Paperin kantajia

Pakinaperjain aihe hajauttaa ajatuksia sinne tänne, varsinkin jos pitäytyy tuohon anagrammiin paperin kantajia. Paperinkeräys, lukemattomat erilaiset paperilaadut, paperin teollinen valmistaminen ja siitä valmistetut tuotteet vaativat kantajansa. Mutta pitäydyn nyt yhteen paperinkantajaryhmään ja yhteen nuoruusvuosieni tositarinaan.

Olin nimittäin opiskeluaikana yhden kesän töissä paperitehtaan laboratoriossa. Tutkin massaa ja sitten valmista tuotetta l. paperia, jonka valmistaminen tämän päivän Suomessa alkaa olla liian kallista, mikä tuntuu uskomattomalta. Vihreän kullan maa on muuttumassa kai joksikin IT-alan sisällöntuottajamaaksi. Siis laitetaan ykkösiä ja nollia riveihin tai jonoihin. Tai ne laittavat, jotka osaavat.

Mutta aiheeseen palatakseni. Työ oli kolmivuorotyötä. Työvaatteena oli valkoinen itsetuntoa kummasti kohottava työtakki. Se piti muistaakseni itse hankkia, koska minulla on tallella yksi sellainen vieläkin. Tai ainakin oli viime kesänä. Saattoi se mennä Kontin säkkiin. En pitänyt lainkaan massan analysoinnista, koska en omasta mielestäni oikein hallinnut sitä. Jo itse näytteen hakeminen oli pelottavaa. Tehdassalissa oli valtavasti desibelejä, mutta jostakin syystä 60-luvulla ei käytetty kuulonsuojaimia. Ei edes korvatulppia. Tai me laborantit emme ainakaan käyttäneet.

Sen sijaan valmiin tuotteen tutkiminen oli mukavaa työtä, vaikkakin kiireistä. Paperipojat kantoivat työkseen vihertävissä putkiloissa useita paperinäytteitä vuoron aikana. Näyte oli paperikoneen levyinen (siis useita metrejä) ainakin puolimetriä pitkä paperisuikale rullattuna korkilliseen putkiloon. Entinen piti aina saada alta pois ennen seuraavaa. Leikata, punnita, ottaa lujuudet, sileydet, painot yms. Kaikki kirjattiin muistiin lomakkeille. Paljon siinä sai pyörittää käsin veivattavaa laskukonetta. Paperin piti pysyä tasalaatuisena, joten labratulokset olivat vuoropäällikölle tärkeitä. Kerran koko homma kohdallani meni kyllä työpaikkakiusaamisen puolelle.

Palopukit ovat minulle tuttuja ötököitä. Niitähän on aina siellä missä on vastasahattua puuta, esim. lautataapeleissa. Yksi palopukki kerrallaan ei haittaa maalaistyttöä lainkaan, vaikka se tarraisi napakasti ihoon kiinni. Eräs paperipojista (tai ehkä se oli koko porukan jäynä) toi paperirullakotelossa paperirullan lisäksi tuliaisiksi työpöydälleni kymmeniä palopukkeja. Koska työ oli hektistä jo muutenkin, oli iskeä paniikki. Miten hävittää ne hetkessä? Muistaakseni sain apua työtovereilta ja paperi tuli tutkituksi ajallaan. Ja maailma sai paperinsa laadukkaana.

____

Pakinaperjantain 161. aihe on anagrammi ja jokin anagrammi sanasta pakinaperjantai.

Hyvää Joulua!

(Klikkaa isommaksi!)

Juhla-asu Keskiäkäiselle

Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Vastaan kun kysytään

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?

Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?

Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______

Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.

Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.

(Älä) vertaa

Katkismuksensa lukeneelle ja kinkereillä istuneelle tämänkertainen Pakinaperjantain aihe ´käsky´tuo tietenkin mieleen kymmenen käskyä. Niitä ei toinna alkaa maallikon repostella, koska ne on valmiiksi selitetyt. Vaan harvapa taitaa ne enää ulkomuistista luetella. Ja yksikkömuotohan tuo aihe on.

Tietokilpailuissa ja sanaristikoissa kysytään usein imperatiivi- l. käskymuodossa olevia suomalaisia paikannimiä. Äkkiseltään tulee mieleen Kisko, Kaavi ja Sauvo. Käskyjä mitä käskyjä. Kalenterin sivuja plaratessa ei aina hoksaakaan, että monet etunimistämme ovat myös käskyjä. Jos antaa tyttärelleen nimen Anna, Emmi, Helli, Marjo tai Salli, tulee samalla vahingossa käskeneeksi häntä. Ellei peräti ennalta ohjanneeksi elämän valintatilanteissa.

Miespuolisten nimien kohdalla käskynimirepertuaari on kutakuinkin yhtä laaja, mutta teonsanojen merkityksistä saattaisivat feministit löytää arveluttavia sulupuolittuneita eroja, siis syvä- ja piilomerkityksiä. Vaikka selvää suomeahan seuraavat nimet ovat: Arvo, Ano, Sauvo, Toimi, Toivo ja Usko. Kukin päätelköön itse.

Vastaavia nimiä saattaa olla enemmänkin, mutta niiden saamiseksi nimipäiväkalenteriin pitää alkaa toimia ja anoa. Ao. lautakunta sitten ilmeisesti vuosittain arpoo kalenteriin pääsevät uudet nimet. Uskotaan ja toivotaan, että arvon lautakunta antaa empimättä sallituille etunimille ikiomat päivänsä.

