Ikuisesti Sinun
Metsäpirtin tuvan lattialla
vanupeiton alla
nukkuu orpo vauva nutussa
kehdossa turvaisassa, tutussa.
On aamu lauantain
ja äidillä on tuokio vain
uskallusta katsoa tulevaisuuteen
ja vaipua onttoon hiljaisuuteen.
Sydän aivan pakahtuu.
Itkuun vääntyy kasvot, suu.
Hän nostaa esiliinan kasvoilleen
ja siihen pyyhkii katkeruuden kyyneleen
surren toiveidensa haihtumista,
kaiken äkisti uudeks´ vaihtumista.
Aamunkoi ei lupaa illan rauhaa
eikä kinostunut lumi kevätlauhaa.
On kuulaankirkas pakkassää.
Kehtolaulu kesken jää.
Äiti nousee, lipastonsa avaa.
Taas samaa vanhaa kenttäpostikirjettä hän tavaa.
Hänen uskonsa ei enää tahdo riittää
Taivaan Isää tästä kohtalosta kiittää.
Ikuisesti Sinun M.
-------
4 kommenttia:
Oli tosiaan kovin koskettava ja surullinen runo. Niin voi kaikki muuttua yhdessä hetkessä. Onneksi sana jäi.
Omistettu talvisodassa kaatuneen setäni muistolle.
Merkillistä miten fraasi voi muuttua totiseksi todeksi. Tässä tapauksessa kauniiksi.
Kaunis runo, vaikka onkin niin surullinen...
Lähetä kommentti