Sotilassaappaat

On lauantai-ilta ja lypsyaika. Alle kouluikäinen Anna Emilia on sisaruksineen tuvassa leikkimässä. Pappa on kiivennyt yläkertaan huilimaan. Tavallisesti hän vahtii lapsia äidin navettareissujen ajan, mutta tänään on armeijasta ensimmäisellä lomallaan oleva Pauli onneksi apuna. Heti kun äiti laittaa kumisaappaat jalkaansa ja navettatakin päälleen ja katoaa tuvan ovesta tiskiämpäri oikeassa ja lyhty vasemmassa kädessään, Pauli alkaa rullata kasaan tuvan raitamattoja. Anna Emilia ihmettelee, mitä hän aikoo. Kyllähän päivällä jo siivottiin.

Ei Pauli siivoamaan ryhdykään, vaan avaa radion. Tuvassa alkavat kaikua Lauantain toivotut levyt. Ensimmäisten kappaleiden aikana Pauli peilailee itseään katosta riippuvan öljylampun valossa. Hän rasvaa tukkansa Suavella. Sitten hän lankkaa ja kiillottaa mustat saappaansa. Anna Emilia katselee kummissaan Paulin touhuja. Sotisopa on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Semmoista asua hän ei ollut nähnyt kuin valokuvissa. Pauli on jotenkin ihan erilainen kuin ennen armeijaan menoa. Tukkakin on lyhyempi.

Kohta alkaa soida sopivanoloinen kappale. Silloin Pauli ottaa omituisen asennon. Hän ikään kuin pitelee jotakin näkymätöntä esinettä käsissään. Samalla hänen saapasjalkansa lyö tahtia lattialankkua vasten. Lopulta hän lähtee liikkeelle. Anna Emilian silmät seuraavat lumoutuneena pitkin lautalattiaa liukuvia kiiltävänmustia saappaita. Ne liikkuvat sulavasti eteen, taakse ja ympäri, vaikka permanto ei olekaan aivan tasainen.

  -     Mitä sinä Pauli oikein teet?
  -     Tämä on tanssimista. Harjoittelen tässä vähän ja kohta lähden tuonne Seurojentalolle tansseihin. Tulepas tänne, niin kokeillaan.

Hiukan Anna Emiliaa ujostuttaa Paulin muuttunut olemus. Hän uskaltaa kuitenkin mennä. Se tanssiminen näytti hänestä ihan mukavalta leikiltä.

 -  No, laitapas jalat tuohon saappaiden päälle, niin minä sitten vien sinua.
 -  Minne sinä viet minut?
 -  No, en minnekään. Kokeillaan nyt.

Anna Emilia tarttuu Paulin käsiin ja asettelee jalkojaan Paulin saappaiden päälle. Lankatut saappaat ovat kuitenkin niin liukkaat, että villasukkajalat pysyvät vain hetken paikoillaan. Pauli nostaa tytön käsivarsilleen ja tanssittaa häntä muutaman tahdin. Anna Emiliaa alkaa naurattaa niin kamalasti, että ihan pyörryttää. Vai se pyörityskö se pyörrytti? Pienemmät sisaruksetkin haluavat mukaan ja hetken päästä "tanssi" muuttuu piirileikiksi. Sopivat kappaleetkin loppuvat. Viimeinen valssi pitää jo viheltää. 

 -   Sormet sanoo soo, soo, soo, kengänkannat koo, koo, koo. 

Äiti kolistelee jo porstuassa eikä pane lainkaan pahakseen huomatessaan, että Pauli on vallan ryhtynyt leikkimään penskojen kanssa.  Sitä hän ei olisi uskonut. Sepä hyvä. Jospa armeija tekee hänestäkin miehen. Pauli siitä sitten laittaa manttelin päälleen ja lähtee saappaanpohjat vilkkuen. Hänellä on jo hiukan kiire. Matot jäävät rullalle penkin alle.

Kuusijuhla

Iltalypsyt on tehty ja hevonen saanut appeensa. Iltakahvitkin on jo juotu. Punainen villalankakerä pyörii pienen tuvan lattialla. Kissat katselevat kierähtelevää kerää, mutta antavat sen olla rauhassa. Siitä juoksee lanka äidin virkkuutyöhön. Huomenna on kuusijuhla ja liivihameeni helma on vielä aivan liian lyhyt. Sisko on saanut jo oman mekkonsa. Sen helmaa kiertää valkoinen lumihiutalerivi.