Pahin kaikista käskyistä on vertaa. Siihen kun laittaa pisteen ja maatunnisteen perään, aukeaa oma sivusto. Se sivusto on toki ihan tarpeellinen kuluttajille. Sen sijaan ei pidä verrata omaa elämäänsä keskiarvoonnellisuudessa eikä onnettomuuksissa eikä missään saavutuksissa ja suorituksissa toisiin ihmisiin. Ei täällä blogimaailmassakaan. Olemme kaikki uniikkeja, siis erilaisia. Silti tilastonikkarit ja kaikenlaiset kyselyt, hyvässäkin tarkoituksessa, minkä tulisi pyhittää keinot, vertauttavat meitä onnettomia ja onnellisia toisiinsa. Se on melkein kuin kaivaisi verta nenästään, sillä vertailu on lyhin tie helvettiin. Top tykkänään. Ja tuostahan saa sitten oivan aasinsillan takaisin katkismukseen...

_____

Pakinaperjantain 152. haastesana on käsky.

Allin kaakusta Ylioppilaisiin

(Klikkaa. Kuva on lepikon torpan pöydällä olevasta keittokirjasta. Joskus on ikävää, ettei museoesineisiin saa koskea. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua muihinkin ohjeisiin.)

Muistan, miten Pappa liekutti kiikkustuoliaan tuvan lankkulattialla. Henkeään ahdisti. Toinen keuhko ei enää toiminut. Hänen teki mieli saada jotakin suuhunsa. Hellassa ritisi valkea ja keittolevy oli kuuma ja tyhjä. Pyysi minua ottamaan sipulin, kuorimaan sen ja laittamaan toisistaan irrotetut sipuliveneet keinumaan kuumalle. Siinä ne hiukan paloivat pohjalta, pehmenivät ja makeutuivat. Minäkin pidin tästä välipalasta. Tätä ohjetta en ole nähnyt missään keittokirjassa. Mutta opin pitämään sipulista.

Pappa, ei äiti, opetti minut laittamaan arkiruokaa, leipomaan ruisleipää, vehnästä ja hiivaleipää ja vesirieskaa. Ei siinä keittokirjoja tarvittu. Kun äiti keitti vispipuuroa, minä sain kantaa ison kattilan ulos lumihankeen ja vispata sen tähtien valossa kuohkeaksi. Äiti ei opettanut, vaan oletti että osaan. Olihan koulussa kotitaloutta. Paremmin kuin oppimani ruuat, muistan miten väkersin valkoisesta kankaasta reikäompeleella koristellun kotitalousessun ja hilkan. Ihmettelen vieläkin minne se esiliina hävisi.

Jos oli juhlavampien tarjottavien tarve, pyydettiin avuksi kylän pitoemäntiä tai sukulaistätejä. Arjessa selvisimme itse vallan hyvin ilman keittokirjoja. Maustamalla ja maistamalla. Sopiva uunilämpötila tiedettiin poltetun puun määrästä, lämmön tasaantumisajasta ja heittämällä hyppysellinen karkeaa suolaa arinalle. Kuuntelemalla sitä ritinää. Tuoksusta tiesi kypsyyden.

On minulla keittokirjoja kaapissa. Mappiin koottuja lehtileikkeitä, uudempia ja vanhempia vuosikymmenten varrelta. Vanhimpana Maija keittää koulussa. Näyn viivanneen yli Maijan ja kirjoittaneen tilalle Liisa. Ensimmäisellä kotitaloustunnilla minulla ei ole ollut vihkoa, koska olen kopioinut taululta ruokaselosteen kirjan tyhjälle kansilehdelle. Muitakin merkintöjä löytyy. Jokaisen opetetun ruokalajin tai leivonnaisen kohdalle olen kirjoittanut Tehty tai vain merkinnyt sen vanhanaikaisen oikeinmerkin.

Käytin kirjaa vain koulussa, vaikka kotonakin ruuanlaitto kuului velvollisuuksiini ilmeisesti kyllästymiseen asti, koska kirjan takakanteen olen kirjoittanut Liisa ei keitä missään. Kokkaanhan minä. Tai olen kokannut. Vaihtelevalla menestyksellä. Omasta mielestäni parhaiten ulkomuistista, näppituntumalla. Ja nykyään vaihtelun vuoksi näppistuntumalla l. hakemalla yksinkertaisia ohjeita netistä.
____

Pakinaperjantain 145. aihe on Keittokirja

Onnimannista

Oli kerran Onnimanni
Onnimannista maniska
maniskasta maitopurkki
maitopurkista pulikka
pulikasta puotipuksu
puotipuksusta patina
patinasta paidankaava
paidankaavasta kanala
kanalasta kattohirsi
kattohirrestä hinkalo
hinkalosta leipävarras
leipävartaasta vanikka
vanikasta kokojyvä
kokojyvästä jyrinä
jyrinästä Jyväskylä
Jyväskylästä kaupunki
kaupungista kantapaikka
kantapaikasta parakki
parakista parkkihalli
parkkihallista harrikka
harrikasta harjanvarsi
harjanvarresta varasto
varastosta vatupassi
vatupassista remontti
remontista sekasotku
sekasotkusta sonetti
sonetista nelipolvi
nelipolvesta poletti
poletista kaasuhella
kaasuhellasta Helsinki.

