

Pakinaperjantain 73. haasteeseen.

Ei lähde kulumallakaan

Oli kesäkuun alku joskus 60-luvulla. Helvin kesäloma oli alkanut ja hän oli halunnut jäädä viikoksi yksin maalle. Kyllä hän pärjäisi itsekseen, kolmetoistavuotias jo. Toiset sisarukset ja pappa tulisivat myöhemmin. Oli ostettu litratolkulla harmaata maalia. Helvin oli määrä ajankulukseen maalata tuvan pinkopahviset vihreät seinät ja sitten kääntää kasvimaa. Tokko maalaustelaa ollut vielä keksitty, koska hänellä oli käytössään vain pensseleitä. Ja jälki oli tietenkin sen mukaista.

Huonekalut oli toki siirretty valmiiksi sivuun. Maalauspuuhassa aika kului joutuisasti ja jälkeä syntyi. Kaikki sujui kuin leikki. Laulellen Helvi suti seiniä. Vaikka oli mitä kaunein alkukesä, Helvi ei käynyt ulkona muutoin kuin navetalla ja ulkohuussissa. Hän halusi saada työn valmiiksi nopeasti, jotta pääsisi sitten kasvimaan kimppuun. Saisi sitten aurinkoakin.

Mökin ikkunat antoivat neljään suuntaan. Tuvankin kolmeen. Viikon puolivälissä yhtäkkiä kesken työn Helvi huomasi, että joku vieras mies kurkki kädet kasvoilla kamarin ikkunasta sisään. Hän ei ollut varma, oliko mies huomannut hänet. Vaisto sanoi, ettei kulkija voinut olla oikealla asialla. Eteistä lukuun ottamatta alakerrassa ei ole ikkunatonta tilaa. Sinne Helvi hiippailikin ja laittoi oven säpin kiinni. Mies meni onneksi menojaan, todennäköisesti muutaman kilometrin päässä olevalle metsäkämpälle.

Nyt yksinolo ei enää ollutkaan mukavaa. Ikävä tuijotetuksi tulemisen tuntu jää vaivaamaan Helvin mieltä. Unikaan ei tahtonut tulla iltaisin. Oven hän piti visusti kiinni koko ajan ja vilkuili pihamaalle vähän väliä. Se oli hankalaa, koska tuttuja naapureitakin liikkui. Kun naapurin isäntä karautti hevospelillä pihaan, Helvi kiirehti avaamaan säpin, ettei tämä vain huomaisi mitään outoa ja alkaisi kysellä joutavia. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Hiippailijasta Helvi ei maininnut. Isännän lähdettyä Helvi laittoi oven taas heti säppiin.

Tuvan seinät oli maalattu ja maalia oli vielä paljon. Jotta ajatukset eivät karkailisi pelottaville poluilleen, Helvi soitti vanhemmilleen ja kysyi, mitä muuta hän voisi maalata. Ulos ei tehnyt mieli. Niinpä tuvan vaatekaappi, pöytä, penkit, kamarin pöytä ja tuolit, kirjahylly, tuvan jakkarat ja nojalliset puutuolit eli melkein kaikki puumööpelit saivat tuon saman ankean harmaan sävyn. Siihen Helvi maalasi kiinni pelkonsa ja itselleen käsittämättömän häpeäntunteen. Tiukkaan maalasikin. Suu viivana. Ovi koko ajan säpissä.

-----

Tarinamaanantain 41. aiheesta Kiinni.

Ruohonjuuritason YYA:ta

Helvin jo tiedätte olevan kotoisin korvesta. Sisaruksia hänellä oli peräti kahdeksan vuoden parin välein. Pientilalla viljeltyä oli viitisen hehtaaria ja loput maasta oli suurimmaksi osaksi suota. Perheen äiti, joka oli järki-ihminen, taitoi talonpidon ja osasi laskea, ymmärsi laittaa lapsiaan kouluihin. "Poishan täältä tulee lähtö joka tapauksessa, kun isommaksi kasvavat." Kai tekemistä olisi riittäinyt, sillä työhän ei maailmasta lopu, vaan palkanmaksajat. Nämä vaivaiset hehtaarit ja muutama lehmänkanttura eivät kasvavaa pesuetta olisi pitkälle elättäneet. "Sanovat, että lapsi tuo leivän tullessaan. Sanokoot, mutta tulkoot itse myös kokeilemaan asian käytännössä."

