Salaisuus

Oli pimeä tuulinen, mutta vielä leudohko syysilta. Keltaiset lehdet kahisivat hiukan toisella kymmenellä olevan Helvin jaloissa. Hän asteli yksikseen koululta kotiin. Muutama katulamppu valaisi tietä. Hän oli ollut opettelemassa nahkatöitä. Virsikirjan kannet olivat työn alla. Velipoika harrasti urheilua ja tulisi myöhemmin koripalloharjoituksistaan. Olihan Ahti viisi vuotta häntä vanhempi. Hän sai viipyä pitempään ulkona illalla. Itse asiassa isälle oli ihan samantekevää, missä he olivat.

Isällä oli ongelma, jota lapset eivät ongelmaksi tainneet vielä ymmärtää. Se viina, se kirottu viina. Juomisen syytä ei voinut kuin arvailla. Ei ollut oikein kiva mennä asunnollekaan, kun ei tiennyt, mikä siellä odottaisi. Hetekalla makaisi kuorsaava tolkuton isä tai sitten siellä kekkaloisi leikkisästi kiusoitteleva, mutta niin pahalle haiseva isä. Siinä olivat ne tavanomaiset vaihtoehdot. Koti ja äiti ja muu perhe olivat kymmenien kilometrien päässä. Olisi mukavampi olla siellä muulloinkin kuin sunnuntaisin tai lomilla.

Helvi meni pariovesta varovasti eteiseen, näki valot olohuoneessa ja kaikissa muissakin huoneissa, mutta huusholli oli tyhjä. Radio oli auki. Isää ei näkynyt missään. Helville alkoi tulla huoli.

– Voi, kun tulisi se Ahti nyt pian. Mitä on tapahtunut? Ovi on jätetty auki ja valot päälle…

Ahdin tultua alkoi salapoliisin työ. Yhdessä tutkittiin naulakot, olivatko isän päällysvaatteet poissa. Entä reppu? Molemmat löytyivät. Jos ne olisivat olleet poissa, he olisivat tienneet isän lähteneen käymään kotona. Asia kävi vielä oudommaksi lasten mielestä. Äidillekään ei uskaltanut soittaa. Huolestuisi hänkin. Ehkä tähän löytyy vielä jokin luonnollinen selitys.

Helvi ja Ahti eivät tienneet keneltä kysyä, koska he molemmat häpesivät isän juomista. He kävivät nukkumaan, vaikka unta piti odotella pitkä tovi. Aamulla eteisen ovet kolisivat ja isä tuli asunnolle reilusti ennen työajan alkamista. Ilman päällystakkia. Lapset huokasivat helpotuksesta – hetkeksi.

– Anteeksi. Isä on nyt ollut huonoilla jäljillä. Olin putkassa yön.

– Jassoo. Miksi?

– No, kun minä otin moottoripyörän ja lähdin humalapäissäni ajelemaan pitkin kirkonkylää ja poliisi sattui näkemään. Olisiko joku vaikka ilmoittanut. Kortin ottivat. Tästä ei sitten puhuta äidille, ettei tule hänelle lisää huolia. Pidetään tämä meidän salaisuutena.

Helvi lähti kävelemään kouluun. Ahti tulisi myöhemmin. Koululle vievä ylämäki tuntui jotenkin jyrkentyneen eilisestä.

-----

Pakinaperjantai/Salaisuus

Jälkiviisautta

Hengitys huuruaa. Kasvojen suojaksi kiedottu paksu villainen liina kuuraantuu hetkessä. Matkaa Talbot Horizontille ei ole kuin parikymmentä metriä, mutta lähes 35 asteen paukkupakkanen pureutuu heti vaatteiden läpi. Auto on tietenkin sähkötolpassa kiinni. Siis moottori lähtee käyntiin, ehdin ajatella kantaessani painavaa salkkua vasemmalla olallani ja pidellen huolellisesti lämmitystolpan avainta valmiina oikeassa rukkaskädessä. Peite pois auton päältä ensin. Se on kuin peltiä eikä tahdo taipua takakonttiin. Juoksutan sen verannalle. En enää tunne pakkasta niin kovana. Kaikkeen tottuu.

Irrotan johdon, istumme hyiseen autoon kahden työtoverini kanssa ja hetkessä kaikki lasit ovat umpihuurussa. Yritän käynnistää. Kerran, kaksi, kolme. Bensallahan tämä käyntiin lähtee ja kulkee sitten halvalla petrolilla. Edullinen käytössä. Totean, ettei moottori olekaan lämmin, koska kaikkien autojen yhtäaikainen lämmittäminen on laukaissut virran pois päältä. Vilkaisemme toisiamme syrjäsilmällä.

- Pitäisköhän ottaa taksi?
- Mitä se kello näyttää?
- Kohta on kiire!
- Tämä on kyllä force majeure!

Vielä yksi yritys. Sitkeä kulkuneuvoni ei petä, vaan aluksi pari lupaavaa murahdusta antaen käynnistyy hitaasti, mutta varmasti vonkuen. Pakokaasu peittää koko tienoon. Auto lämpenee parhaiten, kun lähtee heti ajamaan, muistan kuulleeni. Alan lähteä liikkeelle ja varovasti peruutan pois autopaikalta. Lämpöpuhallin posottaa täysillä. Hengityksen kosteus huurruttaa lasit umpeen. En oikeastaan näe mihinkään suuntaan. Vieruskaveri pyyhkäisee tuulilasia rukkasellaan. Lasin sisäpintaankin alkaa muodostua jäätä.