_____

Pakinaperjantain 144. haastesana on Onnimanni.

Mieshän se Onnimanni mielessäni on, mutta Kutuharjun kehotuksesta kokeilin omaa lorua hänen ohjeidensa mukaan.

Kun haaveet kaatuu

Helvi, 7v, kulkee tätinsä perässä kärrytietä pitkin. Täti laulaa hoilottaa "Anna arpisten haavojen olla...". Ämpärit ovat täynnä kullankeltaisia lakkoja. On siinä jonossa toisiakin. Jokakesäistä retkeilyä jalkapatikassa joka suunnassa avautuville ojittamattomille luonnonsoille. Äidin mielestä on liikaakin porukkaa lähisoilla, aitoissa ja ladoissa nukkujia.

Helvi, 23v, on heinäkuussa kovin raskaana eikä lähde soille, koska lähimmät suot on ojilla pilattu. Kauas on pitkä matka. Äitinsä jaksaa vielä ja Helvi tuoresäilöö Haagan kerrostalon kylmäkellariin soiden kultaa kahden litran Ilves-tölkkeihin. Jokakesäiset. Tähän marjaan tottumaton mieskin alkaa hiljalleen tykästyä sen makuun.

Helvi, 25v, on lakka-aikaan taas raskaana, peräti yliaikaa jo mennään. Lähettää silti puolisonsa anopin kera kultaa hakemaan. Onneksi lapsi ei päätä syntyä sillä aikaa, koska päivystäjiä ei ollut. Ostetaan ensimmäinen pakastin, joka on kestävä yli kolmekymmentä vuotta. Lakkoja varten.

Helvi, 30v, on vihdoin päässyt pohjoiseen. Tähän asti hän on vain kuullut vaneriastioissa etelämmäksi kuljetetusta Lapin hillasta. Nyt hän poimisi itse. Vaikka kuinka paljon. Kerrankin.

Vihreä reki, joksi kulkupeliä nimitettiin, pysäytetään sopivan näköisen suon laitaan. Mies ja tenavat jäävät autoon. Miksikö? Kun Helvi avaa auton oven ja säntää farkkuhaalareissaan suolle, hyökkäävät sen miljardit sääsket heti hänen kimppuunsa. Voi kurjuujen kulminaatio! Suo on kultaisenaan marjoja, mutta kunnon varusteet puuttuvat. Tuskin litraa Helvi pystyy poimimaan. Sen kerran kun...

____

Pakinaperjantain 137. aihe on Karu pohjola

Aika entinen

Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.

Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?

Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.

Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.

Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.

Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.

Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.

____

Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.

Nettinarkkari

Kuka nyt nettinarkkari olisi? Tarkoittavatko aiheen keksineet niitä, jotka tietävät mistä ja miten narkoottisia aineita saa imuroitua? Minulla on onneksi vielä niin vanhanaikainen tämä PC, ettei rahaakaan saa suoraan kotiin. Lippuja voi kyllä tulostaa, jos osaa. Raha pitää hakea Shellin seinästä, jos tili antaa myöten. Kortteja tämä kone kyllä kyselee joskus. Pikemmin niiden pitkiä numerosarjoja, jos vaikka haluaisi ihan pikkuisen tilaa johonkin flickriin esimerkiksi. Sitäkään en ole uskaltanut tehdä, kun olen niin kova syyllistämään itseni kaikista maailman asioista. Jos vaikka joku nappaisi sen numerorimpsun. Omaksi syyksi lukisin. Mitäs menit kokeilemaan. E-liputkin olen ostattanut toisilla ja maksanut sitten heille sillä seinästä revityllä selvällä rahalla. Varmuuden vuoksi. Mistä näistä tietää?

Olen lukenut monestakin hyvin perillä olevasta tietolähteestä, että kun kerran on sormensa nettinäppäimille laskenut ja sivu- tai varjokuvaprofiilinsa jakanut, se on lopullista menoa se. Ei olisi kannattanut. Työnantaja minutkin houkutti tänne nettiin. Naamakirjaa en ole onneksi katsellut kuin jonkun olkapään yli vaivihkaa, bloggerit ja wordpressit pidin vaarattomina. Vuodatushan nyt on tietenkin vuodatusta, sen ymmärtää kaikki. Eihän nämä nyt mitään nettinarkkariutta voi olla. Muutama blogi siellä täällä.

Enhän minä käytä nettiä useampana kuin seitsemänä päivänä viikossa. Joillakin se on auki joka päivä vuorokaudet läpeensä. Ei täällä aina jaksa olla. Second laiffia en kaipaa, kun en oikein saa eletyksi tätä yhtäkään. Jos alkaa guuglaamaan kaikki diagnoosinsa, niin suossa on kainaloita myöten. Mediakriittinen on oltava eikä mikään turhan tiedon jakaja. Aikanaan vastustin pankkikorttia. Siinä piti antaa periksi. Vastustin euroakin. Lopulta minulta ostettiin viimeiset markat hyvään hintaan. Eivät olleet hoksanneet markan rahojen vuosilukujen symbolista muistoarvoa.