Kissoja oli kotona aina, vähintään kaksi. Ei niitä lemmikkeinä pidetty. Niillä oli omat tärkeät tehtävänsä: pitää hiiret ja rotat loitolla. Tosin Helvi oli kerran nähnyt kissan sieppaavan pikkulinnunkin. Sitä se ei olisi saanut tehdä, koska maassa ja aitoissa vipeltäviä hiirulaisia oli riittävästi. "Mutta mitäs tuli härnäämään," muistaa Helvi äidin tuumanneen. Äiti tuntui hyväksyvän asian.

Helvi oli vuorollaan pantu oppikouluun naapuripitäjään. Oli anottu vapaaoppilaspaikka. Kalliiksi se koulu kävi siitä huolimatta. Helvistä tuli kuitenkin ylioppilas ja hän alkoi opiskella kieliä. Venäjääkin. Nyt hän oli Leningradissa kielikurssilla. Tehokkainta vieraan kielen puhumisen harjoittelua oli päästä puhumaan paikallisten kanssa. Se ei tuolloin ollut kovinkaan helppoa. Kaihtoivat ulkomaalaisia. Helvi tapasi kuitenkin Sadovajaa kulkiessaan ikäisensä Viktorin, joka ei jostain syystä vierastanut Helviä, lettipäistä suomalaistyttöä. Itse asiassa hän se taisi aloittaa koko tuttavuuden. Vahingossa. Helvi oli kovin otettu, kun Viktor luuli häntä eestiläiseksi. Oli siis ainakin jokin aksentti jo tarttunut puheeseen.

He tapasivat muutaman kerran eri paikoissa, kävelivät ja juttelivat.Tällä kertaa he osuivat lemmikkieläinten hautausmaalle. Se oli Helville uusi ennen näkemätön paikka. "Että oli ihan hautamuistomerkit nimineen kaikkineen," Helvi ihmetteli. Ei ollut maalaistyttö tottunut sellaiseen. Jos oli kotona ollut kissan tai koiran aika lähteä, isä oli ottanut kirveen ja lapion ja, tosin vastentahtoisesti, tehnyt mitä tuli tehdä. Eikä viimeisiä sijoja merkitty. Eikä niistä edes puhuttu. Yhden kuolleen kanan hautapaikan Helvi tiesi, koska oli itse ollut sitä siunaamassa sisarusten kanssa.

"Tuossa on siis Totti-nimisen kissan hauta. Näköispatsas saattaa olla. Ihan kissan näköinen on. Ollut varmaan musta kissa. " Tuossa kissapatsaassa konkretisoitui Helvin mielessä ero maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Eläinten oikeudet eivät vielä silloin tulleet mieleen. Nyt vuosikymmenten jälkeen hänestä uutisia seuratessa välistä tuntuu, että eläinten oikeuksista pidetään parempaa huolta kuin ihmisten. Tiedä häntä.
----
Tarinamaanantaille Kaisan kuva-aiheeseen ja Pakinaperjantaille sanahaasteeseen Oikeus.

Oppia ikä kaikki

(Kuva Uukan.)

Koulun nurkalla oli pienenpieni kioski. Olihan koulussa ruokala, mutta silti nallekarkit ja hillomunkit tekivät kauppansa. Nallekarkkeja sai ostaa kappaleittain. Helvikin osti joskus muutaman vähillä rahoillaan. Hän oli usein kuullut puhuttavan jostakin salmiakista. Siis lukiossa vasta. Sitä ei kioskissa myyty, mutta sitä voisi käydä ostamassa läheisestä apteekista. Onkohan se jokin lääke, mietti Helvi.

Riitta asui kirjakaupan yläkerrassa koulukortteerissa. Hän lähti Helvin kaveriksi apteekkiasialle. Kun kerran kaikki sitä salmiakkia kehuivat, pitihän sitä edes kerran maistaa. Tummanpuhuvan apteekkitiskin takaa kysyttiin: "Mitä saisi olla?" " Kaksikymmentä grammaa salmiakkia, kiitos." Apteekkari otti pikkuruisen paperipussin, punnitsi siihen neliön muotoiset voimakasaromiset salmiakkipalaset. Hän taittoi pussin kauniisti kiinni ja löi rahat kilinän ja asianmukaisen ronksutuksen kera kassaan.

