Tähtihetkiä

En ole koskaan pitänyt isoista ilotulituksista. Pienet tähtisadetikut riittivät vuodenvaihteen ilotulitteiksi, kun omat lapset olivat pieniä. Ripustin niistä rivin astiankuivauskaapin ritilään, tiskipöydän päälle. Sytytin ne kaikki yhdellä kertaa. Lapsista oli kiehtovaa seurata niiden säkenöintiä. Kerran olin antanut heille tähtisadetikut käteen, tosin ulkona. Ainakin kahteen lapaseen paloi reikä siinä touhussa. Siksi tulinkin niin varovaiseksi. Tuli on huono isäntä, mutta hyvä renki. 

Muistan erään kouluaikaisen uudenvuodenaaton. Oli lunta kinoksittain ja pakkaskeli. Olimme veljeni kanssa kahden kotona eikä meillä ollut edes tähtisadetikkuja. Jostakin syystä ajattelimme, että raketin voi tehdä itse. Tuvan naulakossa riippui käyttökelvoton haulikko, joten työkalukaapista löytyi ruutia, nalleja ja sytytyslankaa. Aikoinaan oli ammuttu kiviäkin ja kalliota hajalle uuden navetan alta. Siis tykötarpeita riitti, mutta resepti puuttui. Täytimme tyhjän kardemummaputkilon mielestämme vahvoilla räjähteillä ja kiinnitimme tekeleeseen pitkän sytytyslangan.

Kireässä tähtikirkkaassa pakkassäässä kiikutimme sen sitten lumihankeen kauas pellolle, sytytimme tulilangan ja pingoimme pakoon. Olihan odotettavissa valtava räjähdys. Pikkuisen olimme pettyneitä, kun jonkin ajan kuluttua takaamme kuului ainoastaan pienenpieni posahdus.  Odottamaamme valosinfoniaa ei näkynyt.  Mutta elämän tähtihetkiä se oli, koska on jäänyt niin vahvana muistona mieleen.

Melkein täydellinen

Kettusen pian eläköityvä pariskunta on jo pitkään etsinyt itselleen uutta asuntoa, koska nykyinen koti on kolmikerroksinen ahtaine portaikkoineen. Siivous on hankalaa ja vääjäämättömästi, vaikkakin liian varhain, rapistuva terveys vaatii ajoissa siirtymään helpompiin oloihin. Varsinkin alakertaan meneminen on hankalaa. He ovat jo muutamia vuosia tutkineet ahkerasti paikallisia asuntomarkkinoita ja gryndereiden viimeisen päälle sliipattuja asuntoesitteitä. Osakkeiden pohjapiirustukset ja videoklipit ovat tulleet tutuiksi. Videon oikein valituilla kuvakulmilla saa pienenkin asunnon näyttämään tilavalta. Kahvikupposen ääressä he vaihtavat ajatuksia tarjolla olevista kohteista.

  - Tässä on liian paljon turhaa käytävätilaa. Olisi kyllä hyvällä paikalla.

 - Tästä taas puuttuu sauna. Ei muuten ole parvekettakaan.

 - Hei, tätä voisi käydä katsomassa. Katsopa hintaa!

 -  Tuossa nuo ovet kolajavat toisiinsa.

 -  Nuo ikkunat antavat väärään suuntaan, helteellä varmaakin tukahduttavan kuuma asunto.

 - Tästä talosta taas puuttuu hissi ja on hankalia porrasnousuja.

 -  Katsopa tätä, nyt on myynnissä niitä saneerattuja asuntoja, joista oli viime kuussa puhetta. Tässä on myös parveke. Sehän vanhoista taloista yleensä puuttuu.

