maanantai 5. maaliskuuta 2007

Kuka vierelles jää

Ystävyys on sielunsisaruutta, jossa muistot yhteisistä hetkistä ja retkistä, hyvistä tai vaikeammista, ovat kiinnityssäikeinä. Ystävyys on vapaaehtoista, ehdollistamatonta, yllättävääkin. Koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet ovat merkillisiä. Vaikka tapaamisissa olisi vuosikymmenten tauko, sama tuttuus löytyy iän uurtamien kasvojen takaa. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme, palaamme edelliseen yhteiseen hetkeen. Ystävyyssuhteiden solmiminen vanhempana hankaloituu elämänkokemusten tuoman varovaisuuden vuoksi. Itse elämän tavoin jokainen uusi ystävyyssuhde on kirjoittamaton kirja, jonka sivut täyttyvät hetki kerrallaan.

Elämä on kuin vaahtera. Keväällä se puhkeaa hitaasti hentovihreään, joskus äkistikin. Kesä tuuheuttaa puun ja kasvattaa sen mittaa, uusia oksia ja latvaa suotuisissa oloissa metrinkin verran. Syksyllä se hehkuu kauniissa ruskaväreissä ja samalla kerää elinvoimansa juuriinsa. Syysmyrskyt useimmiten riisuvat lehtiverhon kokonaan ja talven lumikuorma viimeistään katkoo muutamia oksiakin. Nämä oksat ovat ystäviä.

Taimesta alkaen puu on kasvattanut eripituisia ja – muotoisia oksia ja haaroja. Jokainen ystävyyden silmu puhkeaa samalla tavalla ja alkaa kasvaa. Millaiseksi ystävyys muodostuu, riippuu kulloisestakin elämäntilanteesta. Sattuuko silmu olemaan rungon aurinkopuolella vai aukeaako se karumpaan hetkeen? Elämänkaari erilaisine vuosirenkaineen jättää jälkensä jokaiseen oksaan. Toinen saa kasvaa, kehittyä ja kukoistaa pitempään kuin toinen. Jokin oksista joutuu peräti karsittavaksi.

Yksi todellisen ystävyyden kauneimmista ominaisuuksista on ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. Vastavuoroisuus ei olisi pahitteeksi. Lapsena ihmettelin naapurin emännän ja isännän päällekkäin puhumista. En oikein kai tiennyt, kumpaa olisin kuunnellut ja asiat saattoivat mennä ohitse. Ei tuollainen keskustelutyyli ystävienkään kesken ole niin harvinaista kuin silloin luulin. Itsekin huomaan syyllistyväni siihen. Aitoja ystäviä ei voi olla monta. Jokainen ystävä on aarre ja eri ystävillä on erilainen rooli. Vaikeat ajat punnitsevat ystävyyden. Turhat tuttavat ovat kai niitä itsestään karisevia oksia tai oksantynkiä. Pitkä fyysinen välimatkakaan ei ole ystävyyden este.

Juuriltaan revitty puu ei juuri uusia oksia kasvata. Ei uskalla luottaa, koska pelkää joutuvansa taas lähtemään. Toki luonnossa näkee kaatuneita ja rujostikin revenneitä puita, jotka sitkeästi kasvattavat uusia vesoja ja valoon pyrkiviä oksia, vaikka juuristo olisi jo puolittain irti maasta.

Ystävä auttaa, uskoo, luottaa, rohkaisee, ohjaa uusille oville. Ystävä yllättää. Ystävälle voi soittaa vaikka yöllä ja hän tulee avuksi kun tarvitsen häntä. Ystävä antaa myös tilaa ja rauhaa. Ystävä nauraa ja itkee kanssani. Kun saan ystävän kanssa jakaa huolet, niistä katoaa puolet. Ja ilot kaksinkertaistuvat. Anna tunturin selvittää, kuka vierelles jää.


------
Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta ystävä.

10 kommenttia:

Hallatar kirjoitti...

Kauniita ajatuksia. =)

Hansu kirjoitti...

Puu oli hyvä vertauskuva ystävästä. Näinhän se on, että ihminen on luotu toisen luo. Yksin ei ole hyvä olla.

Obeesia kirjoitti...

Tuo päällekkäin puhuminen on tyypillistä, kun ystävykset tapaavat pitkän ajan kuluttua. On niin paljon asiaa!

allyalias kirjoitti...

Minäkin tykkäsin tuosta vertauksesta. Vaikka aitoa, elämänmittaista ystävyyttä arvostaa toki eniten, myös lyhyemmät oksat saattavat olla paikallaan juuri siinä missä niitä tarvitsee, tai sitten saattaa olla itselle juuri se sopiva oksanen oikeassa paikassa. Arvo on siis annettava niille kaikille, jotka ovat elämääni koskettaneet.

Liisa kirjoitti...

Kiitos kommenteista, blogiystävät!

Minulle ainakin jokainen oksantynkä on tarpeellinen ja on ollut. Jaa uusia silmujakin soisin aukeavan.

Isopeikko kirjoitti...

Ihan uteliaisuuttani kyselen. Miten "sielunsisaruus" eroaa "sielunkumppanuudesta"? Missä yhteydessä käyttäisit sanaa "sielunveljeys"?

Liisa kirjoitti...

Isopeikko,
Kirjoittaessani itsekin pysähdyin tuohon sanaan. Minusta "sielunsisaruus" ja "sielunkumppanuus" ovat oikeastaan synonyymejä, vaikka toisaalta täydellisiä synonyymejä ei olekaan. Silloin ei olisi olemassa kahta eri sanaa. Ei tullut tuo "kumppanuus" tuolloin ajatuksiini.

"Sielunveljeys" on minusta kapeampi (mutta yhtä syvä ja hyvä) merkitykseltään. Siskot ja veljet ovat sisaruksia, siis siitä sisaruus. Silloin kaikki mahtuvat samaan joukkoon, sukupuolesta viis.

Voisin ajatella käyttäväni sanaa "sielunveljeys " kuvatessani miesten välistä aitoa ystävyyttä, joka kuulopuheiden mukaan tuntuu olevan kortilla.

Isopeikko kirjoitti...

Kuitti :)

Kirsi kirjoitti...

Pidimme keskikoululuokan luokkakokouksen viime keväänä. Tapasin useimpia liki 40 vuoden tauon jälkeen. On merkillistä, kuinka tuttuina niitä nuoruuden ystäviä pidän, vaikka yhteydenpito on jäänyt.

Liisa kirjoitti...

Se se merkillisyys onkin. Ken sen osaisi selittää?