”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenä ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. Siis olin lihava.
”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äitini kerran ottaessaan mittoja sinipunalilakretonkileningin ompelemista varten. Pappa osti minulle muutaman kolttukankaan. Uusia vaatteita sain todella harvoin. En osaa hankkia niitä vieläkään, mutta nykyäänhän toisten vanhojen vaatteiden käyttäminen on ekologista epäitsekästä kierrätystä. Viimeisin ostokseni on Lahden Kontista ostettu fleece-keeppi. Ihan hyvä ja silmieni värinen. Siitä saan helposti kaavan tehdä uuden itse, jos haluan.
”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra kaikkien kuullen istuessani kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverini kanssa. Mitään muuta sanottavaa hänellä ei minulle ollutkaan. ”En missään nimessä halua olla isäni näköinen”, ajattelin. "Minähän olen tyttö."
”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, kohta eläkkeelle jäävä luokanvalvojani sanoi minulle Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska olin luokkatovereitani vuotta nuorempi.
”You don´t really know”, totesi professori Kurvinen englantilaisen filologian approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen yrittäessäni vastata johonkin jo unohtamaani kysymykseen.
Näistä ja monista muista jo unohtamistani ulkonäköni ja persoonani luonnehdinnoista kehkeytyi käsitys itsestäni sellaiseksi, mitä se vuosia oli ja on osin kai edelleen. Olen siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö. Isäni oli ylipainoinen suurimman osan elämästään, vaikka olikin jojo-laihduttaja. Itse olen aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näyttää totuuden, minulle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat kommentit kaukaa menneisyydestä pönkittävät vinoutunutta omakuvaani. Milloin ja miten oppisin katsomaan itseäni oikein silmin?
Työt on osaltani tehty, harrastuksetkin ovat rajallisia. Varastettu lapsuus ja nuoruus ovat kyllä tehneet tehtävänsä. Ostin oikeuden olemassaolooni hyvällä koulu- ja opiskelumenestyksellä, ahkeruudella, huolehtimalla nuoremmista sisaruksistani. Ei siis ihme, että sieluani kirpaisee kuin veistä vääntäisi tulehtuneessa haavassa, kun kuulen alussa lainaamieni repliikkien kaltaisia ennusteita lauottavan lapsille. Ihmiset eivät tiedä mitä he tekevät. En ole itse ollut sen kummempi. Monikohan oppilaistani muistaa minut jonkin sivulauseen perusteella?
______
Pakinaperjantaille aiheesta Tyttö.
5 kommenttia:
Ne ajattelemattomat lausahdukset ja hout saattavat jättää poikiinkin elinikäisiä muistoja.
Tiedän.
Ja niin meihin naispuolisiinkin...
Tiedän.
Hallatar,
Onneksi on sitten niitä kannustaviakin lausahduksia, joita saattaa muistaa. Niiden avulla jaksavat niin tytöt kuin pojatkin.
Löysin jotain hyvin tuttua kirjoituksestasi. Olen miettinyt, onko kyse erilaisista persoonallisuuksista. Toiset (myös minä)näyttävät muistavan paremmin nuo väheksyväksi koetut arvioinnit, toiset rakentavat persoonallisuutensa kehujen varaan. Se ehkä osaltaan selittäsii senkin, miksi kaksi ihmistä oikeasti muistaa saman tapahtuman eri tavalla.
Minä vieläkin joskus kelaan mielessäni lapsille ja nuorille kauan sitten sanomiani asioita.
mm,
Kai se menee niin. Minulla on liian hyvä muisti ja tarkat tuntosarvet. Olisi opittava monesta asiasta pois.
Olen usein ajatellut, miten kaksi ihmistä yleensä voi ymmärtää toisiaan, kun jokainen (ainakin abstraktiot) sana merkitsee meille eri asiaa.
Juuri siksi ystävät ovat suuria lahjoja. On sellaista samuutta, että puolikas sana, yksi katse, ele riittää ja viesti menee oikein perille. Ja joidenkin kanssa ei sitten millään sanan selityksilläkään päästä yhteisymmärrykseen.
Tulipa pitkä kommentti. :)
Kirjoitus kuin 'kynästäni' – "sielustani".
Peili kertoo aivan vääriä asioita. Mitenkähän sen saisi käännetyksi oikein päin ;) Miten peili oppisi nyökkäämään?
Pakinasi koskee. Ja samalla lohduttaa. En ole yksin.
Lähetä kommentti