Siinäkö se vihdoin on? He löytävät vanhan kivitalon ylimpään kerrokseen remontoidun tilavan huoneiston saunoineen, vaate- ja kodinhoitohuoneineen ja muine tarvittavine tiloineen. Kaikki näyttää paperilla hyvältä. Ilmastointikin on varmasti kohdallaan, koska asunto on uusi, vaikka rakennus on vuosisadan alusta. Rouva K. kuvittelee jo mielessään kukkansa ja koriste-esineensä leveille ikkunapenkeille ja verhot ja kalusteet korkeaan saliin. Vihdoinkin olisi tilaa niin pitkälle pöydälle, ettei tarvitsisi pelata jatkopalojen kanssa. Riittäisi tilaa myös komeron kätkössä kauan olleelle perintöryijylle. 

Kettuset lähtevät tohkeissaan asuntoesittelyyn. Kaupunginosa ja talo eivät ole entuudestaan kovin tuttuja. Ympäristö on kuitenkin rauhallinen, puistokin lähellä. Eihän järvenrantapihaa keskustasta saa. He nousevat ylimpään kerrokseen uusitulla hissillä. Kerroksissa vilahtelevat kauniisti entisöidyt seinämaalaukset ja asuntojen sisäänkäynnit. Hyvältä näyttää. Välittäjä on ovella odottamassa ja huikean avara uusittu tila aukeaa kutsuvana isosta eteisaulasta. Keittiö ja pesutilat on saneerattu hyvällä maulla. Ensivaikutelma kohteesta on kodikas. On tilaa, avaruutta ja miellyttäviä yksityiskohtia. Keittiölaatikostot liukuvat äänettömästi. Puuttuu vain pullantuoksu.

 - Missä se kulmaparveke on? kysyy rouva K

 - Tuollahan se. Mennään katsomaan.

 -  Voi ei, minua huimaa. Miksi en tajunnut, että vanhoissa taloissa nämä parvekkeet ovat näitä ulosvedettyjä. Olisit sanonut, turhaan tultiin taas. Ei minusta ole sinne menijäksi, huokaa rouva K. ja kääntyy pettyneenä pois.

 - Ei siis tämäkään...

Herra K. ymmärtää vaimonsa reaktion, koska hän ei itsekään pidä korkeista paikoista. Kettuset luopuvat pari tuntia kestäneestä unelmastaan, vilkaisevat vielä kerran kattamatonta parveketta, kääntävät auton nokan kohti lähiötään ja ajatuksissaankin palaavat lähtöruutuun. Vaitonaisina he astelevat tutun laatoituksen kautta kotiovelle. Tuntuu tavanomaista paremmalta seistä jalat tukevasti maassa ja katsoa pihakoivua alhaalta ylöspäin.

Sotilassaappaat

On lauantai-ilta ja lypsyaika. Alle kouluikäinen Anna Emilia on sisaruksineen tuvassa leikkimässä. Pappa on kiivennyt yläkertaan huilimaan. Tavallisesti hän vahtii lapsia äidin navettareissujen ajan, mutta tänään on armeijasta ensimmäisellä lomallaan oleva Pauli onneksi apuna. Heti kun äiti laittaa kumisaappaat jalkaansa ja navettatakin päälleen ja katoaa tuvan ovesta tiskiämpäri oikeassa ja lyhty vasemmassa kädessään, Pauli alkaa rullata kasaan tuvan raitamattoja. Anna Emilia ihmettelee, mitä hän aikoo. Kyllähän päivällä jo siivottiin.

Ei Pauli siivoamaan ryhdykään, vaan avaa radion. Tuvassa alkavat kaikua Lauantain toivotut levyt. Ensimmäisten kappaleiden aikana Pauli peilailee itseään katosta riippuvan öljylampun valossa. Hän rasvaa tukkansa Suavella. Sitten hän lankkaa ja kiillottaa mustat saappaansa. Anna Emilia katselee kummissaan Paulin touhuja. Sotisopa on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Semmoista asua hän ei ollut nähnyt kuin valokuvissa. Pauli on jotenkin ihan erilainen kuin ennen armeijaan menoa. Tukkakin on lyhyempi.