Tarkoittaisiko tuo nettinarkkarius sitä, että blogistina on tullut niinku riippuvaiseksi niinku toisten blogeista? Minäkin kuulun moneen joukkoon. Ja siihen kuvablogistien KKK(keskinäisen kehumisen kerho)-kerhoon. Hiukan sinne suuntaan ajattelisin sen olevan, koska minulle tulee ihanku huono omatunto, ellen käy lukemassa tilaamiani kirjoituksia. Kommentoiminen on kyllä taitolaji. Järjestetäänköhän siihen kursseja? Sekin vielä, että minusta tuntuu jotenki mukavalta, melkein euforiselta, jos joku sattuu kivasti kommentoimaan omaa tuotosta. Nyt kun kävijälaskurit näyttävät miinusta kaksinumeroisin luvuin, alkaa niinku ahistaa.

Lukeekohan tätäkään kukaan?

_____

Pakinaperjantain aihe on Nettinarkkari

5.6.2009

Toevo-myrsky tulj
ja vuahtopesj hietiko
rannas. Kaks issoo
kuuspuuta ei kestännä
tuulta, tulj niije aeka.

Runotorstain 134. haaste on vapaa-aiheinen tanka.

Juhlaperinne

Helville oli siunaantunut neljä lasta, vaikka mies oli matkatöissä. Sikäli hankalissa hommissa kotiasioiden kannalta, että varsinkin viikonloput ja monet juhlapyhät perhe sai pärjätä ilman häntä. Juhlaperinteiden vaaliminen tai peräti luominen jäi siis äidin kontolle. Tietenkin Helvi kantoi mukanaan kotoa oppimansa, sen mikä miehelle sopi. Joulupukki ei esimerkiksi sopinut. Piti esikoisen kasvaa kouluikäiseksi, ennen kuin ensimmäinen tilauspukki sai astella olohuoneen vaaleille räsymatoille. Muistoksi siitä jäi mattoon mustat jäljet.

Uutena vuotena taas ei saanut olla ilotulitteita. Tähtisadetikut saivat riittää. Ihan viisastakin se oli, kun mies ei ollut itse niitä taivaalle laittamassa. Jotakin riemua ja iloa Helvi kumminkin tahtoi lapsille järjestää. Halusivat tietenkin toisten lasten tavoin valvoa myöhään ja seurata edes sivusta lähiön yhteistä taivaanrannanmaalausta, oli sitten pikkupakkanen tai peräti kipakka keli. Helvi sopi lastensa kanssa tietyt kellonajat, jolloin he kävisivät ilmoittautumassa ja tankkaamassa lämmintä juotavaa ja syötävää kotona. Helvillä oli silti huoli. Lapset olivat pimeässä papattien äänittämässä yössä. Olisipa jo silloin ollut kännykät.

Ennen kuin Helvi lasten kasvettua alkoi valaa uudenvuodentinoja heidän kanssaan, hän kehitti ihan oman, ainakin omasta mielestään hyvän ja turvallisen, tavan nähdä tulevaan vuoteen. Lasten ollessa omissa puuhissaan, hän asetteli pirtinpöydälle kahvikuppeja ylösalaisin ja niiden alle pikkuesineitä. Eri vuosina erilaisia. Oli kolikkoja, Kinder-munien ehjinä säilyneitä yllätyksiä, pikkuautoja, karamelleja, pieniä leluhahmoja. Mitä tahansa mikä mahtui tavallisen kahvikupin alle.

Nykyään muuten kahvia juodaan isoista mukeista, joten Helvillä olisi mahdollisuus visioida perheelleen suurempia tulevaisuudennäkyjä. Kupit sekoitettiin ja jokainen sai valita omansa. Isällekin oli aina omansa. Oli siinä Helvin mielikuvitus välistä koetteella, kun hän sepitti, mitä mikin esine merkitsi. Leikki oli lasten mielestä niin hauskaa, että yksi kierros ei koskaan riittänyt. Ymmärrettävää. Lukihan Helvikin eri lehdistä aina niin monta horoskooppia, kunnes sattui mieluisa tulevaisuudenkuva kohdalle.

_____

Pakinaperjantain 127. aihe on juhlaperinne

Näkemyksiä

Lastenlasten ensi piirroksia katsellessa innolla tarkastellaan, mitä ihmisen osia niissä on. Yleensä pää on suhteettoman suuri, kädet saattavat alkaa korvien kohdalta ja pitkät jalat kaulasta. Jotakin tunnistettavaa heidän näkemyksissään on, esimerkiksi minulla kikkarahiukset ja vaarilla pystytukka. Heti tietää kenestä piirroksessa on kyse. Vihreät silmätkin!

Vuosien varttuessa lasten näkemys ihmisestä täydentyy kaikilla yksityiskohdilla napaa myöten. Neljävuotias saattaa osata piirtää jo siluetin. Piirrettyjen ihmishahmojen koosta voi päätellä tai olla päättelemättä jotakin vaikka perheen sisäisiä valtasuhteista. Oman kehon oikea hahmottaminen on tärkeää. Rajat löytyvät liikkeen kautta. Kolhujenkin.

Nyky-yhteiskunta palvoo kauneutta ja terveyttä. Minulle yritetään siukkaasti myydä aikakauslehtiä lupaamalla, että joka numerossa on ainakin 20 sivua molempia edellä mainittuja. En tartu enää bonussyötteihin. Keski-iän näennäiskiireessä näkemys omasta kehosta alkoi hämärtyä siinä määrin, että kehonkuva alkoi vääristyä. Luonnollinen tapa liikkua ja käyttää kehoaan peittyi opittujen virheellisten tottumusten alle. En ymmärtänyt liikkuvani väärällä tavalla, vaikka perässähiihtäjä tai-juoksija toistuvasti neuvoi kiertämään lantiota. Suututti. Enkö muka osaa?