Helvi käveli aarteineen Riitan kanssa takaisin koululle. Oli ruokatunti. Sen aikana sai koulun alueelta luvallisesti poistua. Salmiakkia piti heti maistaa. Jos Helvin makunystyrät pitivät nallekarkeista ja suklaasta, niin salmiakin ärhäkkä maku oli niille kerta kaikkiaan liikaa. Makuasioista ei voi kiistellä eikä pidä kiistelemän. Riitta sai sen pussin oitis itselleen eikä Helvi ole sen koommin omasta mielestään salmiakkiin koskenut.

Vuosia on vierinyt ja perhettäkin siunaantunut. Muu perhe pitää salmiakista. Tietävätkö he syövänsä ammoniumkloridia? Maistuisiko se sillä nimellä yhtä hyvältä? Wikipediaa tutkiessaan Helvi suorastaan sävähtää, kun Sisu-pastillit mainitaan salmiakin yhteydessä. Niitä hän on kyllä syönyt. Onko hän tietämättään syönyt sittenkin salmiakkia? Mikään ei ole niin varmaa kuin epävarma. Ajatuskin nostaa verenpainetta. Eivät ne Sisu-pastillit kyllä hyvälle maistukaan. Kiitos Tarinamaanantain tuli tämäkin asia vihdoin selväksi.

----

Tarinamaanantain 39. kuva-aiheeseen.

Heijastuksia

Ikääntyneen pimennysverhon
rei´istä piirtyy aamuruskon
helmiheijastenauha tummanharmaalle seinälle.
Tekee mieli koskettaa sitä.
Jokaisen aamun valoon on tunnustellen totuteltava.
Väistelen sujuvasti kirkkaat peilit ja samalla
suojaan kädelläni kirveleviä silmiäni.
Vanha puurolusikka on ystäväni.
Se ei ole liian kirkas, mutta kuitenkin käypä
peili ja näyttää tämänhetkisen totuuden todemmin.

Ylösalaisin.

Runotorstain 83. haaste.

"Olen puhunut ja huojentanut mieleni."

Suomi-äidin maine kiirii maailmalle testosteronin voimalla kiihtyvällä vauhdilla presidenttimme sukupuolesta riippumatta. Vaikka olihan ne liehuvat liekinvarret aikoinaan Euroopan huulilla.Vajaassa puolessa sekunnissa (14.3.2008 kello 19.04 CET) Google haki pienoisen demokratiamme ikeihanan ulkoasiainministerimme äskettäisiin putipuhtoisiin ja vaarattomiksi virallisesti julistettuihin tekstiviesteihin liittyviä linkkejä yli 21000 kappaletta.

Maailman tasa-arvoisimman maan päällysmiehet asettautuivat mennä yönä suut vinosti virneessä mediapetojen syöteiksi Brysselin yössä. Sinnekö se asia piti mennä selvittämään? Pantiin kerralla arvot tärkeysjärjestykseen. Pyydettiin hämmennnystä anteeksi koko Suomen kansalta. Mitä se jos oma vakikumppani unohtui listata tähän agendaan. Kas kun ei ollut rinnalla tukemassa. Se oli kai sitten siinä.

Kaikki on valtakunnassa hyvin, kun puolueen puheenjohtaja vihdoin pääsi palaveeraamaan hulabaloon aiheuttajan kanssa. Lausunnon rivien välistä ja nuoremman poliitikon otsaryppyjen asennosta jokainen voi tehdä omat loppupäätelmänsä median keskiöön päässeestä, tahallisesta tai tahattomasta, *sekstiviestittelystä. Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista antaumuksella ja itseään säästämättä. Se ei ole jäänyt tekemättä, vaikka aikaa vievää puuhaa viestien näpelöinti kyllä on. Mutta kun komiteoista, istunnoista, virka-auton takapenkiltä esmes ei kenellekään kuulumattomia yksityisasioitaan voi tavan rahvaan tapaan ääneen kailottaa.