Aamu aukeaa tuttuine askareineen. Viilenneet huoneet vaativat heti hellaan valkean. Syyslukukauden viimeinen koulupäivä odottaa. Puen pässinpökkimät villasukat ja muut vermeet päälle ja hiihdän tuikitutun taipaleen kouluun. Illan kuusijuhlaa varten pitää vielä harjoitella. Yläluokka on koristeltu kuusella ja punaisesta ja vihreästä kreppipaperista tehdyillä joulukelloilla ja -nauhoilla. Vuoden lyhin päivä vaipuu hämäräksi nopeasti ja iltalypsyjen jälkeen koko kylä on kokoontuva yhteen.

Päivälläkin äiti juoksuttaa virkkuukoukkua minkä muilta töiltään ehtii, mutta mekon lumihiutaleet eivät valmistu. Ei se minua haittaa. Enemmän tuntuu äiti olevan harmissaan. Siskot ja veljet pestään, puetaan ja kammataan. Pappa valjastaa hevosen ja valmistaa reen. Juhlaan ei hiihdettäisi. Koko porukka sulloutuu ahtaaseen rekeen vällyjen alle. Siitä se juhlamieli alkaa, hevosajelusta kirpeässä pakkassäässä kulkusen kilistessä.

Koulun piha on täynnä hevospelejä. Autoja ei tuolloin juuri ollut. Riisumme ahtaassa veistoluokassa päällysvaatteet, kampaamme hiukset ja erkanen muusta perheestä. Isä ei kuusijuhlassa olekaan, koska hän on viikot töissä muualla. Pappa on paikalla. Yläluokan takaseinämälle on rustattu väliaikainen näyttämö jonkinlaisine esirippuineen. Esiinnyn tonttuleikissä ja sitten jossakin kuvaelmassa hiirenä. Jouluevankeliumin lukeminen on myös minun, ekaluokkalaisen, tehtävä. Olen varmaankin harjoitellut sitä paljon. Siinä tekstissä on niin paljon hankalasti lausuttavia sanoja ja teksti on kirjoitettu pienillä kirjaimilla. Muistan lukeneeni sen hiirenkorvalakki päässä. Kukaan ei huomaa ottaa päähinettä pois.

Vain omat ohjelmanumerot ja joulupukin käynti ovat jääneet mieleen. Pukki toi jokaiselle lapselle pienen joulupussin, joka muistini mukaan sisälsi piparkakun ja pullan. Todistuksetkin jaettiin. Ei ollut kiireen tuntua, ahdasta toki ja puheensorinaa, koska koko kylä oli paikalla yhtä aikaa. Kyläläiset lähettelivät toisilleen pikkuruisia joulukortteja näissä kuusijuhlissa. Sillä tavalla he säästivät postituskulut. Kotona sitten tarkkaan tutkittiin, kuka oli saanut ja millaisen kortin keneltäkin. Niistä tehtiin sitten omia johtopäätöksiä ihmissuhteista varsinkin hiukan vanhempana. Joulu kotona tuntui alkavan vasta koulun kuusijuhlan jälkeen. Oikeaksi jouluksi tuona viisikymmenluvun vuonna mekkoni helma ehti kuin ehtikin saada ne lumihiutaleensa.

Tonttuilua

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.

On pikkujouluaika. Kettusen nelilapsinen perhe nukkuu rauhallisesti. Vain rouva Kettunen kierii sängyssään ja nukkuu kevyemmin. Verhojen lomasta näkyvät katuvalot. Harvakseltaan kulkevien autojen valotkin tuntuvat nyt häiritseviltä. Huomenna on lauantai ja opettajien koulutuspäivä. Ei siis mitään vapaapäivää tiedossa. On herättävä ajoissa. "Jostakin on jäänyt päähän soimaan tuo laulu. Ihana laulu. Loiri laulaa sen kauniisti.  Minä vaan olen nyt kuin se tonttu enkä saa unta!", ajattelee rouva ja kääntää tyynynsä.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Rouva on kuitenkin lopulta nukahtanut. Puoli neljän maissa hän kuitenkin herää siihen, että joku kolistelee sisälle. "Olikohan ulko-ovi jäänyt yöksi auki?"  Valot räpsähtävät päälle ja öiset vieraat keskustelevat kuuluvalla äänellä, joskin epäselvästi, samalla kun riisuvat kenkiään ja päällysvaatteitaan.

