Telluksen tarkkailua

Alienit seuraavat tarkkaan toimiamme planeetallamme. Yhteistä kieltä ei tosin ole, mutta sanojen kunto ja terveys esiintyminen niin tiukasti toisiinsa sidoksissa harhautti kutsumattomat ja tunnistamattomat vieraamme tulkitsemaan kuntosalit sairaanhoitoyksiköiksi. Keskussairaalat he määrittivät hallintoviranomaislaitoksiksi valtavan kokonsa vuoksi. Tässä heidän raporttinsa.

Raportti III: Sairaanhoito, Suomi, Tellus

Sairaanhoitotila avautui tyylikkäänä ja uutuuttaan kiiltävänä. Aulassa oli vain yksi vastaanottopiste tietokoneineen. Itse hoitotilat olivat isot. Koska hoitolaitteita oli lukemattomia, tilan piti olla suuri ollakseen toimiva. Potilaat tulivat sisään kaikki samasta ovesta, mutta jonoja ei syntynyt. Ilmeisesti sairaanhoito on ilmaista, koska potilaat vain näyttivät terveyskorttiaan vastaanottovirkailijalle ja jatkoivat matkaansa tarvitsemaansa hoitoon. Osa jäi suureen peilisaliin, työnsi henkilökohtaisen terveyskorttinsa tarvitsemansa laitteen suuaukkoon ja sai itselleen ohjelmoidun hoitosarjan. Melkein kaikki liikuttivat eri lihasryhmiään rytmikkäinä sarjoina siirtyen laitteelta toiselle. Juomapullo tuli olla mukana ja kuivausliina. Muutamilla oli korvissaan kuulokkeet. Heidän hoitoaan varmaankin etäohjattiin, koska he näyttivät toimivan itseohjautuvasti.

Tämän planeetan sairaanhoito näyttää perustuvan tehokkaaseen kehon kuona-aineiden poistoon hikoilun avulla. Väkisin ulos puserrettu hiki tuli korvata juomalla raikasta vettä tai jotakin vastaanotossa myytävää lääkejuomaa kymmenen minuutin välein. Ellei hiki irronnut, tuli mennä varta vasten ylikuumennettuun huoneeseen, jota sanottiin saunaksi. Useimmat menivät sinne, vaikka olivatkin mielestämme hikoilleet jo tarpeeksi. Sairaimmat potilaat eivät jaksaneet tehokasta kuona-ainepoisto-ohjelmaa, vaan he menivät erillisiin tiloihin lepäämään pehmeille matoille. Näissä tiloissa joko tanssittiin, keinuttiin tai virutettiin kehon lihaksia rauhoittavan musiikin ja monotonisella äänellä puhuvan hoitajan opastuksella. Eriväriset isot pehmeät joustavat pallot tuntuivat auttavan monia. Hoitovastuu kuului todennäköisesti henkilöille, joiden rintapielessä oli teksti ”Personal trainer”. He kiersivät potilaidensa luona kannustamassa ja antamassa ohjeita. Joskus he hakivat vastaanoton hyllystä Ice Power-geeliä, selkä- tai raajatukia, palauttavia juomia tai vahvistavia kiinteitä ravinteita ja neuvoivat ostamaan niitä myös kotikäyttöön, mitä se sitten tarkoittaakaan.

Tunnelma sairastuvalla vaihteli tuskan irvistyksistä syviin helpotuksen huokauksiin. Hoito vaikutti tehokkaalta ja systeemi toimivalta, koska tarkkailujaksomme aikana samat potilaat saattoivat viipyä laitoksessa kaksikin tuntia kahtena päivänä peräkkäin. Mieltämme jäi kuitenkin hiukan askarruttamaan se seikka, että varsinkin nuoret naispotilaat näyttivät kaduilla näkemäämme populaatioon verrattuna liian laihoilta. Mutta ehkä heidän hoitonsa on vielä kesken.

-----
Vanha satu Pakinaperjantaille.

Pyörteitä

Suolammen rannalla porisi mustakylkinen pyykkipata.
Pesin kuusitoista valkoista lakanaa.
Nyt hankin lihasvoimaa
polkemalla sinivalkoisen kaakelialtaan
läpinäkyvää vettä.

-----

Mökki on vain muutaman linnunkiepin takana.
On suojannut ja pakastanut.
Karkea hanki varastaa yhtäkkiä oikean jalkani.
Kamppailen itseni ylös kinoksesta.
Onneksi on sisua ja varasukat.

----

Vanha kynänteroitin katsoo kysyvästi.
Näppäimistön A on selvästi kulunut.
Mutta ruutu jää tyhjäksi.
Pään läpi tuulee.
Tabula rasa.

