Kauniita sanoja

Ikuisesti Sinun

Metsäpirtin tuvan lattialla
vanupeiton alla
nukkuu orpo vauva nutussa
kehdossa turvaisassa, tutussa.

On aamu lauantain
ja äidillä on tuokio vain
uskallusta katsoa tulevaisuuteen
ja vaipua onttoon hiljaisuuteen.
Sydän aivan pakahtuu.
Itkuun vääntyy kasvot, suu.
Hän nostaa esiliinan kasvoilleen
ja siihen pyyhkii katkeruuden kyyneleen
surren toiveidensa haihtumista,
kaiken äkisti uudeks´ vaihtumista.

Aamunkoi ei lupaa illan rauhaa
eikä kinostunut lumi kevätlauhaa.
On kuulaankirkas pakkassää.
Kehtolaulu kesken jää.

Äiti nousee, lipastonsa avaa.
Taas samaa vanhaa kenttäpostikirjettä hän tavaa.
Hänen uskonsa ei enää tahdo riittää
Taivaan Isää tästä kohtalosta kiittää.

Ikuisesti Sinun M.

-------

Runotorstain kauneimmaksi sanaksi valitsin sinun ja kirjoitin tämän kauniiksi sanottuja sanoja sisältävän surullisen runon.

On kevät

Ajan myötä ei oikein jaksa enää välittää, mitä lumen alta paljastuu. Sen ikään kuin tietää. Ei tarvitse mennä edes ulos. Sen kun vain seuraa päivälehden yleisönosastokirjoituksia. Jos kuitenkin uskaltautuu aurinkolasit päässä ulkosalle kevään kirkkauteen, sohjossa kävellessä haluaa nostaa katseensa ylemmäksi salavien vihertäviin latvuksiin ja avata kuulonsa lintujen soitannalle ja kevätpurojen solinalle.

Minulle kevään varsinainen ensimerkki on vaaran takaa taas näyttäytyvä aurinko, joka lehdettömän pihakoivun lävitse lämmittää pohjoisrinteellä sijaitsevan kodin liian kuumaksi, ellei pidä säleverhoja alhaalla. Ja sitähän ei voi tehdä, koska toiset kevään airuet, pimeästä esiinnostetut ruukkukasvit, tarvitsevat sen valon ja lämmön. Yhtä verhojen säätämistä siis.

Kolmas varma kevään merkki on myös talvisäilytyksestä käyttöön otetut pienet polkupyörät, joista osa on keltaisella viirillä varustettuja. Näyttää hassulta kun isät juoksevat keltaisen viirin perässä pitkin lumesta paljastunutta pihakiveystä. Itse pyöräilijää ei näy lainkaan, koska kinokset ovat vielä liian korkeat. Ellei tietäisi, voisi kuvitella vaikka mitä. Parkkipaikalle on ajettava todella taiten, koska seuraavana sen valloittavat potkulautailijat, skeittaajat ja katutaiteilijat väriliituineen, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Säleverhojen säätäminen on täydessä vauhdissa ja pyöriäkin on jo liikkeellä. On kevät. Tarkkailu jatkuu.

----

Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta kevään merkki.

Omnia mea mecum porto

Reviirinsä menettänyt

muuttohaukka,

jolla on ollut

kymmeniä osoitteita vaihtuvine

postinumeroineen

tietää jo, että koti

ei ole paikka,

vaan mielentila.

-------

Runotorstaille aiheesta kodikas, kotoinen.

Saunomatta jäi

Syyskuinen ruska vasta kultaa kahden korkeimmalle kurottuvan vaahteran latvalehtiä pyhien pihapihlajien jo pakahtuessa oranssisten marjaterttujen painosta keltaisen koivikon ympäröimässä erämaamökin pihapiirissä.

Mape ja Anna Emilia ovat mökin keittiössä valmistamassa herkullista sieniateriaa melko isolle porukalle, joista osa on suolla poimimassa puolukoita.