Kohta alkaa soida sopivanoloinen kappale. Silloin Pauli ottaa omituisen asennon. Hän ikään kuin pitelee jotakin näkymätöntä esinettä käsissään. Samalla hänen saapasjalkansa lyö tahtia lattialankkua vasten. Lopulta hän lähtee liikkeelle. Anna Emilian silmät seuraavat lumoutuneena pitkin lautalattiaa liukuvia kiiltävänmustia saappaita. Ne liikkuvat sulavasti eteen, taakse ja ympäri, vaikka permanto ei olekaan aivan tasainen.

  -     Mitä sinä Pauli oikein teet?
  -     Tämä on tanssimista. Harjoittelen tässä vähän ja kohta lähden tuonne Seurojentalolle tansseihin. Tulepas tänne, niin kokeillaan.

Hiukan Anna Emiliaa ujostuttaa Paulin muuttunut olemus. Hän uskaltaa kuitenkin mennä. Se tanssiminen näytti hänestä ihan mukavalta leikiltä.

 -  No, laitapas jalat tuohon saappaiden päälle, niin minä sitten vien sinua.
 -  Minne sinä viet minut?
 -  No, en minnekään. Kokeillaan nyt.

Anna Emilia tarttuu Paulin käsiin ja asettelee jalkojaan Paulin saappaiden päälle. Lankatut saappaat ovat kuitenkin niin liukkaat, että villasukkajalat pysyvät vain hetken paikoillaan. Pauli nostaa tytön käsivarsilleen ja tanssittaa häntä muutaman tahdin. Anna Emiliaa alkaa naurattaa niin kamalasti, että ihan pyörryttää. Vai se pyörityskö se pyörrytti? Pienemmät sisaruksetkin haluavat mukaan ja hetken päästä "tanssi" muuttuu piirileikiksi. Sopivat kappaleetkin loppuvat. Viimeinen valssi pitää jo viheltää. 

 -   Sormet sanoo soo, soo, soo, kengänkannat koo, koo, koo. 

Äiti kolistelee jo porstuassa eikä pane lainkaan pahakseen huomatessaan, että Pauli on vallan ryhtynyt leikkimään penskojen kanssa.  Sitä hän ei olisi uskonut. Sepä hyvä. Jospa armeija tekee hänestäkin miehen. Pauli siitä sitten laittaa manttelin päälleen ja lähtee saappaanpohjat vilkkuen. Hänellä on jo hiukan kiire. Matot jäävät rullalle penkin alle.

Kuusijuhla

Iltalypsyt on tehty ja hevonen saanut appeensa. Iltakahvitkin on jo juotu. Punainen villalankakerä pyörii pienen tuvan lattialla. Kissat katselevat kierähtelevää kerää, mutta antavat sen olla rauhassa. Siitä juoksee lanka äidin virkkuutyöhön. Huomenna on kuusijuhla ja liivihameeni helma on vielä aivan liian lyhyt. Sisko on saanut jo oman mekkonsa. Sen helmaa kiertää valkoinen lumihiutalerivi.

Aamu aukeaa tuttuine askareineen. Viilenneet huoneet vaativat heti hellaan valkean. Syyslukukauden viimeinen koulupäivä odottaa. Puen pässinpökkimät villasukat ja muut vermeet päälle ja hiihdän tuikitutun taipaleen kouluun. Illan kuusijuhlaa varten pitää vielä harjoitella. Yläluokka on koristeltu kuusella ja punaisesta ja vihreästä kreppipaperista tehdyillä joulukelloilla ja -nauhoilla. Vuoden lyhin päivä vaipuu hämäräksi nopeasti ja iltalypsyjen jälkeen koko kylä on kokoontuva yhteen.

Päivälläkin äiti juoksuttaa virkkuukoukkua minkä muilta töiltään ehtii, mutta mekon lumihiutaleet eivät valmistu. Ei se minua haittaa. Enemmän tuntuu äiti olevan harmissaan. Siskot ja veljet pestään, puetaan ja kammataan. Pappa valjastaa hevosen ja valmistaa reen. Juhlaan ei hiihdettäisi. Koko porukka sulloutuu ahtaaseen rekeen vällyjen alle. Siitä se juhlamieli alkaa, hevosajelusta kirpeässä pakkassäässä kulkusen kilistessä.