Rouva herättää herra Kettusen tarkistamaan tilanteen. "Ei kai nyt mitään tonttuja ole liikkeellä ja tule sisään noin vain keskellä yötä? Eivät ne kyllä varkaitakaan voi olla, kun noin reippaasti räväyttävät valot päälle ja pitävät noin kovaa meteliä."  Itse hän ei uskalla mennä katsomaan, ketä siellä on. Puolisokin kuulostelee unisena aikansa ja ehdottaa siskoaan. "Ääni on siskon. Joo, se on Seija ja Reksa." Rouva ei ole samaa mieltä. Löydettyään aamutakkinsa herra Kettunen menee olohuoneeseen, johon toinen öisistä yllätysvieraista on jo noussut. Rouva kuuntelee olohuoneen tapahtumia jännittyneenä.

Herra Kettunen astuu pimeästä makuuhuoneesta olohuoneen valojen kirkkauteen ja heti tunnistaa vieraat naapuritalon asukkaiksi. Tutut Virtauomat ovat pikkujoulutunnelmissa erehtyneet taloyhtiöstä ja osuneet Kettusten ovelle. Kun se kerran oli sattunut jäämään auki, he tulivat sisään kuin omaan kotiinsa. Mitäs arkkitehdit suunnittelevat talot toistensa kopioiksi. Jokainen valokatkaisijakin on standardipaikalla.  Ja jos sitten sattuu pikkujoulussa ottamaan ilolientä hiukan liikaa, oma osoite unohtuu ja järjenvalo himmenee.

Muutama tovi siinä menee selvitellessä ja vakuutellessa, että Virtauomat ovat kyllä nyt väärässä huushollissa ja pitäisi laittaa ulkotamineet takaisin päälle ja jatkaa matkaa vielä vajaa parisataa metriä. "Hyssss! Hiljempaa! Etteivät lapsetkin herää." Herra Virtauoma hoksaa erehdyksen ensin ja alkaa houkutella hilpeää vaimoaan mukaansa.  Kun rouvalle valkenee totuus, hän ei enää jää talvisaapikkaita jalkaansa laittamaan, vaan kipaisee äkkiä ulos sukkasillaan. Herra Virtauoma kääntyy takaisin hakemaan unohtuneet saapikkaat. "Kaikkea sitä voi sattuakin! Hohhoijaa!"

Tapaus oli melkoisen tehokas herätys ylimääräiseen työpäivään. Ei tullut uni enää herra Kettusellekaan. Keitettiin aamukahvit tavallista aikaisemmin ja nauraa kiherrettiin toisten tahattomalle erehdykselle. Kuviteltiin, miten tilanne olisi kehittynyt, jos olisi vielä hetken katsellut ja kuunnellut. Yhdessä päätettiin, ettei yöllisestä vierailusta kerrottaisi lapsille mitään, koska he eivät olleet ääniin heränneet. Virtauomien lapsia oli näet samoilla luokilla kuin Kettusten. Näin he säästyisivät mahdolliselta kiusaamiselta. Suut siis sinetöitiin yhteisestä sopimuksesta.

Se ei estänyt rouva Kettusta pitämästä opettajainhuoneessa aamu-unisille kollegoille tavanomaisesta poikkeavaa päivänavausta. Ja päivän luentojen aikanakin kehräävä nauru pyrki esiin. Oli pokassa pitelemistä. Niin myös silloin, kun kyseisen illan jälkeen Virtauomat tulivat ensimmäisen kerran päivänvalossa kadulla vastaan. Ilmeisesti he olivat autuaan tietämättömiä koko episodista tai heillä oli vielä parempi pokka.  Lapsilleen Kettuset kertoivat asiasta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Valoriippuvainen

Lokamarraskuiseen aamurutiiniini kuuluu kirkasvalolampun päälle napsauttaminen heti, kun pääsen keittiöön asti. Ilman sitä en näkisi lukea, vaikka minulla on moniteholinssit ja erilliset lukulasitkin. On kuin jokin hämäräkytkin olisi laitettu päälle silmänpohjiin iän myötä.