Mape: "Minäpä menen pyytämään sen saunavahdin syömään."
Anna Emilia: "Sopii, kyllä ne muutkin sovitusti tulevat sieltä suolta, elleivät ole vallan hyvää marikkoa löytäneet. "

Mape avaa ulko-oven ja ryntää välittömästi kauhistuneena takaisin keittiöön huutaen, että nyt se sauna palaa. Anna Emilia syöksyy apen asuntoautolle hälyttämään palokunnan ja juoksee saman tien liiterin taitse saunalle todetakseen, että hän ei pysty pelastamaan enää yhtään mitään ilmiliekeissä palavasta satavuotiaasta savusaunasta.

Ahnaat lieskat nuolevat ikivanhoja saunan hirsiä ja vieressä kasvavia puita tyynessä syyssäässä savun noustessa tummana patsaana pystysuoraan korkealle kirkkaansiniselle syystaivaalle kertomaan marjastajille ikävän uutisen reaaliajassa.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantaille kuva-aiheesta vapaasti soveltaen Kirjailijan häiriöklinikalta joskus löytämääni haastetta kirjoittaa 7 virkkeen novelli.

1. Maisemakuvaus
2. Joku tekee jotakin
3. Joku sanoo jotakin
4. Joku sanoo jotakin
5. Yllättävä käänne
6. Joku tekee jotakin
7. Maisemakuvaus

_____

Sopinee, kun laitetaan linkki, myös Pakinaperjantain 111. haastesanaan Sauna.

Etsin enkä löydä

Mikähän tätä naisimmeistä riepoo, kun kotikirppiksiä ja isompia tavaranvaihtopaikkoja kierrellessä silmät vääjäämättä kiertyvät niskalihasten kireydestä ja kaulajänteiden kiristyksestä huolimatta aina astiaosastoon? Arabian savupiiput ovat jo ulottumattomissa, mutta rikkimenneen ihanan vihreän syntymäpäivälahjaksi saadun lasiskoolin klooni olisi jostakin löydettävä. Sain sen sentään parhailta tyttökavereiltani täyttäessäni 17 vuotta. Seitsentoistavuotisna on neito kaunehin.

Ja siinä paloivat suloisesti pikkuiset öljykynttilät ruokaöljyssä veden päällä lastemme ristiäisissä. Niitä kynttilöitä olisi vieläkin. Ei vain ole sitä skoolimaljaa. Toisiin skooleihin en niitä laita.
Kerroksissa asuminen sen teki. En viitsi suoraan sanoa, että mieheni sen pudotti alas tuolta porraskaiteelta. Siis eivät edes lapset saaneet sitä rikki, vaan oma aviomies. Ehkä olen muutaman kerran tullut maininneeksi hänelle asiasta. Minähän en naputa, sanon vain asiasta. Olisinko sanonut useammin kuin kerran, koska muutaman erisävyisen vihreän lasiskoolin hän on tuon tuostakin kotiin kantanut. Ne eivät vain ole olleet oikeanlaisia. Skoolin pitää olla väriltään syvä männynvihreä ja malliltaan suorareunainen, mariskoolia korkeampi. Taitaa mennä loppuelämä tässä nuoruuden symbolin takaisin etsinnässä.

Sivuvaikutuksina kirpparireissuilta on tarttunut mukaan lukemattomia ohutlasisia hiottuja venäläisiä teelaseja, jokunen maljakko, yksi pikkuruinen kuparikahvipannu, ruusukuvioisia kahvikuppeja, ei edes Arabiaa, seinäkello, aterimia, kirjojakin kasapäin, suutarin pikilankaa, vanhoja peltipurkkeja ja purnukoita, pari vanhalle puristelasiselle sokerikolle, siis kermakko (vaikka kermaa ei siis käytetä) jne. Ja kaikki tämä vain siksi, ettei oikeanlaista skoolia löydy. Ja kalliiksikin alkaa tämä käydä, kun kohta on ostettava uusi asunto, johon mahtuu lisää lasiovisia astiakaappeja näille astioille, joita ei koskaan käytetä.