Lopulta olin ihan hukassa ja ulkona omasta kehostani. Elämänkokoisen repun laskisin niin mielelläni vaikka maitolaiturille. Nyt en enää pane pahakseni, vaikka minua ohjataan hengittämään oikein. Kävelemään myös. Onhan tässä aikaa koko loppuelämä. Jos tässä prosessissa löytyisi nimettömälle ja näkymättömälle lapselle minussa nimikin. Pääsisin seuraavalle luokalle - ehdoitta.

____

Tarinamaanantain 63. sana-aihe on näkemys.
Pakinaperjantain 125. aihe on nimetön.

Pamfletti

Olemme jokainen kulttuurimme kutomia kummajaisia, jos ja kun uskallamme itse katsoa peiliin tai antaa toisten katsoa meitä. Ilman sinivalkoisia tai vaaleanpunaisia silmälaseja. Vitivalkohangilla tarpeelliset aurinkolasit himmaavat vielä enemmän.

Radiossa menossa oleva Eeva-Maija Haukisen lukema matkakuvaus Hevoskärryillä halki Suomen vuonna 1896 ja eilinen TV-ohjelma Omituiset länsimaiset ovat viimeksi avanneet korviani ja silmiäni. Toki huumorilla.

1800-luvun lopulla maatamme kiertäneet sisarukset ihmettelevät mm. kummallisia sänkyjämme, päästävedettäviä ja sivustavedettäviä matolaatikoita, jotka kuhisevat russakoita ja luteita. Kumpaankin lajiin lapsuudessa ja nuoruudessa läheistä tuttavuutta tehneenä en voinut sivuuttaa kuulemaani. Ihmettelivät sisarukset myös miksi rehellisiksi tunnetut suomalaiset yleensä lukitsevat asumuksiaan, koska avaimen löytää joka tapauksessa helposti kopeloimalla oven vuorilaudan alustaa.

Entä eilinen verraton ohjelma, jossa kaksi heimopäällikköä Papua-Uusi-Guineasta jatkoivat tutustumistaan Ranskaan? He kävivät mm. kirkoissa, metsästämässä ja Moulin Rougen kabareessa. Kierreltyään ja ihmeteltyään aikansa kirkkojen kultauksia, he tajusivat mihin länsimaiset ahnehtimansa kullan ovat tarvinneet. Miksi metsästämään lähdettiin suurella joukolla ja mekkalalla, oli myös käsittämätöntä. Kuin myös hinkumme nousta korkeille paikoille, josta sitten voi lasketella alas suksilla sujutellen.

Heidän kulttuurissaan miehet ja naiset asuvat eri taloissa ja komeisiin sulkiin saavat koskea vain miehet. Moulin Rougen kabareessa oltiin siis katsomassa isolla rahalla naisten sääriä. Miten naiset saivat koskea sulkiin ja kantaa mitä upeimpia sulkapäähineitä vähäistäkin vähäisemmissä vaatteentapaisissa? ihmettelivät heimopäälliköt.

Ai niin, se pamfletti! Poimin muutaman aina ajankohtaisen, siis tähän taantuma-aikaankin sopivan sananlaskun. Koeteltua viisautta?

***

1. Minkä nuorena oppii, sen vanhana taitaa.
2. Parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla.
3. Parempi virsta väärää kuin vaaksa vaaraa.
4. Ahne on hyvä ottaan mutta käs vapisee, jos antaa tarttis.
5. Askel askeleelta portaita kiivetään.
6. Ei kateen kontti ole koskaan täysi.
7. Ei se lapsi ikinä itse kävele, jota aina talutetaan.
8. Helposti saatu on helposti menetetty.
9. Hyvä antaa vähästänsä, paha ei paljostansakaan.
10. Jokainen pisara muovaa kiveä.
11. Jos mies muistaa maata, niin maa muistaa miestä.
12. Kauppa se on, joka kannattaa.
13. Kolme kertaa kun valehtelee, niin uskoo itsekin.
14. Kuta koulu kovempi, sitä oppi selkiämpi.
15. Niin metsä vastaa kuin sinne huudetaan.
16. Toinen puhuu aidasta, toinen aidan seipäästä.
17. Viedään kuin pässiä narussa.
18. Älä laita kaikkia munia samaan koriin!
19. ....
    

Näin meillä. Selkokielellä. Miten muissa kulttuureissa?

_____

Pakinaperjantain 123. haastesana on Pamfletti.

Keskiviikko

Tupa on hiljainen. Kuuluu vain kiikkustuolin tasainen unettava keinunta ja kissan kehruuääni. Pappa rapisuttaa sanomalehteä öljylampun hämärässä valossa. Kellokin raksuttaa raukeasti. On vielä viileää, vaikka hellaan on viritetty valkea. Pannukahvi tuoksuu.