Ennen sitä näki kulkea koulumatkansa valoitta läpi pimeän korpitaipaleen. Lyhtyjä tai taskulamppuja en muista kantaneeni mukani. Otsalamppuja ei ollut ja mihin muuallekaan valon olisi hiihtäessä laittanut. Latu ohjasi.  Toki silloin talvet olivat oikeita, siis lumisia ja lumihan valaisee. Eilen kuunsirppi näyttäytyi pilvien lomasta ehkä minuutin verran ja muistutti olemassaolostaan. Se kai se sitten ja taivaan tähdet valaisivat ekaluokkalaisen tietä sulan maan aikaan. Ehkä isällä oli taskulamppu, kun oppikoulun aloitettuani kahdestaan kuljimme lähimmän naapurin suurten kuusten luo, joiden alla moottoripyörä odotti.

Ennen moottoripyöräaikaa matka linja-autolle oli kaksin verroin pitempi. Pappa vei meidät hevospelillä lähimpään tienhaaraan, mistä linja-auto sitten meidät poimi. Muistan miten pimeässä aamussa tiesimme linja-auton olevan tulossa, kun mäkisessä maastossa linja-auton valot näkyivät jo kaukaa. Aikataulussa se yleensä kulki. Nyttemmin pimeitä reittejä kävellessä olen pannut merkille, että jos etäällä näyttää ykskaks valoisammalta, niin siinä kohdassa on aina metsässä aukko, useimmiten sähkölinja. Ellei sitten lehtikuusen havumatto. Taajamissa valolta ei itse asiassa voi välttyä. Moottoriteiden, urheilukeskusten ja kenttien valot kajastuvat kauaksi ja sulan veden aikaan luovat siltojaan veteen.

Sisätiloissa yöllä hipsiessä silmiini osuvat ainakin uniapnealaitteen hengityksen tahdissa vilkkuvat vihreä ja oranssi valo, seinätelineessä olevan televison punainen silmä, jääkaapin ja pakastimen merkkivalot, digisovittimen valo, modeemin vilkkuva punainen valo, turhanaikaiset digitaaliset kellonäytöt mm. kahvinkeittimessä ja mikrossa. Pimennysverhoista huolimatta katuvalo hiipii öisin sisään ja koska ulko-ovessa on lasiosa, liiketunnistimella varustettu pihavalo lävähtää päälle tuontuostakin.Tunnistin asennettiin muutama vuosi sitten lehdenjakajaa varten. Heti kohta Savon Sanomat lakkasi kantamasta lehdet ovelle. Pari kertaa olen kävellyt tarkistamaan, mikä valo jäi yläkerrassa sammuttamatta. Ennen kuin olen ehtinyt  puoliväliin, ulkovalo sammuu. Akvaariovalo jää myös joskus vahingossa  yöksi päälle.

Jouluvalot ovat sitten asia erikseen, sesongin vaatimia tuikkuköynnöksiä, kynttelikköjä, Daavidin tähtiä. Kun aamulla laittaa monilasisen ikkunan eteen sijoitetun kynttelikön valaisemaan, sen heijastuu monikertaiseksi ikkunasta toiseen. Kauneimman jouluvaloni, mosaiikkimaisen kirkon, jätän joskus valaisemaan läpi yön ihan tarkoituksella. Tämä kaikki on vain liian riippuvaista sähköstä. Sähkökatkos saa aikaa totaalisen pimeyden ja hetken haetuttaa tulitikkuja ja kynttilöitä. Muistuttaa, miten sitä ennen... No, poltettiin pitkiä päreitä... Sitä aikaa en sentään ole elänyt, mutta sähköttä olen selvinnyt  elämäni ensi vuodet. 

Kuin tilauksesta luonnollista valoa, lunta, alkaa tipahdella taivaalta. Ilmaisia lukseja, ihanaa! Valitettavasti maa ei ole jäässä, joten tuskin tämäkään lumi jää.

