Unia

Rakastan metsän suojaavaa syliä, suon tuoksuja ja luonnon ääniä. Olen metsäntyttö. Taas on metsää kadonnut ja noussut kyliä ja kaupunkeja kotikorpeen. Itken kaadettuja puita, hirvien kaluamaa pihapihlajaa. Palaan vaivihkaa lapsuuskotiini. Kansakoulutaipaleeni varrelle on ilmaantunut jokin hiihtokeskuksen tapainen, jonka asukkaat asuvat vierivieressä olevissa datsamaisissa mökeissä ja ovat jollakin tavalla pelottavia.

Mutkainen hiekkatie on saanut uusia liittymiä, mäet ovat kasvaneet korkeutta, liikenteen ja uusien asukkaiden äänet pelottavat. He ovat muukalaisia, jotka edustavat jotakin outoa uskonlahkoa. He ovat vallanneet jo suon ja ovat hiljakseen tunkeutumassa yhä lähemmäksi korkealla mäellä olevaa kotipaikkaa. Milloin rallimainen autojen virta kiertää piha-alueen taitse lammen suuntaan. Tai sieltä pimeästä tyhjyydestä kiiluvat autojen valot. Ne tulevat eimistään. Talvella. Kinoksissa. Milloin minun on taas piiloutuakseni paneuduttava matalaksi sotilaskoneiden ja helikoptereiden kierrellessä tässä kohtaa taivasta. Valokiilat halkovat pihamaata. Minua etsitään kuumeisesti. Jatkuvaa meteliä ja mekkalaa, vieraita, outoja, muukalaisia. Navetta on ilmiliekeissä. Pakoon juostessani huomaan kantavani kapaloitua sylilasta.

*****

Istuin kolmen automyyjän kanssa saman pöydän ympärillä. Pöydällä oli kauniin sininen pienoismalli ostamastani autosta. Siinä oli takana siniset sulkasiivekkeet. Käsiraha oli jo maksettu, mutta jostakin syystä myyjät istuivat minua vastapäätä vaivautuneen näköisinä. Ihmettelen miksi.

Auto on ns. uusia malleja, joista ei ole vielä vuosien tuomaa kokemusta käyttövarmuudesta ja tyyppivioista. Selvästi myyjillä on jotakin salattua tietoa hallussaan. Ex-opettajuus ponnahtaa unessa pintaan ja esitän yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: ”Onko tässä kaupassa jotakin hämärää? Haluan selkeän yksisanaisen vastauksen.” ”No, kun tämä malli on sellainen sisäänvetomalli. Eli sen avulla yritetään saada asiakkaita ostamaan parempia autoja. Auto ei ole arvoltaan puoltakaan siitä, mitä maksatte siitä meille!” ”Ja nyt sen vasta sanotte, kun kaupat on allekirjoituksella sinetöity! Tästä te saatte vielä kuulla jotakin muuta kautta”, sanon ja revin kauppakirjan silpuksi heidän edessään.

Marssin ulos autokaupasta ja samalla se muuttuu yliopistoksi, jossa olen ollut jollakin luennolla tai seminaarissa. On kevät. Unohdan takkini Fabianinkadun puoleiseen naulakkoon. Palaamme tässä vaiheessa uneeni tupsahtaneen äitini serkun kanssa hakemaan takkiani. Virkapukuinen yliopiston vahtimestari on entisensä, kohtelias ja avulias. Korkeat ovet raskaat avata. On lämmin keväinen päivä eikä serkullani ole takkia. Liukenemme katuvilinään Stockmannin suuntaan, vaikka olen menossa Kruunuhakaan, Rauhankadulle. Herään.

-------

Tarinamaanantaille aineena uni. Ensimmäinen on toistuva painajainen, jälkimmäinen viimeöinen.