Pikku-Helvi nukkuu hetekan pohjalla pitkällä seinällä. Jostain syystä sitä ei ole nostettu illalla ylös. Punaviolettisiniruutuisen täkkinsä alla Helvi alkaa kuitenkin heräillä. Hän kuulee kevyen unen läpi, miten äiti tulee jo sisään navetalta. Lehmät on lypsetty. Samalla kylmänvire hivuttautuu kynnyksen yli lattiatasossa olevaan yösijaan. Nuoremmat sisarukset nukkuvat pönttöuunin kupeessa kamarissa. Oven ollessa kiinni sinne ei kylmä kiiri joka oven aukaisulla.

"Miksi ette ole herättänyt Helviä. Alkaa tulla kiire." hätäilee äiti isälleen.

Pappa kopaisee Helviä jalasta täkin läpi. Helvi ei ole heräävinään. Häntä väsyttää niin kovasti. Tuvan lattia on kylmä. Keskellä lattiaa on kantikas jakkara, jonka päällä on pesuvati, saippua ja hammasharja. Ne odottavat pientä koululaista. Paitsi keskiviikkona. Se on vapaapäivä kansakoulun ensimmäisen luokan oppilailla. Helvi kyllä muistaa, mikä viikonpäivä tänään on. Vaikka koulussa on ihan mukavaa, vapaa keskiviikko tuntuu hyvältä. Ajavat naapurin tukkeja koulumatkan varrella. Rekiteitä menee ristiin rastiin. On seurattava puhelinlankoja, ettei eksy. Jännittää vähän, milloin on hypättävä hankeen alta pois.

"Antakaa minun nukkua vielä. Nythän on keskiviikko", vastaa Helvi ja kietoo täkin tiiviimmin ympärilleen. Nuoremmat sisaruksetkin nukkuvat vielä. Kunhan hellassa on palanut vielä pari uunillista klapeja, on lämpimämpi nousta päivän puuhiin.

- Niinpäs onkin. Miten se pääsi unohtumaan? Kukahan lapsista herää tänään ensimmäisenä?, tuumaa äiti ja ottaa ahkeruuskupillisen kahvia hellan kulmalla aina lämpimänä olevasta kahvipannusta ja etsii samalla esiin ompeluksiaan. Pappa avaa radion.

______

Tarinamaanantain 61.aihe on Keskiviikko

Turistirysät

(Näin pärjättiin ennen. Toisin on nyt.)

Rysä on tunnetusti katiskan sukuinen kalastusneuvo. Rysän alkukantaista, mutta nerokasta arkkitehtuuria on käytetty mallina tuntemiani turistirysiä suunniteltaessa, joko vahingossa tai tieten tahtoen. Suuaukon on oltava valtaisa houkutteleva nielu, joka jakautuu useaan syvemmälle rysän uumeniin johtaviin sokkeloisiin käytäviin. Nieluja voi olla myös useita, mikäli tarkoituksena on rakentaa joku ideaparkki. Tällaisia alkaa Suomessakin olla jo kylliksi.

Peilejä ja portaikkoja, lasikattoja, muovikukkia, suloisesti solisevia suihkulähteitä kultakylkisine kaloineen löytyy houkuttelevimpien rysien sisältä. On nuolia ja muuta ohjausta sinne ja tänne, oikeita kiertosuuntia, liukuvia lasiovia, pyöröovia ja kulloisenkin taustamusiikin mukaan välkkyviä vaihtuvia neonvalotekstejä ja kuvioita tavallisille seinille ja valtaville näyttöruuduille. Tarkoitus pyhittää keinot. Rysän nieluun eksynyt turisti pitää saada viihtymään, siis viipymään ehtiäkseen kuluttaa muutakin kuin kengänpohjia. Peilejäkin löytyy, joista voi vilkaista habitustaan vähän väliä ja samalla muistaa kiskoa suupieliä kohti korvia. Viihtyä pitäisi. Vaan kun ei.

Välkkeestä turistiparka saattaa saada migreeniä ennakoivaa sahalaitaa silmiinsä. Sehän pakottaa hänet viipymään rysän perillä pitempään. Löytyy apteekki, löytyy hiljainen rentoutus- ja happihuone. Hänenlaiselleen. Välkeriippuvaisia valot salakavalasti kiihottavat shoppailemaan, etenkin jos ainakin osassa erikoistavaraliikkeitä on ns. ikuinen loppuunmyynti 70 % alennuksella. Niillä prosenteilla kun ostelee turhuuden markkinoiden madeinchina- ja madeinkorea-tuotteet, voi huoletta satsata euroja itseensä ja lukea seuraavan viikon lehdestä, miten se ja se tuote on jouduttu vetämään pois markkinoilta.

Alko löytyy turistirysistä ehdottomasti. On myös vierasperäissanoilla nimettyjä kahviloita ja ravintoloita jokaiseen makuun. Seisten juotava lattekaan ei maksa kuin 3,50 euroa kuppi ja pulla saman verran. Kertakäyttömukin saattaa saada 20 sentillä, ellei vedestä erikseen peritä maksua. Ilmastointi kuivaa silmiä ja suuta. Alkaa väsyttää loputon hälinä ja huiske. Mitä ihmettä minä täällä teen? Missä se exit olikaan? Kysyn ja lopulta olen raittiissa ulkoilmassa ja alan hissukseen tuntea oloni omaksi. Vielä on löydettävä auto lentokentän kokoiselta parkkialueelta.