Onneksi olemme mobiiliviestinnän huippumaita globaalisti ajatellen ja nokialaisella pääsee langattomasti ja laajoja kaistoja. Minkähänlainen vokabulaari uusimpiin virkakännyköihin on muuten syötetty valmiiksi? Naisosastolta täytyy löytyä tietyt kehonosat niihin liittyvine uhkeine adjektiiveineen. Alusvaateosastoa unohtamatta. Ellei esisyötetyssä sopivassa sanastossa löydy, kahdensadan **sekstiviestin sepittäminen pukstaavi pukstaavilta vie ehdottomasti liikaa työaikaa. Voihan työkännyköissä olla tietysti valmiiksi tallennettuna hätä-on-suuri-tilanteisiin räätälöityjä instantviestejä. Ellei niin vielä satu olemaan, annan tässä ilmaisen vinkin sisältötuottajille. Markkinarako on jo valmiina. Ellei se ole sitten kerrasta poikki. Jää nähtäväksi ja kuultavaksi.

* po. tekstiviestittelystä

**po. tekstiviestin

----

Pakinaperjantain 68. haaste.

Pako

Kotona kahdenkymmenen vuoden kulttuurikerrostuma kirkuu raivaajaa. Parittomia sukkia lojuu siellä täällä. Virttyneet ja pituuttaan leveämmiksi venähtäneet teepaidat ja nyppyläisiksi kuluneet legginsit ovat vallanneet muiden kulahtaneiden vaatekappaleiden kanssa huushollin kaiken laskutilan. Saunakin on muuttunut varastoksi. Sinne ei juuri viitsi vilkaista.

Keittiön pinnoista ei alkuperäistä väriä näy. Ei juuri pintojakaan. Viikolla oli syttyä koko huusholli, kun pitkästä aikaa tuli mieliteko saada toustia englantilaisittain. Paahdin kärytti palovaroittimen soimaan. Työpöytä ja kaikki olohuoneen tasot pursuavat laatutavaraa, ilmaisnimitarroja (lastenlapsille postimerkeiksi) lehtimainoksista, sairauskertomuksia, lukemattomia laskuja, nessunenäliinoja, muutaman viime vuoden kalenterit tärkeine merkintöineen, muistilappuja käsittämättömine numerokirjainsarjoineen. Ovatkohan ne niitä salasanoja?

Vanhoja lehtiä, kuivuneita kuulakärkikyniä, monta kertaa käytettyjä ostoslistoja, terättömiä loppuun pureskeltuja lyijykyniä (ristikot, ristikot, sudokut!), paperiliittimiä , pumpulipuikkoja, CD-levyjä, käytettyjä paristoja, coldrexia, pumpulipuikkoja, kirjoja, relaksantteja, pyykkipoikia, kiemurtelevia johtoja, appelsiininkuoria, tilkkuja, kuulokkeita, erilaisia leluja, karstattua lampaanvillaa, omenansiemeniä, kuivuneita ruusunlehtiä osuu silmiini tältä istumalta vain jotakin pientä mainitakseni. Siivousprojektini on koko ajan alkamista vaille valmis. Puoliksi suunniteltu on jo melkein tehty. Yritän taas nousta tästä työ(?)tuolilta pesemään pyykkiä, raivaamaan tasoja.

Vaatekaappi ja kodinhoitohuone saavat minut heti huonovointiseksi ja pois tolaltani. Miksi heittäisin 35 vuotta vanhan Napisan-vaippapesuaineen pois? Tuo kotelomekko oli päälläni, kun esikoinen kastettiin. Ovathan nämä häälahjaksi saadut keittiöpyyhkeet jo reikäisiä, mutta heittää nyt lahja pois. Ei tule kuuloonkaan. Lasten vanhat verkkarit ovat aina kelvanneet minulle. Yhtään omaa verryttelypukua en ole koskaan ostanut ja silti näitä riittää liiaksi asti. Mitä nyt taskut ja resorit ovat rispaantuneet. Kelpoja collegehousuja on myös yllin kyllin.

Huonekalujakin on kahden asunnon verran. Yksi sänky on nostettu nurkkaan pystyyn tilan säästämiseksi. Odottamaan. Silloin tällöin ovikello soi. Niinä onneksi lyhyinä hetkinä saan vasemmalla kädellä vetäistyksi olohuoneen pöydän tyhjäksi. Kirjavalla matolla ei roskat onneksi näy. Sen verran ottaa naisen luonnolle tämä sekasotku. Ovelle mennessäni työnnän jalalla enimmät kengät naulakon alle, ettei mahdollinen tulija kompastu heti. Suljen auki retkottavat komeronovet ja uskallan avata oven. Ellei siellä ole joku ulkomaalainen opiskelija myymässä printattuja kissataulujaan opiskelurahojen toivossa tai naapurin poika tilauttamassa vessapaperia luokkaretkirahastonsa kartuttamiseen, siellä on yleensä onneksi hyvä ystäväni.