Koulun piha on täynnä hevospelejä. Autoja ei tuolloin juuri ollut. Riisumme ahtaassa veistoluokassa päällysvaatteet, kampaamme hiukset ja erkanen muusta perheestä. Isä ei kuusijuhlassa olekaan, koska hän on viikot töissä muualla. Pappa on paikalla. Yläluokan takaseinämälle on rustattu väliaikainen näyttämö jonkinlaisine esirippuineen. Esiinnyn tonttuleikissä ja sitten jossakin kuvaelmassa hiirenä. Jouluevankeliumin lukeminen on myös minun, ekaluokkalaisen, tehtävä. Olen varmaankin harjoitellut sitä paljon. Siinä tekstissä on niin paljon hankalasti lausuttavia sanoja ja teksti on kirjoitettu pienillä kirjaimilla. Muistan lukeneeni sen hiirenkorvalakki päässä. Kukaan ei huomaa ottaa päähinettä pois.

Vain omat ohjelmanumerot ja joulupukin käynti ovat jääneet mieleen. Pukki toi jokaiselle lapselle pienen joulupussin, joka muistini mukaan sisälsi piparkakun ja pullan. Todistuksetkin jaettiin. Ei ollut kiireen tuntua, ahdasta toki ja puheensorinaa, koska koko kylä oli paikalla yhtä aikaa. Kyläläiset lähettelivät toisilleen pikkuruisia joulukortteja näissä kuusijuhlissa. Sillä tavalla he säästivät postituskulut. Kotona sitten tarkkaan tutkittiin, kuka oli saanut ja millaisen kortin keneltäkin. Niistä tehtiin sitten omia johtopäätöksiä ihmissuhteista varsinkin hiukan vanhempana. Joulu kotona tuntui alkavan vasta koulun kuusijuhlan jälkeen. Oikeaksi jouluksi tuona viisikymmenluvun vuonna mekkoni helma ehti kuin ehtikin saada ne lumihiutaleensa.

Tonttuilua

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.

On pikkujouluaika. Kettusen nelilapsinen perhe nukkuu rauhallisesti. Vain rouva Kettunen kierii sängyssään ja nukkuu kevyemmin. Verhojen lomasta näkyvät katuvalot. Harvakseltaan kulkevien autojen valotkin tuntuvat nyt häiritseviltä. Huomenna on lauantai ja opettajien koulutuspäivä. Ei siis mitään vapaapäivää tiedossa. On herättävä ajoissa. "Jostakin on jäänyt päähän soimaan tuo laulu. Ihana laulu. Loiri laulaa sen kauniisti.  Minä vaan olen nyt kuin se tonttu enkä saa unta!", ajattelee rouva ja kääntää tyynynsä.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Rouva on kuitenkin lopulta nukahtanut. Puoli neljän maissa hän kuitenkin herää siihen, että joku kolistelee sisälle. "Olikohan ulko-ovi jäänyt yöksi auki?"  Valot räpsähtävät päälle ja öiset vieraat keskustelevat kuuluvalla äänellä, joskin epäselvästi, samalla kun riisuvat kenkiään ja päällysvaatteitaan.

Rouva herättää herra Kettusen tarkistamaan tilanteen. "Ei kai nyt mitään tonttuja ole liikkeellä ja tule sisään noin vain keskellä yötä? Eivät ne kyllä varkaitakaan voi olla, kun noin reippaasti räväyttävät valot päälle ja pitävät noin kovaa meteliä."  Itse hän ei uskalla mennä katsomaan, ketä siellä on. Puolisokin kuulostelee unisena aikansa ja ehdottaa siskoaan. "Ääni on siskon. Joo, se on Seija ja Reksa." Rouva ei ole samaa mieltä. Löydettyään aamutakkinsa herra Kettunen menee olohuoneeseen, johon toinen öisistä yllätysvieraista on jo noussut. Rouva kuuntelee olohuoneen tapahtumia jännittyneenä.