”Rysäpyynti ei vahingoita kaloja ja rysästä on helppo päästää alimittaiset kalat takaisin kasvamaan.” Taidan kuulua edelleenkin alimittaisiin.

______

Pakinaperjantai.

Depressio

Tapasin äskettäin Annan, entisen työkaverini. Hän tarjosi minulle kahvit Shellin baarissa. Muisteltiin menneitä. Eläkkeelle jääminen oli varsinaisena puheenaiheena, koska olen itsekin kohta jäämässä oloneuvokseksi. Kyselin Annalta, millaisen paperisodan hän aikoinaan joutui käymään.

- Kyllä minun vanhat kalenterini ja muisti kertovat pitkästä taistelusta. Oikea jalkani osoitti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sivulle, kun poljin toiseksi viimeiselle käynnille psykologin vastaanotolle. Joitakin testejä oli vielä kuulemma tulossa. Eläkkeelle en päässyt rankaperäisillä diagnooseilla, vaikka tavarat eivät enää pysyneet käsissä ja jalat katosivat välillä alta. Ne olivat liian vähäisiä vaivoja Kelan lääkäreille.

- Mitä ne vaati? Lisää diagnooseja tietenkin. Millaisia testejä ne muuten teetti?

- Annas olla, kun kerron. Ne tehtiin siellä neljännessä kerroksessa. Odotuskäytävä oli muuten aina tyhjä ja täysin virikkeetön. Kohta hoikka punakiharatukkainen nuori psykologi pyysi minut sisään. Testit alkoivat. Tehtäviä oli paljon. Ne olivat matematiikkaa, yleistietoa, päässälaskuja, muistitehtäviä ja tuntuivat ihan helpoilta. Olisikohan niissä kannattanut bluffata, että lopputulos olisi ollut toivottava, sekin tuli mieleen. En kuitenkaan bluffannut. Minut on opetettu yrittämään parhaani – kaikessa.

- No se kyllä tiedetään. Liiankin kanssa.

Lopuksi minulle lyötiin käteen kymmenen pahvikorttia. Siinäpä vasta alkoikin puliveivaaminen. Kämmenet kostuivat. Otsalle kihosi muutama helmi. Näkö sumeni samaa tahtia kuin pulssi nousi. Olinhan minä joskus kuullut musteläiskätestistä.Nekö nyt sitten mittaavat ihmisen työkunnon ja rangan tukevuuden? Psykologi ei ollut ohjailevinaan minua, kuulemma tarkkaili vain ja teki muistiinpanoja. Katselin kuvia ja ihmettelin hiljaa ja ääneenkin. Aloin jo katsella ympärilleni, jos vaikka nauhoittivatkin sen session. Minulla kun oli se selkä julmetun kipeä eikä istumisestakaan tahtonut tulla mitään. Kiemurtelin siinä tuolilla kuin mato koukussa. Mutta joutua nyt itse siihen.

- Millaisia kuvia niissä oli?

- Kummallista, miten jok´ikinen kuvakortti muistutti minun mielestäni jotakin selkärangan osaa. Olen sen verran nähnyt magneettikuvien poikkileikkeitä. Oli lantiota, joo, enimmäkseen lantiota. Sehän viittaa tietenkin seksiin tai sen puuttumiseen. Minä ajattelin, että sanon kyllä mitä ajattelen ajattelematta sen enempää mitä sanon. Totta siis, joka sana.

- Mitähän minä näkisin niissä?

- On ne netissä nykyään. Voit käydä katsomassa. Oikeita vastauksia ei ole. Mikä erikoisinta, minä itse en saanut nähdä edes omia tuloksiani, vaikka kuinka tivasin. Lausunto olisi saattanut herkkää sielua viirata vielä lisää – suuntaan tai toiseen. Minun arkijärkiymmärrykseeni ei mahdu, ettei minulle todellakaan selvitetty, mitä se psykologinplanttu niistä ja kaikesta aikailusta ja oheisräpeltämisestä nauhalle luki tai paperille pisti. Vaan mitäpä niistä. Masentuuhan sitä, kun ei mihinkään kykene.

Olkoonpa hyvää tai huonoa, osattiin sillä lausunnolla tehdä Annasta sen sortin sairas, että yksi uusi diagnoosi kymmenen entisen jatkoksi riipustettuna lopulta riitti liikauttamaan eläkeasiaa eteenpäin. Vaikka ihan saman oloiselta se Anna minun mielestäni edelleen vaikuttaa.

____

116. Pakinaperjantain taikasana.

Painajainen

(Kuva on tehty ohjelmalla Dreamlines.)

Aikoja sitten kirjoitin Runotorstaihin tämän tarinan, joka itse asiassa onkin yksi painajainen.

______


On valoisaa, kevättä. Helvi on hiukan toisella kymmenellä. Isoisän kiikkustuoli on tyhjä. Tupa huutaa hiljaisuutta ja turvattomuutta aina, kun isoisä on jossakin asioilla.
_

Viime viikollakin äiti oli raijannut ruskeita pahvilaatikoita tupaan ja alkanut vimmoissaan ja itkuisena pakata pesueensa vaatteita niihin. Helvi oli seurannut salaa kammarin oven raosta. Äiti oli ollut niin outona, vieraana. Pelotti.

"Kyllä me tästä nyt lähdetään! Tehkää, miten haluatte!"