Kallisarvoisin astiani on kuitenkin sellainen rosolasinen hyvin käteen sopiva suolasirotin, jossa on luumunpunainen irti kierrettävä yläosa. Sellainen oli lapsuuskodissa ja pidin siitä kovasti. Mielestäni se on ainoa oikeanmallinen suolasirotin (vaikka suolaa ei juuri mihinkään ruokaan enää saa lisätäkään). Miten niin kallisarvoisin? No, piti ostaa kesämökki irtaimistoineen ja sen ruokakomeron hyllylle se oli jätetty. Ihana bonus!

------

Pakinaperjantaille aiheesta astia.

Ajatuksen voimalla

Niskan ojennus ja
kierto rintarangan.
Alaselän venytys
ja lattialle kierähdys.
Siinä syvä hengitys.
Varovasti kokeilen
ovenkarmiin tukien,
vieläkö korkkiruuvi aukeaa
ja saan yläkertaan tallustaa.
Joskus se vie tunninkin.
Tänään hyvin selvisin.
Ajatuksen voimalla.

Unia

Rakastan metsän suojaavaa syliä, suon tuoksuja ja luonnon ääniä. Olen metsäntyttö. Taas on metsää kadonnut ja noussut kyliä ja kaupunkeja kotikorpeen. Itken kaadettuja puita, hirvien kaluamaa pihapihlajaa. Palaan vaivihkaa lapsuuskotiini. Kansakoulutaipaleeni varrelle on ilmaantunut jokin hiihtokeskuksen tapainen, jonka asukkaat asuvat vierivieressä olevissa datsamaisissa mökeissä ja ovat jollakin tavalla pelottavia.

Mutkainen hiekkatie on saanut uusia liittymiä, mäet ovat kasvaneet korkeutta, liikenteen ja uusien asukkaiden äänet pelottavat. He ovat muukalaisia, jotka edustavat jotakin outoa uskonlahkoa. He ovat vallanneet jo suon ja ovat hiljakseen tunkeutumassa yhä lähemmäksi korkealla mäellä olevaa kotipaikkaa. Milloin rallimainen autojen virta kiertää piha-alueen taitse lammen suuntaan. Tai sieltä pimeästä tyhjyydestä kiiluvat autojen valot. Ne tulevat eimistään. Talvella. Kinoksissa. Milloin minun on taas piiloutuakseni paneuduttava matalaksi sotilaskoneiden ja helikoptereiden kierrellessä tässä kohtaa taivasta. Valokiilat halkovat pihamaata. Minua etsitään kuumeisesti. Jatkuvaa meteliä ja mekkalaa, vieraita, outoja, muukalaisia. Navetta on ilmiliekeissä. Pakoon juostessani huomaan kantavani kapaloitua sylilasta.

*****

Istuin kolmen automyyjän kanssa saman pöydän ympärillä. Pöydällä oli kauniin sininen pienoismalli ostamastani autosta. Siinä oli takana siniset sulkasiivekkeet. Käsiraha oli jo maksettu, mutta jostakin syystä myyjät istuivat minua vastapäätä vaivautuneen näköisinä. Ihmettelen miksi.

Auto on ns. uusia malleja, joista ei ole vielä vuosien tuomaa kokemusta käyttövarmuudesta ja tyyppivioista. Selvästi myyjillä on jotakin salattua tietoa hallussaan. Ex-opettajuus ponnahtaa unessa pintaan ja esitän yksinkertaisen kyllä/ei-kysymyksen: ”Onko tässä kaupassa jotakin hämärää? Haluan selkeän yksisanaisen vastauksen.” ”No, kun tämä malli on sellainen sisäänvetomalli. Eli sen avulla yritetään saada asiakkaita ostamaan parempia autoja. Auto ei ole arvoltaan puoltakaan siitä, mitä maksatte siitä meille!” ”Ja nyt sen vasta sanotte, kun kaupat on allekirjoituksella sinetöity! Tästä te saatte vielä kuulla jotakin muuta kautta”, sanon ja revin kauppakirjan silpuksi heidän edessään.