Herra Kettunen astuu pimeästä makuuhuoneesta olohuoneen valojen kirkkauteen ja heti tunnistaa vieraat naapuritalon asukkaiksi. Tutut Virtauomat ovat pikkujoulutunnelmissa erehtyneet taloyhtiöstä ja osuneet Kettusten ovelle. Kun se kerran oli sattunut jäämään auki, he tulivat sisään kuin omaan kotiinsa. Mitäs arkkitehdit suunnittelevat talot toistensa kopioiksi. Jokainen valokatkaisijakin on standardipaikalla.  Ja jos sitten sattuu pikkujoulussa ottamaan ilolientä hiukan liikaa, oma osoite unohtuu ja järjenvalo himmenee.

Muutama tovi siinä menee selvitellessä ja vakuutellessa, että Virtauomat ovat kyllä nyt väärässä huushollissa ja pitäisi laittaa ulkotamineet takaisin päälle ja jatkaa matkaa vielä vajaa parisataa metriä. "Hyssss! Hiljempaa! Etteivät lapsetkin herää." Herra Virtauoma hoksaa erehdyksen ensin ja alkaa houkutella hilpeää vaimoaan mukaansa.  Kun rouvalle valkenee totuus, hän ei enää jää talvisaapikkaita jalkaansa laittamaan, vaan kipaisee äkkiä ulos sukkasillaan. Herra Virtauoma kääntyy takaisin hakemaan unohtuneet saapikkaat. "Kaikkea sitä voi sattuakin! Hohhoijaa!"

Tapaus oli melkoisen tehokas herätys ylimääräiseen työpäivään. Ei tullut uni enää herra Kettusellekaan. Keitettiin aamukahvit tavallista aikaisemmin ja nauraa kiherrettiin toisten tahattomalle erehdykselle. Kuviteltiin, miten tilanne olisi kehittynyt, jos olisi vielä hetken katsellut ja kuunnellut. Yhdessä päätettiin, ettei yöllisestä vierailusta kerrottaisi lapsille mitään, koska he eivät olleet ääniin heränneet. Virtauomien lapsia oli näet samoilla luokilla kuin Kettusten. Näin he säästyisivät mahdolliselta kiusaamiselta. Suut siis sinetöitiin yhteisestä sopimuksesta.

Se ei estänyt rouva Kettusta pitämästä opettajainhuoneessa aamu-unisille kollegoille tavanomaisesta poikkeavaa päivänavausta. Ja päivän luentojen aikanakin kehräävä nauru pyrki esiin. Oli pokassa pitelemistä. Niin myös silloin, kun kyseisen illan jälkeen Virtauomat tulivat ensimmäisen kerran päivänvalossa kadulla vastaan. Ilmeisesti he olivat autuaan tietämättömiä koko episodista tai heillä oli vielä parempi pokka.  Lapsilleen Kettuset kertoivat asiasta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Valoriippuvainen

Lokamarraskuiseen aamurutiiniini kuuluu kirkasvalolampun päälle napsauttaminen heti, kun pääsen keittiöön asti. Ilman sitä en näkisi lukea, vaikka minulla on moniteholinssit ja erilliset lukulasitkin. On kuin jokin hämäräkytkin olisi laitettu päälle silmänpohjiin iän myötä.

Ennen sitä näki kulkea koulumatkansa valoitta läpi pimeän korpitaipaleen. Lyhtyjä tai taskulamppuja en muista kantaneeni mukani. Otsalamppuja ei ollut ja mihin muuallekaan valon olisi hiihtäessä laittanut. Latu ohjasi.  Toki silloin talvet olivat oikeita, siis lumisia ja lumihan valaisee. Eilen kuunsirppi näyttäytyi pilvien lomasta ehkä minuutin verran ja muistutti olemassaolostaan. Se kai se sitten ja taivaan tähdet valaisivat ekaluokkalaisen tietä sulan maan aikaan. Ehkä isällä oli taskulamppu, kun oppikoulun aloitettuani kahdestaan kuljimme lähimmän naapurin suurten kuusten luo, joiden alla moottoripyörä odotti.