----

kirjoitettu Runotorstaille aiheesta ponnistus

Kuutamokeikaus

Isän työpaikalle oli matkaa yli kolmekymmentä kilometriä ja ainoa kulkupeli oli linjuriauto. Se kulki tosin vain kerran päivässä suuntaansa. Mutta ennen ei sen kiireempi tainnut ollakaan. Linja-autolle oli kuitenkin ensin kuljettava viiden kilometrin matka. Ei siinä kauan mennyt kesäkelillä, mutta talvisin lumessa rahjustaminen oli hitaampaa. Ja kun ne viikon kauppaostokset, Pax tai Sisu-aski lapsille, lypsyvoidetta, Emännän käsivoidetta, Hellä Mietonen-shampoota, kidesokeria ja Sirkku-sokeria, kahvia, hiivaa, kauraryynejä ja mitä milloinkin tarpeellista lyhyttavaraa oli myös kannettava.

Kun pääsin oppikouluun, muutin viikoiksi isän hoteisiin. Kävi sitten niin, että sikotautiepidemia pääsi valloilleen. Taisin olla melko huonossa jamassa, kun tauti sai äidinkin lähtemään kotikorvesta minua hoitamaan. Kunta oli antanut kodinhoitajan siksi ajaksi, koska nuorempia sisaruksia riitti ja myös karja oli hoidettava.

Taitaa muuten olla ainoa kerta, kun muistan äidin olleen paikalla melkein vain minua varten. Siivosi hän tietysti ja laitteli ruuat. Tokenin taudista sen verran, että lauantaina päästiin lähtemään kotiin, vaikka olikin kireä pakkassää. Linja-autossa tuli aina tietyssä paikassa huono olo. Siinä oli sellaiset hiekkakumparetöyssyt eikä kuljettaja juuri hiljentänyt vauhtia. Hän vain vilkaisi peilistä, miten matkustajien ilmeet vääntyivät ja kädet hakivat etuistuimien verkoista oksennuspusseja. Linja-autossa oli aina tunnelmaa. Monenlaista.

Päästiin perille. Valkolan tienhaarassa oli pappa hevosreellä vastassa. Tiukasti asettauduimme kaksien vällyjen alle, minä melkein uppeluksiin. Loppusuora kotimatkasta sai alkaa. Pikkutoipilas ei saisi vilustua. Taivas oli kirkas, puhelinlangat lauloivat, pakkanen paukkui, mutta hymyilevä täysikuu vain jolkotteli puiden latvojen takana koko matkan seuranamme. Vieläkään minä en käsitä, miksi se kuuhut juoksee mukana, mutta aurinko ei.

Ei tämä tarina olisi mieleeni jäänyt, ellei jotakin kummempaa olisi tapahtunut. Liinu-hevosella oli sen tulenpalava kiire ilta-appeelleen ja Vuorelan kohdalla vauhti yltyi liiaksi. Tierat lentelivät eivätkä ptruut tainneet kuulua hevosen korviin asti vai olisivatko ohjakset menneet poikki. Ja saattaahan hevonenkin kavioihinsa kompastua. Reki kuitenkin jostakin syystä kallistui ja heitti meidät kyydistä. Onneksi kovan pakkasen takia meillä oli vaatteita päällä niin paljon, että ne ehkä vastasivat nykyajan turvatyynyjä. Selvisimme säikähdyksellä. Loput kaksi kilometriä eivät enää olleetkaan niin liukasta menoa kuin maantiellä. Täysikuu, joka tietenkin oli seisahtunut selkkauksen ajaksi, kulki lopputaipaleen hitaammin. Perille päästyämme se pysähtyi tykkänään ja hymyillen kurkki tupaan uudinten raoista. Ihmeellinen matkakumppani ja lapsen tosikaveri. Se kuu.


------
kirjoitettu Tarinamaanantaille aiheesta TÄYSIKUU

Missä uni?

Raastava hermosärky kiipeilee Anna Emilian selän fasettitikapuita edestakaisin. Välillä se vihloo oikeaa poskea ja korvanseutua, kiristää vannetta pään ympärillä, pakottaa poskea, kiskoo silmänpohjaa ja pomppaa varpaisiin saakka. Useimmiten se viihtyy kaularangan ja oikean lavan tietämillä ja vuorenvarmasti valvoo, ettei Anna Emilia pääse Unijukan matkaan. Tempur-tyyny ei taivu lupaamallaan tavalla niskatueksi, vaan pää keikahtaa väärään asentoon.