Hän tuntee minut ja elämäntilanteeni. Ymmärtää. Yhdessä pakenemme muistoihin. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme. Ympäristö unohtuu totaalisesti. Ei meitä kumpaakaan haittaa pölyiset pinnat, mustuneet katkaisijat ja ovenpielet. Arjen raadollisuuden jakaminen sielunsisaren kanssa on juhlaa. Siirrymme oitis toiseen todellisuuteen, missä materia menettää merkityksensä. Hetkiksi.

Ystävän lähdettyä katson kotiani taas omin, entisen perfektionistin, silmin. Jospa huomenna. Ellen itse jaksa, niin tilaan apua. Mutta ensin pitäisi siivota sen verran, että kehtaa pyytää tänne jonkun siivoamaan. Ikkunoiden likaisuus ei näy, kun käännän säleverhot kiinni. En anna tekemättömien askareiden stressata, vaan pakenen tätä leveää laajakaistaa pitkin taas kepein sormin luoksenne Blogistaniaan…

----
Kirjoitettu Allyaliakselle Varapakinaperjantaihin aiheesta Pako.

Junalippu

Elviira matkustaa harvoin junalla. Entuudestaan hän kuitenkin muistaa, miten lipun tiedot eivät tahdo millään jäädä mieleen. Nyt hän päätti pelata varman päälle. Hän on opetellut lipun tiedot ulkoa. Mies printtasi lipun Elviiralle netistä. Vaunun numero on 7 ja siinä paikka 27. On aikaakin opetella tärkeät numerot. Ja oppihan Elviira. Hänellä on erilaisia tekniikoita l. muistisääntöjä numerosarjojen mieleen painamiseen. Itse kehiteltyjä. Pitää vain aina valita se paras.

” Vuonna 727.”

” Heinäkuun 27. päivä.”

” Heinähelmiheinä.”

” Seitsemän kaksikymmentäseitsemän.”

” Seitsemänsataakaksikymmentäseitsemän.”

”Kahdeskymmenesseitsemäs heinäkuuta.”

” Heinäkuun kahdeskymmenesseitsemäs.”.

”Huone 27 7. kerroksessa.”

”Miksei Paikka 27 vaunussa 7?” mies jo tohtii ääneen ihmetellä.

”Ole hiljaa nyt. Kerros 7, huone 27.”

”Kaksi seiskaa ja välissä kakkonen.”

”Kaksi seiskaa. Tämä on paras muistisääntö. Vain kaksi sanaa tai siis numeroa tarvitsee muistaa. Minullahan on näkömuisti. Muistan kyllä, että se kakkonen on niitten seiskojen välissä. Ihan taatusti.”

Elviira laittaa lipun vaaleansinisen popliinitakkinsa vetoketjulliseen povitaskuun. Aika on tiukalla, joten hän säntää matkatavaroineen asemahallin poikki kohti ykköslaituria. Hän on painanut numerot tiukasti mieleensä, ettei tarvitse sitten se lippu kourassa matkatavaroiden kanssa enää asemalaiturilla temppuilla. Putoaa vielä raiteille koko lippu. Jos vaikka tuuli sieppaa. Kerran teki sen. Pääsee suoraan oikeaan vaunuun. On se niin työlästä ja hankalaa junan liikkuessa etsiä paikkaansa…

Samaa junaa osuu odottelemaan entinen jumppakaveri Aini. Joka kerta juna-asemalla tapaa jonkun tutun. Vaihdetaan kuulumiset siinä puupenkillä, valitetaan pikkuvaivat. Elviira varmistaa seitsemännen kerran, että lippu on yleensä mukana. Junan saapuessa Elviira kysäisee Ainilta:

"Mikä vaunu sinulla muuten on?"

"Kakkonen."

"Niin on muuten minullakin."

******

Tarina Pakinaperjantain 66. aiheesta Lippu

Heikoin lenkki?

