keskiviikko 10. helmikuuta 2010

Ekoherätys

Ekologinen egoisti. Onpa epälooginen sanapari. Loogisesti ajatellen ekologisti käyttää esim. joukkoliikennevälineitä egonsa siirtämisessä pisteestä A pisteeseen B. Näin tehdessään hänen ekologinen jalanjälkensä pienenee, vaikka jälkien luulisi lisivän, jos hän taittaa taipaleita apostolin kyydillä autolla ajamisen asemasta. Samalla kevenee myös ekologinen selkäreppu. Se reppu ja jalanjälki olivat lapsena minullakin pienempiä kuin nyt. Jalka on kasvanut ja jalanjäljet sen myötä. Egoisti taas on vain omaa itseään ajatteleva ja omaa hyötyään hakeva ihminen. Luulen, että meissä jokaisessa asuu egoisti. Egoisti olen tässä selkäreppuasiassa, koska en itse pysty kantamaan mitään, edes reppua.

Entisajan ekologiseksi luultua logistiikkaa ”vie mennessäs, tuo tullessas” on tullut harjoitetuksi siinä määrin, että voisin puhua peräti hamstrauksesta. Vasta nyt olen tullut ymmärrykseen, että tuo vanha viisaus pitää kääntää päälaelleen. Jos hankit jotakin uutta, vaikka egoistisista syistä, luovu samalla jostakin vanhasta. Mitään vanhaa kun ei raatsisi heittää pois. Kaikki käytetään loppuun. Vaatteista lähtien. Ovat niin lujaa tekoa, etteivät kulu puhki edes taitoksistaan kaapissa. Silkki söisi itsensä, mutta niin uusiutuvaa materiaalia kuin silkki onkin, sen rahtaaminen vaatetusliikkeisiimme jättää valtaisan hiilivanan jälkeensä. Sanovat nimittäin, että kuulennon hiilijalanjälki on pienempi kuin nykyisen silkkitien.

Sitten tuo ekolokero. Se on tämä koti tietenkin. Samoilla uuninlämmöillä yritetään laittaa ruokaa isoja annoksia, jotka sitten pakastetaan. Pakastin syö sitten sen saman energian, minkä ensin mainitussa asiassa säästää. Kestävää ja pestävää ostetaan. Lajitellaan jätteet, kierrätetään lehdet. Sammutellaan liiat valot. Yritetään sovittaa menoja niin, että pääsisi kumppanin kanssa samalla kyydillä, vaikka joutuisi hiukan odottelemaankin. Ollaan olevinaan niin ekologisia että. Lipsumisia sattuu melkein joka päivä. Toisaalta pitäähän sitä kuluttaa, että yhteiskunnan pyörät pyörisivät. Ei oikein tunnu milloinkaan olevan balanssissa tämä ekoilu ja egoilu. Sellaista sekoilua. Niiden välissä on kuilu, jonka yli itse kukin rakentaa itselleen sopivan sillan, huojuvan tai jämäkän.

Jälkimmäisestä tulee kuitenkin nykyään vähintäänkin huono omatunto, koska ihmisen osuus ympäristön tuhoutumisessa on jatkuva aihe mediassa. Sen verran on eko-etuliite erinäisissä sanoissa saanut aikaan. Egoistisuutemme kasvattaa ekovelkaa, jonka maksajia ovat tulevat sukupolvet. Mitä tummempi alue on kartalla, sitä epäekologisempi maa. Meiltä loppuvat maapallot, jos elämä jatkuu entiseen malliin.

Tuli taas poikettua Tiimarissa ja jäi katsomatta missä ne ostamani tuotteet olikaan valmistettu, mutta kun sain sen 15%:n alennuksen...

Pakinaperjantai No 167 "Ekologinen egoisti"

tiistai 29. joulukuuta 2009

Paperin kantajia

Pakinaperjain aihe hajauttaa ajatuksia sinne tänne, varsinkin jos pitäytyy tuohon anagrammiin paperin kantajia. Paperinkeräys, lukemattomat erilaiset paperilaadut, paperin teollinen valmistaminen ja siitä valmistetut tuotteet vaativat kantajansa. Mutta pitäydyn nyt yhteen paperinkantajaryhmään ja yhteen nuoruusvuosieni tositarinaan.

Olin nimittäin opiskeluaikana yhden kesän töissä paperitehtaan laboratoriossa. Tutkin massaa ja sitten valmista tuotetta l. paperia, jonka valmistaminen tämän päivän Suomessa alkaa olla liian kallista, mikä tuntuu uskomattomalta. Vihreän kullan maa on muuttumassa kai joksikin IT-alan sisällöntuottajamaaksi. Siis laitetaan ykkösiä ja nollia riveihin tai jonoihin. Tai ne laittavat, jotka osaavat.

Mutta aiheeseen palatakseni. Työ oli kolmivuorotyötä. Työvaatteena oli valkoinen itsetuntoa kummasti kohottava työtakki. Se piti muistaakseni itse hankkia, koska minulla on tallella yksi sellainen vieläkin. Tai ainakin oli viime kesänä. Saattoi se mennä Kontin säkkiin. En pitänyt lainkaan massan analysoinnista, koska en omasta mielestäni oikein hallinnut sitä. Jo itse näytteen hakeminen oli pelottavaa. Tehdassalissa oli valtavasti desibelejä, mutta jostakin syystä 60-luvulla ei käytetty kuulonsuojaimia. Ei edes korvatulppia. Tai me laborantit emme ainakaan käyttäneet.

Sen sijaan valmiin tuotteen tutkiminen oli mukavaa työtä, vaikkakin kiireistä. Paperipojat kantoivat työkseen vihertävissä putkiloissa useita paperinäytteitä vuoron aikana. Näyte oli paperikoneen levyinen (siis useita metrejä) ainakin puolimetriä pitkä paperisuikale rullattuna korkilliseen putkiloon. Entinen piti aina saada alta pois ennen seuraavaa. Leikata, punnita, ottaa lujuudet, sileydet, painot yms. Kaikki kirjattiin muistiin lomakkeille. Paljon siinä sai pyörittää käsin veivattavaa laskukonetta. Paperin piti pysyä tasalaatuisena, joten labratulokset olivat vuoropäällikölle tärkeitä. Kerran koko homma kohdallani meni kyllä työpaikkakiusaamisen puolelle.

Palopukit ovat minulle tuttuja ötököitä. Niitähän on aina siellä missä on vastasahattua puuta, esim. lautataapeleissa. Yksi palopukki kerrallaan ei haittaa maalaistyttöä lainkaan, vaikka se tarraisi napakasti ihoon kiinni. Eräs paperipojista (tai ehkä se oli koko porukan jäynä) toi paperirullakotelossa paperirullan lisäksi tuliaisiksi työpöydälleni kymmeniä palopukkeja. Koska työ oli hektistä jo muutenkin, oli iskeä paniikki. Miten hävittää ne hetkessä? Muistaakseni sain apua työtovereilta ja paperi tuli tutkituksi ajallaan. Ja maailma sai paperinsa laadukkaana.

____

Pakinaperjantain 161. aihe on anagrammi ja jokin anagrammi sanasta pakinaperjantai.

perjantai 4. joulukuuta 2009

Juhla-asu Keskiäkäiselle



Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

keskiviikko 18. marraskuuta 2009

Vastaan kun kysytään

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?
Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?
Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______
Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.

Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.

perjantai 23. lokakuuta 2009

(Älä) vertaa


Katkismuksensa lukeneelle ja kinkereillä istuneelle tämänkertainen Pakinaperjantain aihe ´käsky´tuo tietenkin mieleen kymmenen käskyä. Niitä ei toinna alkaa maallikon repostella, koska ne on valmiiksi selitetyt. Vaan harvapa taitaa ne enää ulkomuistista luetella. Ja yksikkömuotohan tuo aihe on.

Tietokilpailuissa ja sanaristikoissa kysytään usein imperatiivi- l. käskymuodossa olevia suomalaisia paikannimiä. Äkkiseltään tulee mieleen Kisko, Kaavi ja Sauvo. Käskyjä mitä käskyjä. Kalenterin sivuja plaratessa ei aina hoksaakaan, että monet etunimistämme ovat myös käskyjä. Jos antaa tyttärelleen nimen Anna, Emmi, Helli, Marjo tai Salli, tulee samalla vahingossa käskeneeksi häntä. Ellei peräti ennalta ohjanneeksi elämän valintatilanteissa.

Miespuolisten nimien kohdalla käskynimirepertuaari on kutakuinkin yhtä laaja, mutta teonsanojen merkityksistä saattaisivat feministit löytää arveluttavia sulupuolittuneita eroja, siis syvä- ja piilomerkityksiä. Vaikka selvää suomeahan seuraavat nimet ovat: Arvo, Ano, Sauvo, Toimi, Toivo ja Usko. Kukin päätelköön itse.

Vastaavia nimiä saattaa olla enemmänkin, mutta niiden saamiseksi nimipäiväkalenteriin pitää alkaa toimia ja anoa. Ao. lautakunta sitten ilmeisesti vuosittain arpoo kalenteriin pääsevät uudet nimet. Uskotaan ja toivotaan, että arvon lautakunta antaa empimättä sallituille etunimille ikiomat päivänsä.

Pahin kaikista käskyistä on vertaa. Siihen kun laittaa pisteen ja maatunnisteen perään, aukeaa oma sivusto. Se sivusto on toki ihan tarpeellinen kuluttajille. Sen sijaan ei pidä verrata omaa elämäänsä keskiarvoonnellisuudessa eikä onnettomuuksissa eikä missään saavutuksissa ja suorituksissa toisiin ihmisiin. Ei täällä blogimaailmassakaan. Olemme kaikki uniikkeja, siis erilaisia. Silti tilastonikkarit ja kaikenlaiset kyselyt, hyvässäkin tarkoituksessa, minkä tulisi pyhittää keinot, vertauttavat meitä onnettomia ja onnellisia toisiinsa. Se on melkein kuin kaivaisi verta nenästään, sillä vertailu on lyhin tie helvettiin. Top tykkänään. Ja tuostahan saa sitten oivan aasinsillan takaisin katkismukseen...

_____

Pakinaperjantain 152. haastesana on käsky.

sunnuntai 6. syyskuuta 2009

Allin kaakusta Ylioppilaisiin


(Klikkaa. Kuva on lepikon torpan pöydällä olevasta keittokirjasta. Joskus on ikävää, ettei museoesineisiin saa koskea. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua muihinkin ohjeisiin.)

Muistan, miten Pappa liekutti kiikkustuoliaan tuvan lankkulattialla. Henkeään ahdisti. Toinen keuhko ei enää toiminut. Hänen teki mieli saada jotakin suuhunsa. Hellassa ritisi valkea ja keittolevy oli kuuma ja tyhjä. Pyysi minua ottamaan sipulin, kuorimaan sen ja laittamaan toisistaan irrotetut sipuliveneet keinumaan kuumalle. Siinä ne hiukan paloivat pohjalta, pehmenivät ja makeutuivat. Minäkin pidin tästä välipalasta. Tätä ohjetta en ole nähnyt missään keittokirjassa. Mutta opin pitämään sipulista.

Pappa, ei äiti, opetti minut laittamaan arkiruokaa, leipomaan ruisleipää, vehnästä ja hiivaleipää ja vesirieskaa. Ei siinä keittokirjoja tarvittu. Kun äiti keitti vispipuuroa, minä sain kantaa ison kattilan ulos lumihankeen ja vispata sen tähtien valossa kuohkeaksi. Äiti ei opettanut, vaan oletti että osaan. Olihan koulussa kotitaloutta. Paremmin kuin oppimani ruuat, muistan miten väkersin valkoisesta kankaasta reikäompeleella koristellun kotitalousessun ja hilkan. Ihmettelen vieläkin minne se esiliina hävisi.

Jos oli juhlavampien tarjottavien tarve, pyydettiin avuksi kylän pitoemäntiä tai sukulaistätejä. Arjessa selvisimme itse vallan hyvin ilman keittokirjoja. Maustamalla ja maistamalla. Sopiva uunilämpötila tiedettiin poltetun puun määrästä, lämmön tasaantumisajasta ja heittämällä hyppysellinen karkeaa suolaa arinalle. Kuuntelemalla sitä ritinää. Tuoksusta tiesi kypsyyden.

On minulla keittokirjoja kaapissa. Mappiin koottuja lehtileikkeitä, uudempia ja vanhempia vuosikymmenten varrelta. Vanhimpana Maija keittää koulussa. Näyn viivanneen yli Maijan ja kirjoittaneen tilalle Liisa. Ensimmäisellä kotitaloustunnilla minulla ei ole ollut vihkoa, koska olen kopioinut taululta ruokaselosteen kirjan tyhjälle kansilehdelle. Muitakin merkintöjä löytyy. Jokaisen opetetun ruokalajin tai leivonnaisen kohdalle olen kirjoittanut Tehty tai vain merkinnyt sen vanhanaikaisen oikeinmerkin.

Käytin kirjaa vain koulussa, vaikka kotonakin ruuanlaitto kuului velvollisuuksiini ilmeisesti kyllästymiseen asti, koska kirjan takakanteen olen kirjoittanut Liisa ei keitä missään. Kokkaanhan minä. Tai olen kokannut. Vaihtelevalla menestyksellä. Omasta mielestäni parhaiten ulkomuistista, näppituntumalla. Ja nykyään vaihtelun vuoksi näppistuntumalla l. hakemalla yksinkertaisia ohjeita netistä.
____

Pakinaperjantain 145. aihe on Keittokirja