Yliliikkuvat nikamat elävät omaa elämäänsä ja niiden mukana kaikki. Oikean nukkuma-asennon löytäminen on yhtä tuskaa ja ähellystä illasta toiseen. Tukiliiveillä ei rintarankaa pysty tukemaan, koska keuhkotkin tarvitsevat tilaa. Päivällä ei pitkäkseen kannata käydäkään. Yölliset jaakobinpainit Nukku-Matin kanssa riittävät. Sängystä nouseminen nostaa hien pintaan tai välistä sumentaa tajunnan. Silloin Anna Emilia hilautuu varovasti vatsalleen ja laskeutuu polvirukousasentoon aamunavaukseksi.

Yöpöydältä ja seinähyllyltä löytyy kylmägeeliä, kipugeeliä vahvinta sortimenttia, kipulääkkeitä, nukahtamispillereitä, verenpainemittari ja vesipullo. Kalliisti maksettu Unikulman mittatilaussänky lupaa mainoksissaan kuun taivaalta. Mutta unta se ei anna. Huonosti nukkuneen kipeä selkä ja ikikireät jalat eivät pitkälle kanna. Usean huonon yön jälkeen Anna Emilia saattaa torkahtaa hetkeksi istualleen. Mikä ihanuus! Taas hän pääsi hetken eteenpäin. Hän elää tunnista toiseen. Terapiasta terapiaan.

Vieläkään hän ei ole heittänyt toivoaan oikean diagnoosin ja avun löytymisestä. Akupiikit, lämpötyynyt, kylmäpakkaukset, TNS-laite, magneettihoidot, plasebot ja huuhaat, kaikki kelpaavat hänelle, jos ne vain antavat pienenkin avun. Elvyttävän, voimaannuttavan unen, maailman, jossa kaikki olisi kuin silloin joskus ennen. Unessa Anna Emilia käy edelleen töissä, hölkkää, jumppaa, siivoaa, tanssii, kävelee, rentoutuu, matkustaa, hiihtää, elää isolla eellä. Ne unet ovat hyviä unia. Anna Emilia ei haluaisi herätä. Siksi kai unikin jo kaihtaa häntä.



------
kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta Uni.

Miksi? (Runotorstai)

Hortonomiksi

halusin tulla. Päädyin

vain lingvistiksi.

-----
kirjoitettu Runotorstaille 31 haastesanaan miksi.

Hiuksia haroen

Hiuksia haroen

Olen antanut itseni ymmärtää, että ennen vanhaan tytöillä oli aina pitkät hiukset. Kauniisti leteille punotut ja rusetein koristetut. Jostakin muumaailmasta sitten ilmaantui kuvia polkkatukkaisista neitokaisista. Jo edesmenneen tätini kerrotaan saaneen äidiltään lähtöpassit, kun hän oli ilmaantunut kotiin erehdyttyään moiseen sopimattomuuteen, leikkauttamaan tukkansa. Ehkä tarina on mutkikkaampi ja monijuonteisempi, arvelisin. Ei kai nyt sentään yksien lettien takia.

Omat lettini kasvatin vasta opiskeluaikana, koska rahavarat eivät riittäneet jatkuvaan kampaajalla ravaamiseen. Olen siis myöhempää polvea. Pidinkin pitkistä hiuksistani siihen saakka, kunnes keskimmäiseni unta odotellessa alkoi pyöritellä pulleita pikkusormiaan hiuksissani. Auts! Siis poikki, antaa mennä. Ja siitä se alkoi iänikuinen kampaajalla ravaaminen. Se on viisi viikkoa ja leikkaus, jos haluaa lyhyitten hiusten pysyvät mallissaan. Eikä minua ole siunattu luonnollisella kiharapilvellä, vaan sekin pitää aina isolla rahalla hankkia.

Vaihtelun vuoksi olen pari kertaa kokeillut raitoja. Se tapahtui aikana, jolloin kampaaja kiskoi virkkuukoukulla vaalennettavat hiukset uimalakin reikien läpi. Siltä se ainakin näytti. Kestin sen kuin nainen vain voi. Auts siitäkin! Ja sitten seuraavana päivänä eräs kollega töksäytti, että luonnonmenetelmällä saa kauniimmat harmaat.