Himmennyt laikukas peili
katsoo minua pitkään
eikä hellitä, ennen kuin tunnistan isotätini korvan,
isoäitini epätarkan hiusrajan,
isäni vihreät eriparisilmät,
ikiomat naururypyt silmänurkissani
ja oman sairaushistoriani
jättämät jo vaalenneet mutta ikuiset arvet.

Katson takaisin ja tunnustan
kuuluvani katkeamattomaan
hiuksenhienosta kultalangasta solmeiltuun äitien ketjuun
ties monennessako polvessa.

Hymyilemme toisillemme.
Minä ja menneisyys.

------

Runotorstain aiheesta historia.

Sattus vuonna kuuskytyks

Mustisse, ehkä pari numeroo liia suurii, hiihtohousuihi ja sähkönsinisse ruffelitakkiin pukeutunut Veera, 14v, seiso jalat tiukasti yhres helmipakkases lumisel Haapamäen asemalaituril täsä ny ja orotti etelään lähtevää junaa. Se oli palaamas hiihtolomareissult kotisse. Häne oli tosihankala olo.

- Tarttis pääst pissal. -

Veera oli jo kerran käyny aseman viereises vessarakennukses ja torennu, et jokaine koppi oli visusti lukittu eikä suinkka hänel ollu sopivaa kolikkoo. Ei kyl ollu seteleitäkään.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata, ett ol vaan se junalippu kotisse. Rahast oli ain, kui mun nysse tarttis sano, tiukkaa. Pikajunas olis sitte kyl kumminki ves. Juna oli ainaki varttitunnin myähäs. Tulis jo! -

Suures häräs Veera tarkkaili avaraa asema-aluetta. Häne ol pakko alkaa liikehtiä.

- Mihi vois mennä? Voi, ku olis kotona maal. Vois kui vaa kyykistyä tienposkeen kaikes rauhas. Tääl ku o täsä ny ihmissi joka pualel, hevossi ja autoi. Ei metsän, kui mun nysse tarttis sano, suojaa missää. -

Veera puristi yhä tiukemmin reisiääs yhteen. Se tiätty mietti kuumeisest ratkasua polttavaan onkelmaan. Lopult se käveli simmottos sit vaa ristiaskelin uurelles vessarakennukse. Sem pare vaa ties, ett jottan peruuttamatonta tapahtuis.

- Toi lavuaari o aivan liian korkeal. Ei ees viemäriä missään. Enhän mää ny voi tähän lattial. -

Turkikssi pukeutunu rouvashenkilö kävi peilaamas nimpal pitkää itseään. Veeran rakko ol revetä. Ja silloin se simmottos sit vaa tapahtus. Onneks se naine ehti poistuu. Kuuma pis ko pesuves alko valua pitki Veeran reissi. Tiätty vaatteet kastuivat kenkiä myäten. Kyl mar sit olo helpottus, mut vaa hetkeks. Pikajuna kumminki saapuis kohta. Ei ollut mil sem pare kuivata vaatteit. Tiätty parist nenäliinast ei juuri olt apua. Onneks housut olivat mustat.

Ulkona pakkane melko nopiast tärkkäs märät vaatteet. Usean täsä ny tunnin junamatka oli eres. Puupenkki kastus Veeran al. Se totanoi peitti puumerkkinsä simmottos sit vaa hualellisesti laukulas siks aikaa, ku vihro kävi junan vessas. Veera tunsi tiätty ikävän hajun vaatteissas. Häpeän syvä puna hehkus ja säilys Veeran poskil kotisse asti.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata koskaan kellee…-

-----

Tarinamaanantain 35. aiheesta Silloin osin turkuraattorilla mukailtu tarina.

Jotakin vihdoin

(Kuva Kaisan.)

On puolukka-aika. Kostean kesän puolukat ovat kookkaita ja mehukkaita. Aili ja Veeti ovat aina poimineet talven marjat täältä. Vaiti ovat. Oikovat välistä selkää kumpikin vuorotellen. Ikä alkaa painaa. Ailin tekisi mieli nousta ylös mäelle asti. Puhuvat kylällä, että entisen kotitalon katto vuotaa. Ja se on taas myynnissä. Siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Huutokaupasta. Isä pisti talon vasaran alle. Kaikki myytiin mitä meni kaupaksi. Lapsille ei isän mielestä tointanut mitään antaa. Hän oli nuuka mies. Aili oli pyytänyt edes lehmänkelloa muistoksi. Ei antanut. Kun isän tarkka silmä vältti, Aili otti yhden luvatta. Aili vilkaisee Veetiä. Tohtisiko?

