Leijonaäiti

Neliskanttinen tukeva jakkara asetettiin aina aterian jälkeen tiskipöydän eteen ja siihen soikollinen sopivan lämmintä vettä. Siinä kuusivuotias tytöntyllerö jo ylettyi tiskaamaan ja samalla kasteli essunsa ja muutkin vaatteensa litimäriksi. Aikaansaannoksistaan ylpeänä hän julisti äidilleen: "Enkös olekin ihan oikea äidinalku?" Työtä tehtiin siis heti kun kynnelle kyettiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin sama pituutta hujahtanut ja elämän karuutta läheltä katsellut tyttö ratkesi hiihtolomalla suorastaan raivoamaan mummolleen, isänsä äidille, ettei ikimaailmassa mene naimisiin eikä hanki lapsia, koska kotielämä oli pitkään ollut yhtä helvettiä. Riitojen ryydittämä lapsuus, viinapullojen piilottelu ja alituinen pelko olivat tehneet tehtävänsä. Niin väsynyt hän jo oli olemaan aikuinen. Tyttö itki ja raivosi kuin leijona. Mummo meni suorastaan pois tolaltaan: "Eihän isäsi edes kiroile eikä polta tupakkaakaan. Älähän nyt!" Ei uskonut mummo, että perheen oli joskus pakkaseenkin pitänyt paeta.  Itse hän oli kerran tullut sanoneeksi, että ihmisen elämä menee pilalle, kun saa lapsen. Ja heitä oli jo seitsemän. Ja äiti taas sanoi, ettei anoppiaan voi valita. Osaa siinä sitten olla.

Viiden vuoden kuluttua Turussa opiskelijayksiön ikkunan alla olevaan patteriin nojaili Marimekko-mekkoinen neito. Hän oli puolipäivätyössä konttorirottana opiskelurahoja tienaamassa. Boksikaverin siskon silloinen poikaystävä ennusti: "Sinusta sitten tulisi hyvä äiti!" Mistä se näkyi? Oliko se otsaan piirretty? Toisista huolehtiminen, välittäminen ja vastuun ottaminen olivat porautuneet neitosen aivoihin jo niin syvälle, että veisi vuosikymmeniä ennen kuin hän ymmärtäisi, että ihmisellä voisi olla omaakin elämää eikä tarvitsisi olla koko ajan varuillaan. Hän oli oppinut pelkäämään jopa puhelinta.

Aikanaan löytyi puoliso ja syntyivät lapset, neljä, kolme tyttöä ja yksi poika kuuden vuoden sisällä. Oli rahasta tiukkaa, mutta rakkautta riitti. Sydämessä ja kodissa olisi ollut tilaa useammallekin lapselle. Hän rakasti niin kovasti äitiyttään, että itkeä tuhersi, kun puoliso häneltä kysymättä antoi vauvansängyn pois. Se kouraisi syvältä, vaikka hän tiesi, ettei lapsia enää syntyisi.

Valppaana nuori ja vahva leijonaäiti piti pennuistaan huolta. Hänellä oli silmät selässäänkin. Hänen lapsiaan ei kohdeltaisi kaltoin, hylättäisi ja ohitettaisi, kuten hänelle itselleen oli käynyt.  Hän ei muuttaisi jatkuvasti, ettei lasten tarvitsisi aina sopeutua uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Hän sylittelisi heitä, lukisi satuja, keksisi tarinoita, pitäisi kädestä. Hän laulaisi heidät uneen. Miksi hänen oma äitinsä ei ollut koskaan laulanut? Hän oli vain puhunut itsekseen ja mennä touhottanut. Miksi hän puhelimen soidessa aina pakeni paikalta ulos tai vintin portaikkoon ja pakotti tyttärensä vastaamaan isän puheluihin? Pienen pentunsa. 

Lopulta tämän äidin tytär, se neljän lapsen leijonaäiti, väsyi omaan vahvuuteensa ja sairastui. Oli otettava vastaan se osa, minkä Luoja antoi. Elämän valinkauhassa olivat jäljellä vain ruumenet. Oma äiti lähetti kuin lähettikin itse värjäämänsä silkkihuivin tyttärensä hiuksettoman pään peitoksi, parantavan huivin. Hän välitti sittenkin. Isältä pääsi oikein itku, kun hän näki, miten hänen ennen niin vahvan tyttärensä vahvat hiukset karisivat puurolautaselle. Oli anteeksiannon paikka ja aika. Ja haavoitettu leijonaäiti itki, kun abiturienttityttären kalenterissa luki tikkukirjaimin: "Jumala, paranna äiti!"