Marssin ulos autokaupasta ja samalla se muuttuu yliopistoksi, jossa olen ollut jollakin luennolla tai seminaarissa. On kevät. Unohdan takkini Fabianinkadun puoleiseen naulakkoon. Palaamme tässä vaiheessa uneeni tupsahtaneen äitini serkun kanssa hakemaan takkiani. Virkapukuinen yliopiston vahtimestari on entisensä, kohtelias ja avulias. Korkeat ovet raskaat avata. On lämmin keväinen päivä eikä serkullani ole takkia. Liukenemme katuvilinään Stockmannin suuntaan, vaikka olen menossa Kruunuhakaan, Rauhankadulle. Herään.

-------

Tarinamaanantaille aineena uni. Ensimmäinen on toistuva painajainen, jälkimmäinen viimeöinen.

Paha päivä

On naistenpäivä. Kivun riivaama Anna Emilia ei oikein enää löydä sitä naiseutta itsestään, jos sitä on koskaan ollutkaan. Naistenlehtien jutut vain ärsyttävät häntä. Gourmetia, meikkejä, vaatteita, glitteriä, käsilaukkuja ja kenkiä, jumppaa ja liikuntaa. Pääsisi joillakin liipottimilla edes postilaatikolle asti kävelemään. Katkeruus puskee pintaan suolaisina kyyneleinä. Anna Emilia puree leukansa vielä tiiviimpään lukkoon eikä anna sen porun päästä ulos. Ei se ole tähän astikaan auttanut. Antaa kaiken vaan olla. Nyt Anna Emilia ei enää jaksa.

Anna Emilia sulkee kännykkänsä, ettei tarvitsisi vastata ensimmäiseenkään tervehdykseen. Tai oikeastaan hän sulkee sen siksi, että hän pelkää, ettei enää kukaan mitään lähetäkään. Parasta on vain yrittää hakea parempaa asentoa sängyssä. Hyvää asentoa ei löydy. Pimennysverhot ovat säleverhojen edessä varmistuksena, ettei valonhäivekään kirkastaisi raivon ja pettymyksen sumentamaa päätä. Oikeastaan hän haluaisi heittää kännykän seinään. Syödä hän ei aio. Jos herkeäisi vallan syömästä. Saman tien hän päättää täyttää elvytyskieltolomakkeen tulevia tarpeita ajatellen. Päivä on alkanut neljältä. Ja miksi niin pahana. Unet ovat pätkäunia. Ja päivät jatkuvaa kivunsietämistä.

Kipuhan se on Anna Emilian jokapäiväinen kaveri, ollut jo vuosia. Ja kun hän yrittää apua hakea,häntä syytetään milloin lääkevastaiseksi, milloin lääkeriippuvaiseksi. Vähemmästäkin skitsostuu vahvakin leijona. Minkäs sille tekee, että on opetettu lapsesta asti syyllistämään itsensä koko maailman asioista. Ja kuin pisteeksi i:n päälle posti tuo isossa kuoressa henkivakuutusmaksulomakkeen. Ihan niin kuin sielläkin tietäisivät, että nyt on Anna Emilia heikoilla jäillä. Ihan kohta saattaa se viimeinenkin oljenkorsi katketa. Äkkiä maksuun tuo summa.

Lankapuhelin on kuitenkin seinässä kiinni. Se mokoma pääsee siis kumminkin soimaan. Paha olo kramppaa äänihuulet eikä ääntäkään lähde. Anna Emilian äiti se siellä soittaa ja ihmettelee, miksi kännykkä ei vastaa. Kuullessaan tyttärensä kähisevän muutaman sanan hän ymmärtää lopettaa puhelun. On tainnut Anna Emilian äidilläkin joskus olla pahoja päiviä. Elämässä on.

------
Kirjoitetttu Pakinaperjantaihin aiheesta paha päivä.

Siniset lapaset

Kylmä katseesi jäädyttää
viimeisen pisaran
arvotusta onnesta.
Tuokiossa mennyt
selittää itsensä.
Suihkukoneet
lohkovat minun
seitsemännen taivaani.

Lähdin liian äkkiä
ja nyt paleltaa.
Eikä ole paikkaa
menne menisin.
Onneksi löydän
siniset lapaset takin taskusta.