Metsän ääniä

Mökillä on aloitettu hakkuutyöt. Koivikko ja kuusikko tontin ympärillä saavat  tuta erilaisten  moottoroitujen koneiden voiman. Rytinällä romahtaa vanha ikikuusi maahan ja silpoo viereiset kasvinkumppaninsa. Jatkuva pärinä ja pörinä sekä moottorisahojen korviavihlova vongunta alkavat hermostuttaa mökkiläistä. Mökkitontti sijaitsee nimittäin savotan keskellä. Viinimarjojen poiminta ei ole koskaan ennen tuntunut näin epämiellyttävältä puuhalta, vaikka aurinko paistaakin eikä ole edes ötököitä riesaksi asti.

Mökkiläinen päättää mennä sisälle syömään jotakin. Jospa sinne ei kuuluisi tuo tauoton meteli. Ja kuin taikaiskusta meteli taukoaa samalla hetkellä. Onko noilla metsureilla jokin salaperäinen langaton vempele, jolla he seuraavat mökkiläisparan liikkeitä? Nimittäin kahvitauon aikaan tapahtuu aivan samalla tavalla. Ehkä metsureilla ja mökkiläisellä on vain samat biorytmit nälän ja janon ja muidenkin tarpeiden suhteen.

Viikon kuluttua mökkiläinen lähestyy aistit valppaina mökkiään, jonka ympäristö on kuin hyökyaallon jäljiltä, tai trombin. Mutta jotakin puuttuu. Eihän täällä ole yhtään autoa eikä muitakaan ajoneuvoja. Hiljaisuus on mykistävää kuunneltavaa viimekertaisen desibelimyrskyn jälkeen, varsinkin kun odotti samanveroista mekkalaa tälläkin kertaa. Nyt kaikki on kuin ennenkin. Tietenkin ympäristö on uusi, lintujen ja muiden metsänelävien pesät ovat tuhoutuneet. Mutta entinen äänimaisema rauhoittaa mökkiläisen.

Mökkiläinen vaihtaa mökkikamppeet päälle, vetää kumisaappaat jalkaan ja lähtee alas rantaan poimimaan puolukoita. Mökkiläisen vaimolla on heikko selkä, mutta hän lähtee mukaan seuran vuoksi. Mikä ihana hiljaisuus. Pariskunta arvelee savotan olevan vielä kesken. Puita on jätetty liikaa pystyyn eikä runkoja ole siirretty pinoihin.

Rantatörmä on punaisenaan puolukoita. Mökkiläinen poimii, minkä ehtii tietäen, ettei vaimo kuitenkaan jaksa kovin kauan olla metsässä. Vaimo mittaa järven rantoja sauvakävellen. Useaan otteeseen edestakaisin. Paikallaan seisominen on vaikeaa. Hänellä on digikamera ja kännykkä mukanaan. Tuon tuostakin vaimo pysähtyy ja ottaa kuvan, milloin sammaleen kauniista sävystä, milloin aaltojen rapauttamasta kivipinnasta. Maisemakuvia tulee otetuksi useampia, samasta marjapaikasta eri suuntiin.

Vaimon jalkoja alkaa väsyttää. Hän kävelee Exel-sauvoineen mökkiläisen luo, etsii hyvän kannon ja istuutuu. Hei, nyt kuuluu jo jotakin! "Ovat varmaankin metsurit tulleet töihin mäelle", sanoo vaimo, kun kuulee etäisen yhtäjaksoisen ikään kuin piipityksen tai ininän. Mökkiläinen ei kuule mitään, mutta hänen kuulonsa onkin hiukan heikompi kuin vaimon. "Nyt kuuluu katkonainen ääni, varmasti traktori tai moto peruuttaa." Mökkiläinen oikaisee selkänsä, yrittää kuunnella, mutta ei kuule mitään. Vaimo kuulee. "Onkohan kireä niska aiheuttamassa tinnitusta? En kai vaan ole sekoamassa, kun kuulen niin selvästi, vaikka mieheni ei kuule mitään?", miettii vaimo eikä virka mitään. Sitten hän säpsähtää. Alkaa kuulua puhetta ja aivan liian läheltä. Ääni sanoo: "Valitettavasti valitsemanne numero ei vastaa. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero…"

Vyölaukkuun sullottu kamera oli avannut kännykän lukituksen ja kännykkä oli itsekseen soittanut numeroon 0888888989889 6.9.2005 10:45:59. Vaimo huokaa helpotuksesta ja yhdessä mökkiläisen kanssa toteaa, että onneksi on dokumentti kännykän muistissa, niin ei jää mitään epäselväksi.