Isoisä yritti rauhoitella ja saikin äidin pinkkaamaan lastenvaatteet takaisin kaappiin. Pahvilaatikot nostettiin uuninpankolle sillä kertaa.
_

Puhelin soi ja soi ja soi. Helvi näkee, kun äiti kiirehtii heti pois tuvasta. Tytön on siis pakko vastata. Isä soittaa ja tivaa hakemaan äitiä puhelimeen. Helvi sanoo, ettei äiti ole sisällä, vaikka tietää hänen olevan. Ulko-ovi ei ollut kolahtanut. Lapsikin vaistoaa äidin häpeän, kun joutuu hakemaan hänet puhelimeen vintin pimeästä portaikosta. Hän teki mitä isä käski. Hän tekee aina mitä isä tai äiti käskee. Äiti työntää kammarin oven tiukasti kiinni. Puhelu on lyhyt.
_

On helteisen kesäpäivän ilta. Lauantai ja lakananvaihtopäivä. Isä ei ole vielä tullut töistä. Äitiä ei näy mailla eikä halmeilla. Olisiko hän mennyt vattuja poimimaan?, Helvi pohtii. Ahdistaa. Kun Helvi menee hakemaan vaihtolakanoita kaapista, hän huomaa kauniisti taitellun kirjelappusen siistin lakanapinkan päällä. Kirjeen sisällä on jotakin. Äidin sormukset! Helvin sydän särkyy mahdottoman edessä. Hirvittävä pelko kouristaa vatsan pohjaa, kun hän lähtee etsimään äitiä. Mitä se isä nyt sanoo?

_____

115. Pakinaperjantai.

Kiikun kaakun

Oli kiikun kaakun, etten laittanut tätä tarinaa sen Ärrävika-otsikon alle. Yleensäkin alkaa olla kiikun kaakun, syntyykö mitään tarinaa, suoltuuko sanoja, toimiiko pää ja varsinkin se itsesensuuri.

Römanneilla ei ole tremulaattoria, jonka avustuksella ällästä saisi helposti ärrän. Sehän on sellainen kone, joka tärisyttää kielenkärkeä vasten yläikeniä. Niinpä Ristolla ärrä on ällä. Mutta kaverit, äiti ja oma perhe ymmärtävät häntä aivan hyvin. Puheterapeuteista on huutava pula. Ja heillä on kovat taksatkin. Risto ei ehtinyt käydä terapiaansa ennen kouluikää. Oli kiikun kaakun, ettei ennen kouluun menoa muutettu pojan toinen nimi Juhani kutsumanimeksi. Sukunimikin kun sattuu olemaan ärrällinen, Röman. Onneksi äiti ei kuitenkaan toteuttanut aiettaan. Hän oivalsi, ettei täällä maailmassa täydellisiä tarvitse olla. Ärrä on tullakseen tai sitten ei. Jos se ilmaantusi vaikka nyt alkaneena vuonna. Ristolla riittää älliä kiertääkin ärriä tarvittaessa. Kotona saa puhua juuri niinkuin puhututtaa.

Risto on siis reipas koulupoika ja kova puhumaan. Häntä itseään pieni yhden äänteen puuttuminen ei haittaa yhtään. Heti kotiovella hän aina alkaa innoissaan kertoa päivän tapahtumia äidille ja pikkusiskolle.

- Äiti, moi, tänään me jo kellottiin kolmella matikantunnilla. Ja kuviksen tunnilla Halli laivostu, ku sen piilustus ei onnistunu. Se lepi koko papelin. Opettaja laitto minut ja Leijan siivoamaan loskat pois luokan lattialta. Minä en kyllä tehnyt mitään, mutta Leija haukku Hallin piilloksen. Se piilsi välikynällä ison mustan listin siihen. No, sano se Liitta-ope, että minä nauloin. Ei olis saanu naulaa.

- Olikos sinulla tänään sitä puheopetusta?

- Ei ollu. Se telapeutti oli sailaana. Kuule, äiti, musiikkitunnilla me läpätään. Se on kivaa. Me tehtiin ihan oma läppi. Siitä tuli niin hyvä, että Leija sanokin mua Listo Läppääjäksi. Luno keltoo luuasta. On joku koululuuan juhlavuosi, ope sano. Me sitten esitetään se vanhempainillassa ilmakitalan kanssa. Isänkin on tultava katsomaan sitte.

- Onko se räppi sinulla paperilla vai muistatko ulkoa? Esitäpä se nyt harjoituksen vuoksi meille. Saat kohta välipalan.

Äiti on itsekin lorutellut paljon lapsilleen. Se on hykerryttävän hauskaa. Joskus he riehaantuvat peräti oopperoimaan keskustelunsa. Isä ei tosin ole siitä niin innostunut. Räppääminen on kuulemma mieluisampi vaihtoehto kuuntelijan kannalta.

Risto ojentaa äidille paperinpalan ja alkaa räpätä ja ilmakitaroida.

peruna, kaali, porkkana
pitää olla tarkkana
mummu se antaa raastetta
sekä oranssia tuoremehua
jou!

äiti keittää aamupuuroa
sen päälle laittaa marjoja
mansikkaa ja herukkaa
herkkua hän tarjoaa
jou!

lasissa on aitoa
rasvatonta maitoa
itse otan leipää viipaleen
hankin ruista ranteeseen
jou!

_____

Pakinaperjantaille aiheesta "Kiikun kaakun."