Neulaset rapisevat pitkin lattiaa, vaikka kuusen piti olla priima. Ei se käynyt kukkimaan kuten joskus ennen. Nokian kumisaapaslaatikko täyttyy ja löytää paikkansa varastosta. Antaa noiden korttien olla vielä jonkin aikaa esillä, tuumailee Helvi itsekseen. Joulun rippeitä.
Mies on työkeikalla. Lounaaksi Helvi lämmittää lautasellisen viikolla keitettyä hernesoppaa ja onkii haarukalla suutarinlohta kauraleivälle levitetyn benecolin päälle. Siinä ne ovatkin loput jouluruuat. Eikä enemmällä olisi ollut väliä. Onneksi ei pomminvaarallisille eläkeläisille makseta mitään kokko- tai kinkkurahoja, niin ei tule tärvätyksi liikaa.
Vaikka aurinko kurkkii jo pesästään, Helvillä on hiukan haikea mieli. Hän on tovin selannut digitoimiaan vuosikymmenten takaisia dioja. Familiristi kun on, hän haluaa siirtää hiljaista kuvatietoa seuraavalle sukupolvelle. Valitettavasti harrastus on kääntymässä jo hifistelyn puolelle. Ei tahdo mikään otos täyttää kunnon valokuvan kriteerejä ja photoshoppaamaan hän ei kyllä suostu.
Alkaa askarruttaa: Mihin muualle nämä kuusi vuosikymmentä ovat menneet kuin oman ihon alle? 50-luvulla hän tallusteli tai hiihti kansakouluun. Oppikouluun lähtiessä piti jättää turvallinen koti. 60-luvun alussa aika vilahti lukiossa huomaamatta, koska koulun rinnalla oli huolena veljentyttären varavanhemmuus. Kuka keksi murrosiän? 70-luvun opiskelut, työt ja perheen perustaminen ja 80-luvun ruuhkavuodet eivät nekään antaneet tilaa itselle. Ei hän sitä silloin kaivannutkaan. Se oli onnellista aikaa. 90-luvun voimavuodet eivät koskaan ehtineet Helviä saavuttaa. 90-luvun loppupuolelta hänellä ei sitten ole muuta ollutkaan kuin aikaa.
Työura katkesi kuin kananlento. Fyysisten rajoitteiden vuoksi hänestä on sukeutunut kukka- ja pilvibongari. A human doing on joutunut kovaan kouluun, jonka HOPS:n (henkilökohtainen opetussuunnitelma) ainoa tavoite on olla a human being. Helvi on joutunut uusimaan jo monta kurssia. Vaikea koulu. Onneksi lapsuuskorven ääni- ja kuvamaisema, hiljaisuuden harmonia on syväpiirtynyt ja nauhoittunut hänen kipeään sieluunsa ja kehoonsa. Sen DVD:n hän laittaa nytkin päälle ja soittaa sitä niin kovaa kuin mahdollista.
Pakinaperjantaille 60. aiheesta 60.
10 kommenttia:
Yksi elämän kummallisuuksia on siinä, että mitä vanhemmaksi tulee, sitä nopeammin aika tuntuu kuluvan. Olisi kiinnostavaa elää yksi viikko niin että maanantaina saisi kokea, miltä tuntuu (tuntui) olla yhden vanha, tiistaina kymmenvuotias, keskiviikkona kaksikymmentä, torstaina kolmekymmentä, perjantaina neljäkymmentä, lauantaina viisikymmentä ja sunnuntaina kuusikymmentä. Kaikki iät ja kokemukset olisivat niin lähellä ja tuoreessa muistissa.
Haluaisikohan sitä elää uusiksi ruuhkavuosia? Ehkä – ehkä ei ;) Ja ymmärtäisikö sitä itseään vielä paremmin, kun saisi kokea kaiken uudetaan?
Mihin käyttivät ennen vanhaan päivänsä eläkeläiset – kun ei ollut nettiä, ei digikameraa... :) Onneksi on nyt.
Wow, aika kuluu ja eläkeläisillähän sitä aikaa ei tahdo löytyä millään. Työelämän jälkeen kiire tulee uudestaan harrastusten ja muiden kerhojen mukana. Lapsenlapsillekin pitäisi sukat jouluksi kutoa.
Paju,
Itse muistan eläkeläisten asuneen kodeissaan syytingillä. Lastenlasten hoitajina ja talon töihin osallistuen, jos terveyttä riitti.
Oli rukit, kangaspuut, puhdetyöt, radion kuunnelmat, kenellä mitäkin.
Tuo sanonta "Päivääkään en vaihtaisi pois" on toisaalta totta, koska kaikkien päiviemme summa olemme, mutta minä myönnän, että vaihtaisin joitakin. :)
Hansu,
Eläkeläisten kiire on terveenä eläkkeelle päässeiden kiire-elämän luoma harhakuva kultaisen iän kerholaisista. He jaksavat ja pitävät kovaa ääntä itsestään. Kaikki eivät suinkaan jaksa eivätkä pääse juuri minnekään.
Siinä hurahti monta vuosikymmentä hengästyttävää vauhtia. Hyvin kuvasit sitä, kuinka ajan kintereillä on joskus hankala pysyä.
Nautittavaa kerrontaa, kuten aina!
Olisikohan mukavaa jos muisti olisi kuin digitaalielokuva irtokiekolla. Kiehtova ajatus ainakin :)
Ally,
Hyvä muisti on rasite. Olisi paljon helpompaa kirjoittaa, ellei pukkaisi sataatuhatta muistoa kerralla päähän. :)
Isopeikko,
Jos se onkin. Ne pikakelaustilanteet äkkipysähdystilanteissa puhuvat kaiken tallettumisen puolesta. :)
Paljon kauniita ja haikeita ajatuksia.
Miten maailma onkaan näiden vuosikymmenten aikana muuttunut.
Haikeutta aistittavissa vaikka syksyyn on vielä 10 kuukautta.
MK,
Vielä enemmän se on muuttunut äitini elämän aikana. Ollut raskaat sodat ja pula-ajat. Mikäs tässä on ollessa, kun ovat väkisin laittaneet opintielle, jonne itsellään ei ollut koskaan asiaa.
Ilmastomuutosta ihmetellessään hän veikkaa, että kohta niitä suomenhevosia taas tarvitaan metsätöihin, koska maa ei kanna liian isoja koneita...
Mistä niitä sitten otetaan?
Sellaisia sitä jutellaan keskenämme.
Oh-show-tah hoi-ne-ne,
Kyllä, kyllä. Mihin kaikki hetkessä katosi?
Ja miten ihminen oppisi levollisesti vastaanpanematta luopumaan Elämästä.
(Katsoin eilen sen sveitsiläisestä EXIT-yhdistyksestä kertovan dokumentin.) Ai niin, sinullahan ei ole sitä töllötintä. :)
Lähetä kommentti