Ennen moottoripyöräaikaa matka linja-autolle oli kaksin verroin pitempi. Pappa vei meidät hevospelillä lähimpään tienhaaraan, mistä linja-auto sitten meidät poimi. Muistan miten pimeässä aamussa tiesimme linja-auton olevan tulossa, kun mäkisessä maastossa linja-auton valot näkyivät jo kaukaa. Aikataulussa se yleensä kulki. Nyttemmin pimeitä reittejä kävellessä olen pannut merkille, että jos etäällä näyttää ykskaks valoisammalta, niin siinä kohdassa on aina metsässä aukko, useimmiten sähkölinja. Ellei sitten lehtikuusen havumatto. Taajamissa valolta ei itse asiassa voi välttyä. Moottoriteiden, urheilukeskusten ja kenttien valot kajastuvat kauaksi ja sulan veden aikaan luovat siltojaan veteen.

Sisätiloissa yöllä hipsiessä silmiini osuvat ainakin uniapnealaitteen hengityksen tahdissa vilkkuvat vihreä ja oranssi valo, seinätelineessä olevan televison punainen silmä, jääkaapin ja pakastimen merkkivalot, digisovittimen valo, modeemin vilkkuva punainen valo, turhanaikaiset digitaaliset kellonäytöt mm. kahvinkeittimessä ja mikrossa. Pimennysverhoista huolimatta katuvalo hiipii öisin sisään ja koska ulko-ovessa on lasiosa, liiketunnistimella varustettu pihavalo lävähtää päälle tuontuostakin.Tunnistin asennettiin muutama vuosi sitten lehdenjakajaa varten. Heti kohta Savon Sanomat lakkasi kantamasta lehdet ovelle. Pari kertaa olen kävellyt tarkistamaan, mikä valo jäi yläkerrassa sammuttamatta. Ennen kuin olen ehtinyt  puoliväliin, ulkovalo sammuu. Akvaariovalo jää myös joskus vahingossa  yöksi päälle.

Jouluvalot ovat sitten asia erikseen, sesongin vaatimia tuikkuköynnöksiä, kynttelikköjä, Daavidin tähtiä. Kun aamulla laittaa monilasisen ikkunan eteen sijoitetun kynttelikön valaisemaan, sen heijastuu monikertaiseksi ikkunasta toiseen. Kauneimman jouluvaloni, mosaiikkimaisen kirkon, jätän joskus valaisemaan läpi yön ihan tarkoituksella. Tämä kaikki on vain liian riippuvaista sähköstä. Sähkökatkos saa aikaa totaalisen pimeyden ja hetken haetuttaa tulitikkuja ja kynttilöitä. Muistuttaa, miten sitä ennen... No, poltettiin pitkiä päreitä... Sitä aikaa en sentään ole elänyt, mutta sähköttä olen selvinnyt  elämäni ensi vuodet. 

Kuin tilauksesta luonnollista valoa, lunta, alkaa tipahdella taivaalta. Ilmaisia lukseja, ihanaa! Valitettavasti maa ei ole jäässä, joten tuskin tämäkään lumi jää.

Metsän ääniä

Mökillä on aloitettu hakkuutyöt. Koivikko ja kuusikko tontin ympärillä saavat  tuta erilaisten  moottoroitujen koneiden voiman. Rytinällä romahtaa vanha ikikuusi maahan ja silpoo viereiset kasvinkumppaninsa. Jatkuva pärinä ja pörinä sekä moottorisahojen korviavihlova vongunta alkavat hermostuttaa mökkiläistä. Mökkitontti sijaitsee nimittäin savotan keskellä. Viinimarjojen poiminta ei ole koskaan ennen tuntunut näin epämiellyttävältä puuhalta, vaikka aurinko paistaakin eikä ole edes ötököitä riesaksi asti.

