Akvaarion kurlutuksen ja sihistelyn tauottua Anna Emilian huusholliin laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että sen läpi puski vain kaikki olotilan neljä eritahtista kelloa. Digisellaisia on tietenkin nykyään vielä niiden vanhanaikaisten lisäksi. Ei auttanut mikään muu kuin irrottaa patterit kakofonisimmin tikuttavasta koivupuisesta kellosta.
Eikö mitä? Anna Emilia kuulee taas tikutusta. Kääntää päätään ja huomaa kirjahyllyn päällä mökiltä rahdatun seinäkellon tikuttamassa tätä hetkeä. Turhaa sekin. On sitä paitsi niin korkealla, että kipein niskoin aikaa on mahdoton nähdä. Ehkä siitäkin lähtee virtalähde. Mitä läppärieläkeläinen kellolla yleensä tekee? Tässä paketissahan on kaikki: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus muistutuksineen mennä milloin mihinkin hoitoon.
Nyt asiaan. Jokunen aika sitten Anna Emilia kävi puolisonsa kanssa Puijon tornissa. Luulee olevansa kummoinenkin valokuvaaja. Astui lonkkiaan pidellen näköalatasanteelle, jossa tuuli tuiversi ja vilu viilsi. Otti kuvia kunnes sormet kohmettuivat. Suomen kesä on yleensä sellaista. Korkeita paikkoja vierova aviopuoliso houkutteli vihdoin vaimonsa kahvilan puolelle. Ja siellä seinällä se oli. Takaperin kävelevä kello. Sehän olisi aikoinaan äkkinäisesti työkyvyttömyyseläköityneelle juuri sopiva tulevaisuutta mittaava aikarauta.
Useammin kuin kerran vajaakuntoiselle Anna Emilialle on yritetty syöttää pajunköyttä muka paremmasta tulevaisuudesta. Kyllä paras tulevaisuus on mennyt. Olisi sille tornikahvilan kellolle käyttöä. Ajankierron muljautus takaperoiseksi verryttäisi lihakset, voitelisi nivelet, häivyttäisi harmaat, jouduttaisi askeleet gasellimaiseksi juoksuksi pehmeille purupoluille, töihin, opiskelemaan, kouluun ja sitä rataa hitaasti mutta varmasti äidin hoidettavaksi tyttöseksi ja taaperoksi. Professori Sirkka-Liisa Kiveläkin kuului sanoneen, että meillä on Suomessa sentään lapsiasiamies. Ikäihmisiä varten ei kohta ole ketään. Pitäisi saada edes vanhusasiamies.
"Mahdotonta mikä mahdotonta, mutta saahan sitä edes mielikuvitella elämäänsä hitusen verran helpommaksi", tuumaa Anna Emilia ja laittaa tekstinsä luettavaksi. Mokoma luulee osaavansa valokuvaamisen lisäksi myös kirjoittaa.
Psst! Annetaan hänen luulla. Jooko?
_____
Pakinaperjantain aiheeseen Tulevaisuus.
5 kommenttia:
Mielikuvittelu tepsii yleensä aina.
Ja tärkeintähän on että itselle tulee siitä hyvä mieli.
Itsekkään en voi sietää raksuttavia ja äänekkäitä kelloja.
Aika kuluu kyllä kuulemattakin.
MK,
Niin tekee. Aika on, sitä ei voi säästää, kello vain pilkkoo sen osiksi, joiden mukaan yhteiskunta kai pysyy jonkin sorttisessa järjestyksessä.
Mielikuvituksettoman ihmisen oppiminen kuvittelemaan ottaa aikansa.
Hiljaa mummon vanha kaappikello raksuttaa. Minut tuo raksutus vie suoraa tietä menneisyyteen, kääntää ajan viisarit 40 vuotta taaksepäin yhdessä hujauksesa, ruispuuron ja radion aamukahdeksan uutisten aikaan. Sepä oli toimiva aikakone :)
Unelmainen,
Yhden kaappikellon turvallinen sykerytminen raksutus onkin ihan muuta kuin nykydigilaitteiden eritahtinen tikutus. :)
Peikolla on sellainen takaperin kulkeva kello. Se käy myös kylässä peikon puolesta :)
Matin Kulta lähettää niitä postissa kaikille jotka haluavat.
Lähetä kommentti