En ole koskaan pitänyt isoista ilotulituksista. Pienet
tähtisadetikut riittivät vuodenvaihteen ilotulitteiksi, kun omat
lapset olivat pieniä. Ripustin niistä rivin astiankuivauskaapin
ritilään, tiskipöydän päälle. Sytytin ne kaikki yhdellä
kertaa. Lapsista oli kiehtovaa seurata niiden säkenöintiä. Kerran
olin antanut heille tähtisadetikut käteen, tosin ulkona. Ainakin
kahteen lapaseen paloi reikä siinä touhussa. Siksi tulinkin niin
varovaiseksi. Tuli on huono isäntä, mutta hyvä renki.
Muistan erään kouluaikaisen uudenvuodenaaton. Oli lunta
kinoksittain ja pakkaskeli. Olimme veljeni kanssa kahden kotona eikä
meillä ollut edes tähtisadetikkuja. Jostakin syystä ajattelimme,
että raketin voi tehdä itse. Tuvan naulakossa riippui
käyttökelvoton haulikko, joten työkalukaapista löytyi ruutia,
nalleja ja sytytyslankaa. Aikoinaan oli ammuttu kiviäkin ja kalliota
hajalle uuden navetan alta. Siis tykötarpeita riitti, mutta resepti
puuttui. Täytimme tyhjän kardemummaputkilon mielestämme vahvoilla
räjähteillä ja kiinnitimme tekeleeseen pitkän sytytyslangan.
Kireässä tähtikirkkaassa pakkassäässä kiikutimme sen sitten
lumihankeen kauas pellolle, sytytimme tulilangan ja pingoimme pakoon.
Olihan odotettavissa valtava räjähdys. Pikkuisen olimme pettyneitä,
kun jonkin ajan kuluttua takaamme kuului ainoastaan pienenpieni
posahdus. Odottamaamme valosinfoniaa ei näkynyt. Mutta
elämän tähtihetkiä se oli, koska on jäänyt niin vahvana
muistona mieleen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti