True Summer

Korpikylillä meikeistä ei tiedetty juuri mitään 50-luvulla. Sanomalehden kuvat olivat mustavalkoisia ja Kotilieden mainoksista muistan vain saippuat, Oiva, Lux, Sunlight. Niillä saisi ne maskit pois. Korkeintaan Vitalista ja Niveaa laitettiin naamavärkkiin, jos se silotusta kaipasi. Huulipunaa olin nähnyt vain Helsingin tädin huulissa. Aakkoset meikkaamiseen opin siskolta, joka kävi Helsingissä koulua. Aika nuorena hänen käsilaukustaan löytyi oikeaa huulipunaa ja jotakin kulmaväriä.

Kotikylän työväentalolla oli satunnainen elokuvailta. Me siskokset laitoimme itsemme koreaksi. Minun piti putsata hampaat ruokasuolalla, koska käytettävissä oleva huulipuna korosti liikaa mustikoiden värjäämää hammasriviäni. Kulmat vedin komeiksi mustiksi kaariksi, koska silloin minulla ei vielä ollut värianalyysin täsmätietoa. Meikatessahan pitää ottaa huomioon hiusten, silmien ja ihon väri. Kaikki ei matsaa kaikkeen. Vieläkin muistan, mikä hirvitys katseli minua kammarin peilistä ennen kylänraitille lähtöä. Mutta se oli kuulemma hienoa se! Luultavasti lähtömme ihmisten ilmoille ilman naamanpesua olisi evätty, jos vanhempamme olisivat olleet näkemässä. Vaatteista en muista mitään enkä elokuvasta, mutta sen muistan, ettei kukaan tullut edes juttusille kanssamme pihalla. Pitkät katseet kyllä muistan. Pimeässä salissa outo naamio ei aiheuttanut hämmennystä.

Äiti ei koskaan käyttänyt edes huulipunaa muista maskeista puhumattakaan. En minä muista, että se maalaaminen, kuten sitä silloin sanottiin, vasiten kiellettyäkään olisi ollut. Koulussa ei saanut kyllä pitää pitkiksiä eikä esiintyä meikattuna. Mallin perin äidiltä. Joskus nelikymppisenä aloin kaiken varalta sivellä Oil of Ulay:ta naamaani iltaisin, kun siitä tuli niin tyttömäinen olo. Suunnilleen samoihin aikoihin (olin kai itse vihjannut) sain äitienpäivälahjaksi sen värianalyysin. Se oli melko kallis, mutta sain sen sillä perusteella, etten tuhlaisi turhaan rahoja vääränvärisiin vaatteisiin. Sillähän sitä palvelua mainostettiin. Koko garderoobi olisi sitten yhteensopiva. Ja totta se olikin.Väripaletin saatuani en löytänyt entisen vertaa oikean värisiä vaatteita. Rahaa säästyi. Silkkihuivimetkuilun lisäksi ko. analyysi-istuntoon kuului maski l. meikkaus juuri minulle, joka olen siis True Summer, sopivilla sävyillä. Valokuvakin otettiin ennen ja jälkeen.

En oikein tohtinut vilkuilla edes näyteikkunoita, kun lähdin analyytikon tai konsultin luota kotia kohti. Ikkunoiden pinnasta minua katseli vieras ihminen. Se en ollut minä. Rukoilin, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Hävetti kävellä autolta pihan läpi kotiovelle. Kaiken kukkuraksi eräs tuttavapariskunta oli juuri tulossa pistäytymään. Aioin kiireesti mennä pesemään koko komeuden pois, mutta en ehtinyt. Kauneus on tosiaan katsojan silmässä, koska mieheni ei pistänyt lainkaan pahakseen uutta lookiani ja vieraatkin vallan ihastelivat, miten luonnollisen kaunis meikki oli. Tämän voi tietenkin tulkita vain yhdellä tavalla.

-----

Pakinaperjantain aiheesta Naamio/Maski

Savuista

Korpikyliltä löytyy paljon hylättyjä savuja. Niistä on jouduttu muuttamaan työn ja työnhakijoiden kohtaantomistoiveissa sinne, missä ihmisten on asuttava limittäin ja päällekkäin. Ja syötävä E-lisäaineisia ruokia, koska osittainenkin omavaraisuus on taajamissa käynyt mahdottomaksi. Ostimme aikoinaan kesämökiksi rappiotilan. Ensimmäisinä kesinä pihaamme pölähti milloin minkäkinlainen porukka. Jotkut tulivat peräti taksilla. Autiotalojen pihapiirit siis katsotaan jokamiehen maaksi.

Ihminen on tunnetusti utelias. Järven toisella puolella yhtä korkealla mäellä on talviasuttu talo. Katselin ikkunasta järvelle. Reppuselkäinen mies nousi rantapolkua. Kaikenlaisiin yllätyskulkijoihin jo tottuneina emme suuresti ihmetelleet asiaa. Tulosuunta vain ihmetytti. Hän ei sentään kääntynyt kiireesti pois kuten monet autolla mäelle nousseet. Autot kääntyvät ärhäkästi ja jättävät vain savuvanan jälkeensä. Tämä rehti isäntä sanoi huomanneensa piipustamme nousevan savua ja päätti tulla tutustumaan. Savu siis kutsui luokseen, vaikka emme arvanneet hallitsevamme savumerkkejä.

Savu toisaalta kirvelee silmiä ja työntää pois luotaan kuten jokainen savusaunan omistanut tai tulipalon silminnäkijä tietää. Minäkin. Joskus sattuu ja tapahtuu: Viime viikolla kyökin palovaroitin alkoi ulvoa kuin sireeni. Tuli vain hiukan savua sisään, kun viritin hellan uuniin tulta. Yritin kepillä toppuuttaa varoitinta, mutta se vain jatkoi ulvontaansa. Normaalioloissa huonokuuloiselta vaikuttava mieheni säntäsi sisälle.

Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Minä vain yritän hellan uuniin tulta.. Kyllä tämä tästä. Toisit edes kuivempia klapeja.

Ei sitä sillä lailla saa tällä kelillä vetämään. Mikset ottanut tohoa?

Vasta hiljan savustimme koko talon. Talven jäljeltä ja sateisina kesinä hormit ovat aina kylmänkosteat ja narraavat toisaikaisia tulentekijöitä. Tuli ensin ikään kuin ottautuu tuohisiin ja paperisuikaleisiin. Mutta mitä vielä. Selkäsi kun käännät, savukin kääntää suuntansa. Jos siinä vaiheessa erehtyy avaamaan tuhkaluukut, saa silmänräpäyksessä mustat noet silmilleen, hellaneduspellille ja pitkin lattiaa. Hetkessä huusholli muistuttaa savutupaa. On laskeuduttava kontalleen ja pidätettävä hengitystä samalla, kun yrittää kiirehtiä avaamaan ikkunoita. Jos vaikka läpiveto auttaisi. Ei auta. Piipun kylmä ilmapatsas on savua voimakkaampi syöksyvirtaus. Musta noki nuolee ahnaasti uunin kylkiä ja savun haju takertuu tiukasti vaatteisiin ja hiuksiin. Musta noki laskeutuu hiljalleen kaikille pinnoille. No, tulipa siivottua perusteellisemmin kuin olimme ajatelleet.

Yleensä ei kannata juuri minkään asian kanssa turhaan tohottaa, mutta kevään ensimmäisten tulien teko on tohottamisen väärti. Tuhkaluukut auki ja tuli tohoon ja siitä vain tohottamaan lämpöä hormiin. Ja pian savu alkaa vetäytyä oikeaan suuntaan. Ulos- ja ylöspäin. Mikä ihana veto ja humina! Pitää oikein mennä ulos ihailemaan, miten kauniina kiehkuroina savu nousee kahdesta piipusta ja vilkaista samalla vastarannalle, josko sielläkin savu vielä nousisi.

-----

Pakinaperjantain haastesanasta savu.

Satuttavat sanonnat

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenäsi ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. ”Siis olin lihava”, ajatteli Anna Emilia.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äiti kerran ottaessaan mittoja kretonkileningin ompelemista varten. ”Miten niin, kaikillahan on?”, tuumi Anna Emilia hämmentyneenä.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra Anna Emilian istuessa kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverinsa kanssa. ”En halua olla isäni näköinen”, hän ajatteli.

”Kyllä ihmisen elämä menee pilalle, kun lapsen saa”, ohjasi isänäiti ainoan poikansa tytärtä. ”Siis meidän seitsemän sisaruksen, minunkin, takia äidin elämä on mennyt pilalle”, syyllisti Anna Emilia itsensä.

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, luokanvalvoja sanoi Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska Anna Emilia oli luokkatovereitaan vuotta nuorempi. ”Mikä se?”, Anna Emilia vaikeni taas visusti.

”Miss Laaja doesn´t really know”, totesi enlantilaisen filologian professori approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen Anna Emilian yrittäessä vastata johonkin hänen kysymykseensä.

Näistä ja ehkä muista jo unohtamistaan ulkonäköönsä ja persoonansa luonnehdinnoista kehkeytyi Anna Emilian käsitys itsestään vuosikymmeniksi. Hän oli siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, näkymätön, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö, joka syyllisti itsensä miltei kaikista maailman asioista. Isä oli ylipainoinen, suorastaan hävettävän lihava mies. Anna Emilia oli itse aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näytti totuuden, hänelle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat ennustukset ja luonnehdinnat kaukaa menneisyydestä pönkittivät hänen vinoutunutta omakuvaansa. Hän oli kuunnellut tarkkaan.

Ei merkinnyt mitään, vaikka hän menestyi koulussa hyvin ja suoritti opinnot työn ohessa optimaalisessa ajassa. Edes puolison ihailevat sanat eivät muuttaneet hänen käsitystään itsestään. Työtovereiden ja ystävien kehumiset eivät tuntuneet uskottavilta. Hän pelkäsi elää, syntymäsäikähtänyt virkanainen, vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.

Vasta isoäiti-ikäisenä lastenlasten sanomisia kuunnellessaan Anna Emilia on oivaltanut, miten vanhempien ja toisten merkkihenkilöiden lausumat ”totuudet” syöpyvät syvälle mielen sopukoihin. Ne muuttuvat itseään ruokkiviksi automaatioiksi, jotka ohjaavat ajatteluamme ja minäkuvaamme. Jos mikään tai kukaan ei katkaise tätä kierrettä, nämä profetiat alkavat toteuttaa itse itseään. Ne aktivoituvat milloin mistäkin tiedostamattomasta asiasta, vaikka jostakin tuoksusta, katseesta tai muiston laukaisevasta sanavalinnasta.

Ohjelmoidut ”totuudet” käyttäytyvät samoin kuin jokin tietokonevirus kopioituen itsestään ja ulottaen lonkeronsa kauemmaksi ja kauemmaksi, syvemmälle ja syvemmälle. Kehomme jokainen solu muistaa menneet, kannustavat tai lannistavat sanomiset, ilmeet ja eleet, kosketukset.

Siksi Anna Emilia nyt yrittää valita omat sanansa harkiten.

-----

Pakinaperjantaille haastesanasta ennustus.

Ah, autuutta!

Sennillä on jotenkin levoton olo. Selkää juilii kuten tavallista. Olisi kuitenkin aika uusia vaatevarastoja. Jo juhannuksen jälkeisenä päivänä telkkarissa sanottiin alennusmyyntien alkaneen. Tietenkin vanhoja vaatteita pitäisi laittaa ensin pois, kun vain jaksaisi. Tämä vaateasia mielessään hän päättää katsella joitakin mainoksia. Itse asiassa niiltä ei voi välttyä, koska lehtien asia-artikkelit litistyvät olemattomiin kirkuvien ALE-mainoksien välissä. Isolla fontilla painetut ALE-prosentit pakottavat heikommatkin silmän verkkokalvon tapit aktivoitumaan. Nämähän näkee lukea ilman lukulaseja, Senni ilahtuu hetkeksi.

Osta nyt, maksa marraskuussa! Suu auki. DNA tarjoaa kahvia ja pullaa koko avajaisviikon ajan. Tuotteita rajoitettu erä vain nopeimmille! Valitse kolme, maksa kaksi! Shokkihintaan! Lomalukemista pikkurahalla! Tule heti! Tervetuloa koko perhe! Linssien ostajalle kehykset yhdellä eurolla! Aloita kuntoilu nyt! Harjoittele heinäkuu ilmaiseksi! Lomakriisit ruuhkauttavat perheasiain neuvottelukeskuksen. Ale Pupi. Sporttia screeniltä yötäpäivää! Ilmainen WLAN-netti! Autonvahauskone! Digiboksi! Taulu-tv! Navigaattori! Boxi-ale! Hyötykasvikuivuri! Digitaalinen alkoholimittari! Akkuruuvinväännin! Höyrymoppi!

Senniä alkaa huimata. Oikeastaan päässä alkaa höyrytä. Ei kai tuonne tarvitse lähteä? Samalla kun yhteiskunta supistaa ja ulkoistaa toimintojaan, liikekeskuksista on tullut mitä vaikuttavampia temppeleitä. Lasiset liukuovet imevät peilisalimaisiin katedraalienkorkuisiin sisuksiinsa kansaa jatkuvalla syötöllä. Sunnuntaisinkin soppaillaan. Joillakin on rukousnauhaa muistuttava ostoslista mukanaan, useimmilla ei. Jälkimmäiset antavat vapaan hengen kuljettaa ja johdattaa sopiviin heräteostoksiin.

Euforistisen valaistuneina ja kassit väärällään halvalla hankittuja tavaroita kotiin roudatessaan monet ns. markkinoiden uhrit huomaavat tulleensa petetyiksi.Tuli taas hankittua tarpeetonta, turhaa, vääränväristä. Alehuumattua ei katumus pelasta. Aletuotteita ei vaihdeta. Jumalainen heinäkuu! Ostosparatiisit! Tavarataivaat vai helvetin esikartanot? Enköhän selviä vielä noilla vanhoilla vetimillä, tuumaa Senni ja taittelee lehden biojätepussiksi.

Senni on huomannut, että Radio Ykkösessä tarjotaan heinäkuussa monenlaista näkövinkkeliä kirkkoon ja jumalaan. Tämä erilainen Jumalainen heinäkuu on alkanut kuulua puhe- ja musiikkiohjelmissa, kuunnelmissa ja dokumenteissa. Tiedettä, taidetta, virsiä, keskusteluohjelmia, haastatteluja. Yhteensä 160 tuntia ohjelmaa lähetetään neljän viikon ajan tabuttomasti, mitä se sitten tarkoittaneekaan. On hän kuunnellutkin jotakin. Kaikkea hän ei ole ymmärtänyt.

Maanantaina hän sen sijaan avasi Suviseuraradion ja kuunteli muutaman tunnin hiljaa rauhallista, dogmatisoimatonta tavallisen ihmisen puhetta tavallisille ihmisille. Tavallisista asioista, elämästä, perheestä, työstä ja arjessa jaksamisesta. Selvää suomea selvästi artikuloituna. Sydämen puhetta sydämelle. Perille meni. Tuli lapsuuskesät mieleen. Sunnuntait, jolloin puettiin parempaa päälle. Käytiin pyhäkoulussa. Kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Herätysliikkeiden kesäjuhlien puheita.

Tänäkin viikonvaihteena ollaan uskon ytimessä. Tienvarsi-ilmoittelua lukuun ottamatta mitään räikeän kirkuvia mainosbannereita ei näy. Kansaa ei houkutella suurilla mainoskampanjoilla eikä alennuksilla, koska tarjottava elämän leipä ja virvoittava vesi ovat ilmaisia. Jos karismaattiset puhujat saavat kuulijan tuhlaajapojan paikalle, seurauksena on yleensä ilo ja rauha. Ja palautusoikeus on aina voimassa. Olisikohan siellä helpompi olla?

-----

Kirjoitettu Pakinaperjantain aiheen Ah autuutta inspiroimana.