- Veeti, kuuleppas! Mitä jos käytäis katsomassa mäellä miltä siellä näyttää. Ollaan niin lähelläkin ja noita marjoja on jo aika lailla.
- No, mennään nyt sitten. Ei kai siellä ketään ole.

Astuvat autoon ja ajaa karauttavat kilometrisen ylämäen. Veetin pulssi nousee. Kärrinpyöräportti. Aitan kylki jo näkyy pihlajan takaa. Umpeen ovat kasvaneet vanhat kaskimaat. Aili huomaa liikettä tuvassa. Autokin on pihassa.

- Hei, ei me kai nyt voidakaan mennä. Täällä on omistaja paikalla.
- Kun kerran tänne asti tultiin, niin mennään kyllä sisälle asti. Ei ne meitä pois aja. Luulevat ostattelijoiksi.

Isäntäväki on käymäseltään hakemassa tärkeimpiä kamppeitaan ja yllättyvät vieraista. "Talohan on jo myyty. Kuka tänne nyt vielä? Ei ole edes kahvipullaa mukana." Tuttu porstua ja tupa pitkine pirtinpöytineen avaavat tulijoiden tunnelukot ja riisuvat roolit heti. "Tuossa se on tuo kaappi. Onko ne isontaneet tuota ruokahuonetta? Kammarin puolella oli äitipuolella vaatekaappi tuossa." Kierretään kellarit, vinttikomerot, aitat ja palaneen savusaunan rauniot. Ollaan kuin samaa perhettä siinä hetkessä. Koti on koti, vaikka muistot olisivat kuinka kipeät.

- Oli se isäukko ankara mies. Ja nuuka. Tuskin saimme syödäkään tarpeeksi eikä kouluihin salolta lähdetty. Halkometsään heti kun kynnelle kykenimme. Vaikka ei kouluihin päästy, niin hyvin on pärjätty. Äitipuoli se opetti meidät lukemaan ja laskemaan. Käytiin koululla tenttimässä.

Kotituvan näkemisen laukaisemaa tunnetulvaa ei suitsi enää mikään. Saa vihdoinkin sanoa selvällä suomen kielellä, millainen jäärä se ukko oli. Isäntäväki seuraa lapsuustantereillaan kulkevien muistijäljissä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta. Kolme tyttöä ja kolme poikaa. Yksi tytöistä on jo kuollut. Yksi veljistä taas ei mäelle enää nouse. On se niin kova paikka. Pienemmän aitan ovi on auki. Siellä on enää vain vanha heteka ja seinällä peili. Ikkunattoman aitan piiluhirret ovat säilyneet melko vaaleina. Orsiin on naulattu lankarullia. Rautanaulat ovat ruostuneet, mutta vain pari rihmarullaa on halki. Vanhat puuhenkarit kertovat tämän päädyn olleen äitipuolen vaateaittana. Se oli äitipuolen aikaan se. Veeti ei mene ovesta sisään. Hän muistaa kun äiti kuoli. Se oli talvea. Tuossa aitassa äidin maallinen maja lepäsi ennen kirkkomaan multiin pääsyä. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän ja hänen silmäkulmaansa kihoaa jostakin syvältä suolainen kyynelhelmi.

----

Tarinamaanantaille kuvasta ja sana-aiheesta Alku

Helvi, 60wee

Neulaset rapisevat pitkin lattiaa, vaikka kuusen piti olla priima. Ei se käynyt kukkimaan kuten joskus ennen. Nokian kumisaapaslaatikko täyttyy ja löytää paikkansa varastosta. Antaa noiden korttien olla vielä jonkin aikaa esillä, tuumailee Helvi itsekseen. Joulun rippeitä.

Mies on työkeikalla. Lounaaksi Helvi lämmittää lautasellisen viikolla keitettyä hernesoppaa ja onkii haarukalla suutarinlohta kauraleivälle levitetyn benecolin päälle. Siinä ne ovatkin loput jouluruuat. Eikä enemmällä olisi ollut väliä. Onneksi ei pomminvaarallisille eläkeläisille makseta mitään kokko- tai kinkkurahoja, niin ei tule tärvätyksi liikaa.