Entäs ne hiusvärit sitten? Muuttumispuuska vaati kokeilua. Kampaajan kanssa sovittiin, että turha mitään lähisävyä on laittaa. Rahathan siinä vain menevät ihan hukkaan, jos kukaan ei edes huomaa. No laitettiin punaista. Ja kestoväri. Kun kampaaja kysyi mielipidettäni lopputuloksesta, tyydyin diplomaattiseen ´erilainen´. Olimme lähdössä lomamatkalle ja hiuspehkon lisäksi hiuspohjakin loisti porkkananpunaisena. Pari ensimmäistä päivää yritin pestä väriä pois, mutta se vain lisi. Niin sen kuuluukin tehdä, jos työ on tehty oikein. En oikein ymmärrä tuota kemiaa. Yksi kokeilu riitti.

Hiuksettomuus ja peruukitkin on koettu. Ja nyt kun hiuksia olisi laitettavaksi asti, niskavaivat ovat sitä laatua, että pakollisetkin kampaamoreissut pelottavat. Auts, auts! Ja vielä kerran auts!

----

kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta Hiukset

Kiva kaiku!

Kiva kaiku

minua pelottaa
kolkosti kaikuva katukuilu
ja kirskuva porttien kolina
minun on nähtävä kauas
kuultava rastaan huilu
ja virtaavan puron solina

polkujen pilkkoman mäen
pehmeä sammalsyli
lämmittää hetken
pääsen kivien yli
nyt jo kyllin etäälle näen

on tyyni ja kaikki nukkuu
täällä uskallan
vielä tämän kerran
huutaa lapsuuden ´kiva kaiku´
se vastaa ´kivakaikukivakaikukaikukai´
ja ainakin kolme kertaa sen teen
ja taas uudelleen

kuuntele, käkikin kukkuu

-----

Kirjoitettu Runotorstaille inspissanana avara.

Katkeraa?

GOR´KA

70-luvun alkupuolella Marketta oli kielikursseilla Leningradissa. Opiskelijoita oli neljä aina kussakin asuntolan huoneessa. Kerroskeittiö oli yhteinen. Vähäisinä vapaahetkinään he yrittivät ahkerasti tutustua miljoonakaupungin nähtävyyksiin ja kulttuuriin laimentaakseen rajanylityksen aikaansaamaa kulttuurishokkia. Ryhmänä Marketta, Oili, Irmeli ja Helle uskalsivat liikkua paremmin. Eräänä helteisenä lauantaina he olivat olleet tutustumassa Pietari-Paavalin linnoitukseen ja ottamassa aurinkoa Nevan rantahiekalla.

Tältä omatoimiretkeltä palatessaan he osuivat Avioliittopalatsin eteen samalla hetkellä kun paikalle saapui uusi morsiuspari seurueineen. Tietenkin he he jäivät sivusilmin ihastelemaan morsiamen kauneutta ja sulhasen komeutta. Sattuipas mukavasti. Tilanne sai kuitenkin odottamattoman käänteen, kun suomalaistytötkin kutsuttiin seuraamaan avioliiton solmimistilaisuutta. Sellaista ei ehkä tapahtuisi kotimaassa.

Tilaisuus oli juhlallinen ja yksinkertaisen kaunis. Avioliitto sinetöitiin allekirjoittamalla avioliittosopimus. Tilanne vastasi kai lähinnä meikäläistä siviilivihkimistä. Tilaisuuden jälkeen pari kävi Marsovo Poljen ikuisen tulen luona kuten Neuvostoliitossa oli tapana. Hääjuhlaa varten oli varattu eräs lähellä tyttöjen asuntolaa oleva kahvila. Tytöt olivat ylpeitä siitä, että olivat päässeet niin läheltä seuraamaan perhejuhlaa ja heidän tarkoituksensa oli tässä vaiheessa huomiota herättämättä poistua paikalta. He pelkäsivät jo rikkoneensa jotakin sanatonta kulttuurikoodia.

Venäläisten vieraanvaraisuudella ei tuntunut olevan mitään rajoja, sillä vaikka tytöt olivat tavallisissa mekoissa ja samettifarkuissa, heidät puoliväkisin kutsuttiin mukaan vielä hääjuhlaankin. Kieltäytymisyritykset kaikuivat kuuroille korville tai sitten heidän kielitaidossaan olisi vielä paljon petrattavaa. Ehkä olisi ollut epäkohteliasta olla menemättä. Koska juhlapaikka oli asuntolan lähellä, tytöt kävivät nopeasti vaihtamassa kukkamekot päälle. Marketalla oli peräti marikankainen leninki. Taidettiin siinä käyttää myös hiusten kuivapesuainettakin. Ja kurssikaverit katselivat epäuskoisin silmin huoneen 42 tohinaa.