Leijonaäiti

Neliskanttinen tukeva jakkara asetettiin aina aterian jälkeen tiskipöydän eteen ja siihen soikollinen sopivan lämmintä vettä. Siinä kuusivuotias tytöntyllerö jo ylettyi tiskaamaan ja samalla kasteli essunsa ja muutkin vaatteensa litimäriksi. Aikaansaannoksistaan ylpeänä hän julisti äidilleen: "Enkös olekin ihan oikea äidinalku?" Työtä tehtiin siis heti kun kynnelle kyettiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin sama pituutta hujahtanut ja elämän karuutta läheltä katsellut tyttö ratkesi hiihtolomalla suorastaan raivoamaan mummolleen, isänsä äidille, ettei ikimaailmassa mene naimisiin eikä hanki lapsia, koska kotielämä oli pitkään ollut yhtä helvettiä. Riitojen ryydittämä lapsuus, viinapullojen piilottelu ja alituinen pelko olivat tehneet tehtävänsä. Niin väsynyt hän jo oli olemaan aikuinen. Tyttö itki ja raivosi kuin leijona. Mummo meni suorastaan pois tolaltaan: "Eihän isäsi edes kiroile eikä polta tupakkaakaan. Älähän nyt!" Ei uskonut mummo, että perheen oli joskus pakkaseenkin pitänyt paeta.  Itse hän oli kerran tullut sanoneeksi, että ihmisen elämä menee pilalle, kun saa lapsen. Ja heitä oli jo seitsemän. Ja äiti taas sanoi, ettei anoppiaan voi valita. Osaa siinä sitten olla.

Viiden vuoden kuluttua Turussa opiskelijayksiön ikkunan alla olevaan patteriin nojaili Marimekko-mekkoinen neito. Hän oli puolipäivätyössä konttorirottana opiskelurahoja tienaamassa. Boksikaverin siskon silloinen poikaystävä ennusti: "Sinusta sitten tulisi hyvä äiti!" Mistä se näkyi? Oliko se otsaan piirretty? Toisista huolehtiminen, välittäminen ja vastuun ottaminen olivat porautuneet neitosen aivoihin jo niin syvälle, että veisi vuosikymmeniä ennen kuin hän ymmärtäisi, että ihmisellä voisi olla omaakin elämää eikä tarvitsisi olla koko ajan varuillaan. Hän oli oppinut pelkäämään jopa puhelinta.

Aikanaan löytyi puoliso ja syntyivät lapset, neljä, kolme tyttöä ja yksi poika kuuden vuoden sisällä. Oli rahasta tiukkaa, mutta rakkautta riitti. Sydämessä ja kodissa olisi ollut tilaa useammallekin lapselle. Hän rakasti niin kovasti äitiyttään, että itkeä tuhersi, kun puoliso häneltä kysymättä antoi vauvansängyn pois. Se kouraisi syvältä, vaikka hän tiesi, ettei lapsia enää syntyisi.

Valppaana nuori ja vahva leijonaäiti piti pennuistaan huolta. Hänellä oli silmät selässäänkin. Hänen lapsiaan ei kohdeltaisi kaltoin, hylättäisi ja ohitettaisi, kuten hänelle itselleen oli käynyt.  Hän ei muuttaisi jatkuvasti, ettei lasten tarvitsisi aina sopeutua uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Hän sylittelisi heitä, lukisi satuja, keksisi tarinoita, pitäisi kädestä. Hän laulaisi heidät uneen. Miksi hänen oma äitinsä ei ollut koskaan laulanut? Hän oli vain puhunut itsekseen ja mennä touhottanut. Miksi hän puhelimen soidessa aina pakeni paikalta ulos tai vintin portaikkoon ja pakotti tyttärensä vastaamaan isän puheluihin? Pienen pentunsa. 

Lopulta tämän äidin tytär, se neljän lapsen leijonaäiti, väsyi omaan vahvuuteensa ja sairastui. Oli otettava vastaan se osa, minkä Luoja antoi. Elämän valinkauhassa olivat jäljellä vain ruumenet. Oma äiti lähetti kuin lähettikin itse värjäämänsä silkkihuivin tyttärensä hiuksettoman pään peitoksi, parantavan huivin. Hän välitti sittenkin. Isältä pääsi oikein itku, kun hän näki, miten hänen ennen niin vahvan tyttärensä vahvat hiukset karisivat puurolautaselle. Oli anteeksiannon paikka ja aika. Ja haavoitettu leijonaäiti itki, kun abiturienttityttären kalenterissa luki tikkukirjaimin: "Jumala, paranna äiti!"

