Kuutamokeikaus

Isän työpaikalle oli matkaa yli kolmekymmentä kilometriä ja ainoa kulkupeli oli linjuriauto. Se kulki tosin vain kerran päivässä suuntaansa. Mutta ennen ei sen kiireempi tainnut ollakaan. Linja-autolle oli kuitenkin ensin kuljettava viiden kilometrin matka. Ei siinä kauan mennyt kesäkelillä, mutta talvisin lumessa rahjustaminen oli hitaampaa. Ja kun ne viikon kauppaostokset, Pax tai Sisu-aski lapsille, lypsyvoidetta, Emännän käsivoidetta, Hellä Mietonen-shampoota, kidesokeria ja Sirkku-sokeria, kahvia, hiivaa, kauraryynejä ja mitä milloinkin tarpeellista lyhyttavaraa oli myös kannettava.

Kun pääsin oppikouluun, muutin viikoiksi isän hoteisiin. Kävi sitten niin, että sikotautiepidemia pääsi valloilleen. Taisin olla melko huonossa jamassa, kun tauti sai äidinkin lähtemään kotikorvesta minua hoitamaan. Kunta oli antanut kodinhoitajan siksi ajaksi, koska nuorempia sisaruksia riitti ja myös karja oli hoidettava.

Taitaa muuten olla ainoa kerta, kun muistan äidin olleen paikalla melkein vain minua varten. Siivosi hän tietysti ja laitteli ruuat. Tokenin taudista sen verran, että lauantaina päästiin lähtemään kotiin, vaikka olikin kireä pakkassää. Linja-autossa tuli aina tietyssä paikassa huono olo. Siinä oli sellaiset hiekkakumparetöyssyt eikä kuljettaja juuri hiljentänyt vauhtia. Hän vain vilkaisi peilistä, miten matkustajien ilmeet vääntyivät ja kädet hakivat etuistuimien verkoista oksennuspusseja. Linja-autossa oli aina tunnelmaa. Monenlaista.

Päästiin perille. Valkolan tienhaarassa oli pappa hevosreellä vastassa. Tiukasti asettauduimme kaksien vällyjen alle, minä melkein uppeluksiin. Loppusuora kotimatkasta sai alkaa. Pikkutoipilas ei saisi vilustua. Taivas oli kirkas, puhelinlangat lauloivat, pakkanen paukkui, mutta hymyilevä täysikuu vain jolkotteli puiden latvojen takana koko matkan seuranamme. Vieläkään minä en käsitä, miksi se kuuhut juoksee mukana, mutta aurinko ei.

Ei tämä tarina olisi mieleeni jäänyt, ellei jotakin kummempaa olisi tapahtunut. Liinu-hevosella oli sen tulenpalava kiire ilta-appeelleen ja Vuorelan kohdalla vauhti yltyi liiaksi. Tierat lentelivät eivätkä ptruut tainneet kuulua hevosen korviin asti vai olisivatko ohjakset menneet poikki. Ja saattaahan hevonenkin kavioihinsa kompastua. Reki kuitenkin jostakin syystä kallistui ja heitti meidät kyydistä. Onneksi kovan pakkasen takia meillä oli vaatteita päällä niin paljon, että ne ehkä vastasivat nykyajan turvatyynyjä. Selvisimme säikähdyksellä. Loput kaksi kilometriä eivät enää olleetkaan niin liukasta menoa kuin maantiellä. Täysikuu, joka tietenkin oli seisahtunut selkkauksen ajaksi, kulki lopputaipaleen hitaammin. Perille päästyämme se pysähtyi tykkänään ja hymyillen kurkki tupaan uudinten raoista. Ihmeellinen matkakumppani ja lapsen tosikaveri. Se kuu.


------
kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta TÄYSIKUU