Tämä äkkinäinen kulttuurikylpy oli suoranainen sukellus venäläisyyteen aikana jolloin läheisiä kontakteja yksityishenkilöihin suorastaan kaihdettiin. Pöydät notkuivat erilaisia ruokia, suolaista ja makeaa, ja kuplivaa juomaa. Laulua ja naurua riitti. Ei ollut plaseerausta, vaan rentoa juhlahumua ja paikat neljälle järjestyivät oitis. Kuultiin maljapuheita ja spontaania moniäänistä kaihoisaa ja iloista laulua. Erikoisinta suomalaistyttöjen mielestä oli hääväen tapa tuon tuostakin alkaa rytmikkäästi taputtaa ja huutaa Gor´ka! Gor´ka! Ja sen aikaa kun kyseisen sanan huutaminen jatkui, morsiusparin piti suudella toisiaan, oli tilanne mikä hyvänsä. Oli siinä hiukan leikkisän kiusanteon tuntu varautuneiden suomalaisten mielestä.

Elokuisen illan pimetessä hääseurue alkoi kymmenien nostettujen maljojen jälkeen olla jo sellaisessa kunnossa, että tytöt vihdoin pääsivät vaivihkaa lähtemään Leningradin yöhön. Mutta heidän korvissaan kaikui yhä vain tuo Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! Gor´ka! …

Ensirakkauteni

Ensirakkauteni oli ihana vaalea pitkä nuorukainen. ­ Hänellä kiiltävät taipuisat hiukset. Lee-farkut jo 60-luvulla. Hän asui Keravaa etelämpänä ja minä Keski-Suomessa. Oltiin tavattu kesällä ja kirjoiteltiin. Puhelimia ei silloin vielä joka paikassa ollut. Ei minunkaan lukioaikaisessa koulukodissani, veljeni huushollissa. Hiihtolomalla matkustin aina sinne etelään, vaikka niiden hiihtolomat olikin eri aikaan. Ei se mitään haitannut. Tehtiin kaikkea kivaa. Käytiin elokuvissa, kierreltiin kahviloissa, mitä nyt nuoret siihen aikaan tekivät. Ja lomien jälkeen oli niin paljon ihmeellisiä juttuja kerrottavaksi tyttökavereille. He kuuntelivat silmät hämmästyksestä ymmyrkäisinä minun pitkiä seikkailujani ja salaperäisiä selostuksiani. Kuvauksiani uskomattoman ihanasta ensirakkaudesta, jota pitkä välimatkakaan ei sammuttaisi. Olen naimisissa, mutta en Hänen kanssaan, koska…

olin aina luokkani nuorin. Keskikouluun pyrittiin yleensä kansakoulun 4-6 luokilta. Minut vanhempani laittoivat pyrkimään jo kolmannelta. Eli olin ihan pentu luokkatovereideni rinnalla. Lukioluokilla kuuntelin ja katselin heidän seurustelu- ja ensirakkausjuttujaan monttu auki. No, olinhan lukenut Ajan säveltä, Elokuva-Aittaa, kirjastosta lainattuja kirjoja. Kotonakin oli hyllyllinen romaaneja Angelikasta lähtien. Koonnut rakkaussanoja. En halunnut olla muita huonompi. Minullakin olisi Joku. Ja niin vähitellen loin jumalaisen Ensi Rakkauden serkkujeni ja ihailemieni koulukavereideni piirteistä. Hän oli tuo Keravan takana asuva Lee-farkkuinen salskea nuorukainen, jota ei tietenkään ollut olemassa. Kuinka aukoton tarina oli, en osaa sanoa. En sitäkään, menikö se jutturingissä todella täydestä. Nuoruudesta oli koulussa vain haittaa. Piti tuolla tavalla naruttaa muita ja itseään.

Onneksi sain tämän nyt pois tunnoltani.

Uusi vuosi, uusi mappi

Lokakuussa aloitin Vuodatuksessa Liisan Tarinatuvan harrastelijakynäilytuotoksilleni. Sen toiminnassa olleiden hankaluuksien vuoksi päätin siirtää tekstivarastoni tänne tutumpaan Bloggeriin, vaikka tämäkään ei ole aina suostunut yhteistyöhön kanssani.

Mappi on siis säilytystila eikä blogi sanan varsinaisessa merkityksessä, mikä se sitten lieneekin. Jostakin syystä haluan pitää erillään ainakin osin fiktiiviset kirjalliset kyhäelmäni arkibloggaamisesta.

Jos voimia ja inspiraatiota riittää, Runotorstain, Pakinaperjantain ja Tarinamaanantain tuotokset tulevat siis mappiin omiin lokeroihinsa. Ehkä siirrän jo Tarinatupaan kertyneet tekstitkin tänne, ettei mene tämä bloggaaminen vallan kohtuuttomuuksiin.