Katkeraa?

GOR´KA

70-luvun alkupuolella Marketta oli kielikursseilla Leningradissa. Opiskelijoita oli neljä aina kussakin asuntolan huoneessa. Kerroskeittiö oli yhteinen. Vähäisinä vapaahetkinään he yrittivät ahkerasti tutustua miljoonakaupungin nähtävyyksiin ja kulttuuriin laimentaakseen rajanylityksen aikaansaamaa kulttuurishokkia. Ryhmänä Marketta, Oili, Irmeli ja Helle uskalsivat liikkua paremmin. Eräänä helteisenä lauantaina he olivat olleet tutustumassa Pietari-Paavalin linnoitukseen ja ottamassa aurinkoa Nevan rantahiekalla.

Tältä omatoimiretkeltä palatessaan he osuivat Avioliittopalatsin eteen samalla hetkellä kun paikalle saapui uusi morsiuspari seurueineen. Tietenkin he he jäivät sivusilmin ihastelemaan morsiamen kauneutta ja sulhasen komeutta. Sattuipas mukavasti. Tilanne sai kuitenkin odottamattoman käänteen, kun suomalaistytötkin kutsuttiin seuraamaan avioliiton solmimistilaisuutta. Sellaista ei ehkä tapahtuisi kotimaassa.

Tilaisuus oli juhlallinen ja yksinkertaisen kaunis. Avioliitto sinetöitiin allekirjoittamalla avioliittosopimus. Tilanne vastasi kai lähinnä meikäläistä siviilivihkimistä. Tilaisuuden jälkeen pari kävi Marsovo Poljen ikuisen tulen luona kuten Neuvostoliitossa oli tapana. Hääjuhlaa varten oli varattu eräs lähellä tyttöjen asuntolaa oleva kahvila. Tytöt olivat ylpeitä siitä, että olivat päässeet niin läheltä seuraamaan perhejuhlaa ja heidän tarkoituksensa oli tässä vaiheessa huomiota herättämättä poistua paikalta. He pelkäsivät jo rikkoneensa jotakin sanatonta kulttuurikoodia.

Venäläisten vieraanvaraisuudella ei tuntunut olevan mitään rajoja, sillä vaikka tytöt olivat tavallisissa mekoissa ja samettifarkuissa, heidät puoliväkisin kutsuttiin mukaan vielä hääjuhlaankin. Kieltäytymisyritykset kaikuivat kuuroille korville tai sitten heidän kielitaidossaan olisi vielä paljon petrattavaa. Ehkä olisi ollut epäkohteliasta olla menemättä. Koska juhlapaikka oli asuntolan lähellä, tytöt kävivät nopeasti vaihtamassa kukkamekot päälle. Marketalla oli peräti marikankainen leninki. Taidettiin siinä käyttää myös hiusten kuivapesuainettakin. Ja kurssikaverit katselivat epäuskoisin silmin huoneen 42 tohinaa.

Tämä äkkinäinen kulttuurikylpy oli suoranainen sukellus venäläisyyteen aikana jolloin läheisiä kontakteja yksityishenkilöihin suorastaan kaihdettiin. Pöydät notkuivat erilaisia ruokia, suolaista ja makeaa, ja kuplivaa juomaa. Laulua ja naurua riitti. Ei ollut plaseerausta, vaan rentoa juhlahumua ja paikat neljälle järjestyivät oitis. Kuultiin maljapuheita ja spontaania moniäänistä kaihoisaa ja iloista laulua. Erikoisinta suomalaistyttöjen mielestä oli hääväen tapa tuon tuostakin alkaa rytmikkäästi taputtaa ja huutaa Gor´ka! Gor´ka! Ja sen aikaa kun kyseisen sanan huutaminen jatkui, morsiusparin piti suudella toisiaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Oli siinä hiukan leikkisän kiusanteon tuntu varautuneiden suomalaisten mielestä.

Elokuisen illan pimetessä hääseurue alkoi kymmenien nostettujen maljojen jälkeen olla jo sellaisessa kunnossa, että tytöt vihdoin pääsivät vaivihkaa lähtemään Leningradin yöhön. Mutta heidän korvissaan kaikui yhä vain tuo Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! …