Mökkiläinen päättää mennä sisälle syömään jotakin. Jospa sinne ei kuuluisi tuo tauoton meteli. Ja kuin taikaiskusta meteli taukoaa samalla hetkellä. Onko noilla metsureilla jokin salaperäinen langaton vempele, jolla he seuraavat mökkiläisparan liikkeitä? Nimittäin kahvitauon aikaan tapahtuu aivan samalla tavalla. Ehkä metsureilla ja mökkiläisellä on vain samat biorytmit nälän ja janon ja muidenkin tarpeiden suhteen.

Viikon kuluttua mökkiläinen lähestyy aistit valppaina mökkiään, jonka ympäristö on kuin hyökyaallon jäljiltä, tai trombin. Mutta jotakin puuttuu. Eihän täällä ole yhtään autoa eikä muitakaan ajoneuvoja. Hiljaisuus on mykistävää kuunneltavaa viimekertaisen desibelimyrskyn jälkeen, varsinkin kun odotti samanveroista mekkalaa tälläkin kertaa. Nyt kaikki on kuin ennenkin. Tietenkin ympäristö on uusi, lintujen ja muiden metsänelävien pesät ovat tuhoutuneet. Mutta entinen äänimaisema rauhoittaa mökkiläisen.

Mökkiläinen vaihtaa mökkikamppeet päälle, vetää kumisaappaat jalkaan ja lähtee alas rantaan poimimaan puolukoita. Mökkiläisen vaimolla on heikko selkä, mutta hän lähtee mukaan seuran vuoksi. Mikä ihana hiljaisuus. Pariskunta arvelee savotan olevan vielä kesken. Puita on jätetty liikaa pystyyn eikä runkoja ole siirretty pinoihin.

Rantatörmä on punaisenaan puolukoita. Mökkiläinen poimii, minkä ehtii tietäen, ettei vaimo kuitenkaan jaksa kovin kauan olla metsässä. Vaimo mittaa järven rantoja sauvakävellen. Useaan otteeseen edestakaisin. Paikallaan seisominen on vaikeaa. Hänellä on digikamera ja kännykkä mukanaan. Tuon tuostakin vaimo pysähtyy ja ottaa kuvan, milloin sammaleen kauniista sävystä, milloin aaltojen rapauttamasta kivipinnasta. Maisemakuvia tulee otetuksi useampia, samasta marjapaikasta eri suuntiin.

Vaimon jalkoja alkaa väsyttää. Hän kävelee Exel-sauvoineen mökkiläisen luo, etsii hyvän kannon ja istuutuu. Hei, nyt kuuluu jo jotakin! "Ovat varmaankin metsurit tulleet töihin mäelle", sanoo vaimo, kun kuulee etäisen yhtäjaksoisen ikään kuin piipityksen tai ininän. Mökkiläinen ei kuule mitään, mutta hänen kuulonsa onkin hiukan heikompi kuin vaimon. "Nyt kuuluu katkonainen ääni, varmasti traktori tai moto peruuttaa." Mökkiläinen oikaisee selkänsä, yrittää kuunnella, mutta ei kuule mitään. Vaimo kuulee. "Onkohan kireä niska aiheuttamassa tinnitusta? En kai vaan ole sekoamassa, kun kuulen niin selvästi, vaikka mieheni ei kuule mitään?", miettii vaimo eikä virka mitään. Sitten hän säpsähtää. Alkaa kuulua puhetta ja aivan liian läheltä. Ääni sanoo: "Valitettavasti valitsemanne numero ei vastaa. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero…"

Vyölaukkuun sullottu kamera oli avannut kännykän lukituksen ja kännykkä oli itsekseen soittanut numeroon 0888888989889 6.9.2005 10:45:59. Vaimo huokaa helpotuksesta ja yhdessä mökkiläisen kanssa toteaa, että onneksi on dokumentti kännykän muistissa, niin ei jää mitään epäselväksi.