Vaikka aurinko kurkkii jo pesästään, Helvillä on hiukan haikea mieli. Hän on tovin selannut digitoimiaan vuosikymmenten takaisia dioja. Familiristi kun on, hän haluaa siirtää hiljaista kuvatietoa seuraavalle sukupolvelle. Valitettavasti harrastus on kääntymässä jo hifistelyn puolelle. Ei tahdo mikään otos täyttää kunnon valokuvan kriteerejä ja photoshoppaamaan hän ei kyllä suostu.

Alkaa askarruttaa: Mihin muualle nämä kuusi vuosikymmentä ovat menneet kuin oman ihon alle? 50-luvulla hän tallusteli tai hiihti kansakouluun. Oppikouluun lähtiessä piti jättää turvallinen koti. 60-luvun alussa aika vilahti lukiossa huomaamatta, koska koulun rinnalla oli huolena veljentyttären varavanhemmuus. Kuka keksi murrosiän? 70-luvun opiskelut, työt ja perheen perustaminen ja 80-luvun ruuhkavuodet eivät nekään antaneet tilaa itselle. Ei hän sitä silloin kaivannutkaan. Se oli onnellista aikaa. 90-luvun voimavuodet eivät koskaan ehtineet Helviä saavuttaa. 90-luvun loppupuolelta hänellä ei sitten ole muuta ollutkaan kuin aikaa.

Työura katkesi kuin kananlento. Fyysisten rajoitteiden vuoksi hänestä on sukeutunut kukka- ja pilvibongari. A human doing on joutunut kovaan kouluun, jonka HOPS:n (henkilökohtainen opetussuunnitelma) ainoa tavoite on olla a human being. Helvi on joutunut uusimaan jo monta kurssia. Vaikea koulu. Onneksi lapsuuskorven ääni- ja kuvamaisema, hiljaisuuden harmonia on syväpiirtynyt ja nauhoittunut hänen kipeään sieluunsa ja kehoonsa. Sen DVD:n hän laittaa nytkin päälle ja soittaa sitä niin kovaa kuin mahdollista.

Pakinaperjantaille 60. aiheesta 60.

Tärkeä kortti

Anna Emilialla on kirjahyllyssä mustakantinen raamattu, jonka kanteen hänen nimensä on painettu kultakirjaimin. Lahjaksi saatu. On se läpi luettu. Alleviivattukin. Eniten ohuet lehdet ovat kipristyneet psalmien kohdalta. Niitä hän lohdukseen tavaili pian pari vuosikymmentä sitten taistellessaan sairauden kourissa. Oli jotakin mistä pitää kiinni, mihin tarttua kun tuntui, että matto ja maakin kiskaistiin jalkojen alta.

Nyt vuodenvaihteessa hän tutkii pitkästä aikaa vetoketjulla suljettavaa aarrettaan. Raamatun välissä on kirjeitä ja lappusia. Lattialle putoaa vanha postikortti, jonka on aikoinaan lähettänyt eräs ystävä Zagrebista. Postikortti kuvasi upeaa auringonlaskua meren rannalla ja alareunassa luki: Put your hand in the hand of the man who stilled the water.

Mieleen tulvahtaa muisto eräästä uudenvuodenyöstä keskussairaalassa. Kaupunki eli elämäänsä, sykkivää ja räiskähtelevää, sairaalahuoneet omaansa, hiljaista mutta täyttä. Viereisellä vuoteella kahden hengen huoneessa lepäili elämään väsynyt potilas. Hoitajien ja lääkärien toivottaessa hyvää uutta vuotta, hän toivoi, ettei siitä tulisi pitkä. Anna Emiliakaan ei voinut kovin hyvin, mutta mieli paloi kotiin puolison ja lasten luo. Hän ei ollut vielä luovuttanut. Syöpäosastolta kotiutetaan potilas vaikka yöllä, jos hän niin haluaa. Jos Luojan käsi myrskynkin tyynnytti, eikö hän kannattelisi yhtä väsynyttä maan matkalaista. Anna Emilia päätti nousta ja lähteä. Ja se yö oli kaunis.

-----
Tarinamaanantain aiheesta Kortti