Talismanian tiedote

Tiedustelupalvelumme viimeöisen tinanvalantaseremonioiden raporttien lopputulosten heikohdon validiteetin vuoksi annetaan täten tiettäväksi seuraavaa:

Talismanian ylimpänä vt. informaatikkona minun on hiukan raotettava kolminkertaista kymmenkerroksisen kerrostalon korkuista palomuuriamme. Nythän on niin, että koko joukko kuvernementtimme asukkaista uskoo edelleen amuletteihin, onnenkiviin, taikahuiveihin ja kaikenlaisiin onnenkaluihin kuten ajankohtaisiin uudenvuoden tinoihin . Ikävä kyllä minun velvollisuuteni on valistaa, että  suuri osa vanhoista, siis aikanaan erinomaisista, talismaneista on menettänyt tehonsa interaktiivistuneessa maailmassamme. Eikä niitä enää tahdo löytääkään muualta kuin antikvariaateista, kirpputoreilta tai kulttuuriantropologien satunnaisten kaivausten oheistuotteina. Jotkut suorastaan hamstraavat niitä luullen onnen löytyvän sitä kautta.

Valitettavasti on todettava, että monet onnenesineet ovat olleet luonnostaan katoavaa, siis maatuvaa, materiaalia kuten perinteinen neliapila. Itsekin olen niitä kontaten kotipihalla löytänyt kymmeniä, mutta yhtäkään ei ole jäljellä. Ja onnikin on tipotiessään. Onnennumerot ovat sentään aineettomia taikakaluja, ellei niitäkin ole valettu muottiin tai poltettu puuhun. Sellaiset tuppaavat katoamaan kuten avaimet ja suurennuslasit. Tuiki tavallinen hevosenkenkä myös ruostuu, varsinkin jos se asetettu alttiiksi sateelle. Se ei toimi enää ruosteen raiskaamana.

Nykyaika vaatii siis uudet ja tehokkaammat talismanit: 1) kaukosäätimen, 2) kännykän ja 3) tietokoneen internetyhteydellä varustettuna.  Kaukosäädinhän on avain onneen, siis ties minkälaiseen TV-formaattiin (esim. uusi 12-osainen sarja Tanssii talismaanien kanssa) tai yksittäiseen onnenhetken tuottavaan kaupalliseen tiedotteeseen tai filmin- tai videonpätkään. Jokaisella tulee vain olla omansa. Siis kaukosäädin ja televisio. Kännykkänsäkin saa ostaa monilla onnenkaluilla valmiiksi ladattuna. Jos sattuu saamaan lahjaksi vajaatehoisen yksilön, euroilla saa ostaa itse lisäominaisuuksia ja  –palveluita aina mittatilaushoroskoopeista  omavalintaisiin mobiilitiedotteisiin. Pitää vain olla tarkka siinä, mitä valitsee. Voi siis olla oman onnensa seppä.

Jos hankkii kunnollisen kännykän, saattaa selvitä ilman henkilökohtaista peeceetä. Kannettavat laptopit kun muistuttavat hiukan liikaa ennen kaulassa, taskuissa tai laukuissa kannettuja kiviä, lantteja, hainhampaita tai muita taikakaluja.  Mitä gigantimpi, sitä parempi. Nuo gigat ja pikselit tiettävästi nopeuttavat ja täsmentävät hakuja onnenetsinnässä. Mutta ensin on tavattava manuaalit, ettei käy niin kuin entiselle tytölle, jolta rikkoutui se uusi peili heti kättelyssä ja siinä samalla meni seitsemän vuoden onni. Näissä uusissa talismaaneissa on se hyvä puoli, että kun menee sähköt poikki tai loppuu akuista virta, niin onnenlahjat menevät paremmin tasan kansalaistemme kesken, ilmoittaa  läheinen työtoverini Talismanian tasa-arvovaltuutettu.

Onnea alkaneelle vuodelle!

Talismaniassa 01.01.2007

vt. informaatikko

© LiiSa