Sydäntäni ne eivät lämmitä.
Olisinpa ottanut ne punaiset.

------

Runotorstaille aiheena sininen.

Kuka vierelles jää

Ystävyys on sielunsisaruutta, jossa muistot yhteisistä hetkistä ja retkistä, hyvistä tai vaikeammista, ovat kiinnityssäikeinä. Ystävyys on vapaaehtoista, ehdollistamatonta, yllättävääkin. Koulu- ja opiskeluaikaiset ystävyyssuhteet ovat merkillisiä. Vaikka tapaamisissa olisi vuosikymmenten tauko, sama tuttuus löytyy iän uurtamien kasvojen takaa. Jatkamme siitä mihin viimeksi jäimme, palaamme edelliseen yhteiseen hetkeen. Ystävyyssuhteiden solmiminen vanhempana hankaloituu elämänkokemusten tuoman varovaisuuden vuoksi. Itse elämän tavoin jokainen uusi ystävyyssuhde on kirjoittamaton kirja, jonka sivut täyttyvät hetki kerrallaan.

Elämä on kuin vaahtera. Keväällä se puhkeaa hitaasti hentovihreään, joskus äkistikin. Kesä tuuheuttaa puun ja kasvattaa sen mittaa, uusia oksia ja latvaa suotuisissa oloissa metrinkin verran. Syksyllä se hehkuu kauniissa ruskaväreissä ja samalla kerää elinvoimansa juuriinsa. Syysmyrskyt useimmiten riisuvat lehtiverhon kokonaan ja talven lumikuorma viimeistään katkoo muutamia oksiakin. Nämä oksat ovat ystäviä.

Taimesta alkaen puu on kasvattanut eripituisia ja – muotoisia oksia ja haaroja. Jokainen ystävyyden silmu puhkeaa samalla tavalla ja alkaa kasvaa. Millaiseksi ystävyys muodostuu, riippuu kulloisestakin elämäntilanteesta. Sattuuko silmu olemaan rungon aurinkopuolella vai aukeaako se karumpaan hetkeen? Elämänkaari erilaisine vuosirenkaineen jättää jälkensä jokaiseen oksaan. Toinen saa kasvaa, kehittyä ja kukoistaa pitempään kuin toinen. Jokin oksista joutuu peräti karsittavaksi.

Yksi todellisen ystävyyden kauneimmista ominaisuuksista on ymmärtäminen ja ymmärretyksi tuleminen. Vastavuoroisuus ei olisi pahitteeksi. Lapsena ihmettelin naapurin emännän ja isännän päällekkäin puhumista. En oikein kai tiennyt, kumpaa olisin kuunnellut ja asiat saattoivat mennä ohitse. Ei tuollainen keskustelutyyli ystävienkään kesken ole niin harvinaista kuin silloin luulin. Itsekin huomaan syyllistyväni siihen. Aitoja ystäviä ei voi olla monta. Jokainen ystävä on aarre ja eri ystävillä on erilainen rooli. Vaikeat ajat punnitsevat ystävyyden. Turhat tuttavat ovat kai niitä itsestään karisevia oksia tai oksantynkiä. Pitkä fyysinen välimatkakaan ei ole ystävyyden este.

Juuriltaan revitty puu ei juuri uusia oksia kasvata. Ei uskalla luottaa, koska pelkää joutuvansa taas lähtemään. Toki luonnossa näkee kaatuneita ja rujostikin revenneitä puita, jotka sitkeästi kasvattavat uusia vesoja ja valoon pyrkiviä oksia, vaikka juuristo olisi jo puolittain irti maasta.

Ystävä auttaa, uskoo, luottaa, rohkaisee, ohjaa uusille oville. Ystävä yllättää. Ystävälle voi soittaa vaikka yöllä ja hän tulee avuksi kun tarvitsen häntä. Ystävä antaa myös tilaa ja rauhaa. Ystävä nauraa ja itkee kanssani. Kun saan ystävän kanssa jakaa huolet, niistä katoaa puolet. Ja ilot kaksinkertaistuvat. Anna tunturin selvittää, kuka vierelles jää.

------
Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta ystävä.