Mikähän tätä naisimmeistä riepoo, kun kotikirppiksiä ja isompia tavaranvaihtopaikkoja kierrellessä silmät vääjäämättä kiertyvät niskalihasten kireydestä ja kaulajänteiden kiristyksestä huolimatta aina astiaosastoon? Arabian savupiiput ovat jo ulottumattomissa, mutta rikkimenneen ihanan vihreän syntymäpäivälahjaksi saadun lasiskoolin klooni olisi jostakin löydettävä. Sain sen sentään parhailta tyttökavereiltani täyttäessäni 17 vuotta. Seitsentoistavuotisna on neito kaunehin.
Ja siinä paloivat suloisesti pikkuiset öljykynttilät ruokaöljyssä veden päällä lastemme ristiäisissä. Niitä kynttilöitä olisi vieläkin. Ei vain ole sitä skoolimaljaa. Toisiin skooleihin en niitä laita.
Kerroksissa asuminen sen teki. En viitsi suoraan sanoa, että mieheni sen pudotti alas tuolta porraskaiteelta. Siis eivät edes lapset saaneet sitä rikki, vaan oma aviomies. Ehkä olen muutaman kerran tullut maininneeksi hänelle asiasta. Minähän en naputa, sanon vain asiasta. Olisinko sanonut useammin kuin kerran, koska muutaman erisävyisen vihreän lasiskoolin hän on tuon tuostakin kotiin kantanut. Ne eivät vain ole olleet oikeanlaisia. Skoolin pitää olla väriltään syvä männynvihreä ja malliltaan suorareunainen, mariskoolia korkeampi. Taitaa mennä loppuelämä tässä nuoruuden symbolin takaisin etsinnässä.
Sivuvaikutuksina kirpparireissuilta on tarttunut mukaan lukemattomia ohutlasisia hiottuja venäläisiä teelaseja, jokunen maljakko, yksi pikkuruinen kuparikahvipannu, ruusukuvioisia kahvikuppeja, ei edes Arabiaa, seinäkello, aterimia, kirjojakin kasapäin, suutarin pikilankaa, vanhoja peltipurkkeja ja purnukoita, pari vanhalle puristelasiselle sokerikolle, siis kermakko (vaikka kermaa ei siis käytetä) jne. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei oikeanlaista skoolia löydy. Ja kalliiksikin alkaa tämä käydä, kun kohta on ostettava uusi asunto, johon mahtuu lisää lasiovisia astiakaappeja näille astioille, joita ei koskaan käytetä.
Kallisarvoisin astiani on kuitenkin sellainen rosolasinen hyvin käteen sopiva suolasirotin, jossa on luumunpunainen irti kierrettävä yläosa. Sellainen oli lapsuuskodissa ja pidin siitä kovasti. Mielestäni se on ainoa oikeanmallinen suolasirotin (vaikka suolaa ei juuri mihinkään ruokaan enää saa lisätäkään). Miten niin kallisarvoisin? No, piti ostaa kesämökki irtaimistoineen ja sen ruokakomeron hyllylle se oli jätetty. Ihana bonus!
------
Pakinaperjantaille aiheesta astia.
7 kommenttia:
Nyt lähti täältä ymmärrystä enemmän kuin tarpeeksi (ainakin miesten mielestä tämä jälkimmäinen huomautus = lauseen loppuosa). Itsestään selvää, että on ostettava koko kesämökki jos lapsuuden suolasirotin oikein huutaa ruokakomeron hyllyltä: tule ja omista. Ymmärrän yhä paremmin itseäni pakinaperjantain kautta ;) Kiitos!
Kirpparit on siis ihan parhaita! Toisinaan voi löytää oikein aarteitakin..
Niin eihän mainitseminen ole suinkaan naputtamista, eihän? Astioita tulee itselläkin kuolattua mutta harvoin ostettua. Toivottavasti oikea skooli tulee kohdalle niin pääset nauttimaan niistä "vääristä" mutta kauniista esineistä joita olet tullut hankkineeksi :)
Mariskoolit ovatkin tosi ihania!
Minulla on sellainen punainen "klooni". =)
Kiitos kommenteista!
Paju,
Se on joskus pienestä kiinni, isokin hankinta.
Muikku,
Kirppareita on todella vaikea ohittaa. Aarteiden löytäjän pitää olla ammattilainen ja hänellä pitää olla suurennuslasi mukana. :)
Ally,
Löysin mieheni selaamasta Huuto.nettiä aamulla. Ehkä hän oli käynyt lukemassa tämän pakinan.:)
(Ehkä olisi pitänyt harkita tämän uloskirjoittamista pitempään.)
Hallatar,
Ihania ja kalliita.
Se etsinnän kohde saattaa olla joku ulkomainen jo tuotannosta poistettu malli. Kaunis se oli ja siksipä niitä ei kai koskaan kirppareilla näe.
Vastineeksi olen keräillyt vanhoja vihreitä pulloja.
Kirppareilta voi kyllä löytää vaikka minkälaisia aarteita! Jospa keksit hyvää käyttöä "väärillekin" astioille ja löydät vielä joskus sen ainoan oikean astian!:)
Kirpparit ovat kuin aarresaaria. ;) Enpä ole pitkään aikaan ehtinyt metsästää mitään, mutta ehkä kesällä taas joutaa. :)
Lähetä kommentti