Minä aistin ainoastaan ratin jähmeyden ja renkaiden muuttuneen muodon. Pehmeä elastinen pyöreys on tipotiessään. Klonks, klonks. Miseliinit tai nokialaiset tai goodyearit, mitkä lienevätkin, tuntuvat kantikkailta. Miten tämä auto nyt tällä tavalla? Moottoritielle laskeutuessakaan meno ei vielä tunnu tavanomaiselta. Mutta ennen puolimatkaa auto ja renkaat pelaavat jotenkuten. Perille pääsemme, mutta pakkasta on siellä vielä enemmän. Henkilöautoja ei autopaikoilla näy. Pakokaasua tupruttavista linja-autoista purkautuu kiireen vilkkaa sisälle juoksevia oppilaita.

- Höh? Olisiko sittenkin ollut viisaampaa ottaa valmiiksi lämmin taksi? Kun meitä olis ollut kolme maksajaakin.

-----

Pakinaperjantaille aiheesta Elastisen kulmikas ympyrä.

Pyykkirannassa

Kesäisin pyykki pestiin lammen rannalla. Mustakylkinen muuripata höyrysi, kun valkopyykkiä keitettiin lipeävedessä. Laiturin virkaa ajoi mutapohjaisen suolammen rannassa puolisen metriä leveä kaiteeton lankku. Sitä pitkin taiteillen pesuvesi kannettiin pyykkisaaveihin. Äitini oli pyykillä. Ehkä kolmevuotias pikkuveljeni Sakari oli hänen mukanaan. Minäkin olin, luultavasti hänen vahtinaan. En kyllä muista hoitovastuuta saaneeni, mutta se ehkä lankesi tuohon aikaan luonnostaan. Ei kai minusta lakanoiden huuhtelijaksikaan sen ikäisenä olisi ollut.

Muistan, miten yhtäkkiä näin äidin säntäilevän laituria edestakaisin. Hän kutsui kutsumistaan Sakaria. Ei vastausta. Äiti alkoi itkeä ja valittaa ääneen. Hän tarkkaili mustanpuhuvaa vettä eikä pystynyt pysähtymään ja haroi hiuksiaan. Ehkä hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa ja unohtanut, että Sakari oli hetteisessä rannassa hänen mukanaan. Rannassa oli lähdekin. Jos hän oli ottanut lipon juodakseen siitä ja pudonnut lähteeseen. Äiti selitti minulle kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Ei hän minua syyttänyt. Sen osasin jo silloin itse.

Tuvalle oli yli puoli kilometriä matkaa ja sekin puolet matkasta tuskin korkeasta saraheinikosta erottuvaa kinttupolkua, märkää ja mutaista. Sen verran äiti kauhultaan tokeni, että ymmärsi lähettää minut tuvalle katsomaan, oliko veli lähtenyt omin luvin kotiin. Hän oli saattanut kyllästyä rannan ainaisiin hyttysiin ja mäkäräisiin. Minä juoksin minkä jaloista pääsin. Muta roiskui pitkin paljaita kinttuja. Edes kyitä ei sellaisessa menossa tarvinnut enää varoa. Sen verran tämän tytön jaloista riitti tärinää tantereelle.

Märkänä hiestä syöksyin tupaan kysymään, onko veljeä näkynyt. Mikä helpotus! Sakari oli osannut kotiin ja leikki tuvan lattialla autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan paniikista. Pappa lähetti minut vielä viemään iloviestin äidille rantaan. Äitini kauhu ja lamaannuttava hätä piirtyivät niin eläväksi ja varoittavaksi muistikuvaksi mieleeni, että vedestä tuli minulle vuosiksi pelottava elementti. Uimakoulukin oli aivan kauhea koettelemus. En oppinut uimaan. Mutta eihän sitä sopinut vanhemmille kertoa. Häpesin.

-----

Haastesanaan märkä.

Kohti valoa

Kasvun saa aikaan

yhteyttäminen eli

fotosynteesi.

-----

Lopultakin minä riisun

lapsena päälleni pakotetun lyijypalttoon.

Annan sen pudota porstuan lattialle.

Kahleista vihdoin vapaana

tunnen olemisen ihanan keveyden ja viilentävän valon

ja kasvan ainakin kolme senttiä.

Saan ensimmäisen kerran kunnolla

vedetyksi henkeä.

-----

Runotorstaille aiheesta kasvu.

Suomea?

Blogikirjoittajana minua taitaa vaivata mediavaje. Bloggaajiahan on niin suunnattomasti. Tässähän on selvä ristiriita. Pitäisi osata paremmin tuunata oma bloginsa, jotta se erottuisi joukosta vaikka sissimarkkinoinnin keinoin. Koko bloggaus, foorumichattailut ja sähköpostauksetkin toimivat minulla digitaalisena virtuaaliolkapäänä, koska luvattu hoitotakuu avoterveydenhuollossa ei tunnu kohdallani toteutuvan.

Mennyt vuosi on peilannut perheytymisen arkea. Rakkaat poikani ja miniäni vilkkaine leikki-ikäisine lapsineen ovat oikeita helikopteri-isiä ja -äitejä. Ainakin päätellen siitä jättöpyörteestä, mikä valtaa huushollimme heidän vieraillessaan. Pyörteet taitavat jäädä kuitenkin enemmän taaperoista kuin äideistä ja isistä. Nämä voimakkaat ilmaukset johtuvat vain siitä, että olen itse pillerinpuolitinta tarvitseva monilääkitty ikikipuinen. Kaikkinainen puhe terveysapartheidista ja medikalisaatiosta ärsyttää suunnattomasti. Mielestäni elin päihteetöntä tervettä elämää. Söin vähäenergiaista runsaskuituista funktionaalista lähiruokaa, osin puhdasta luomua, itse luonnosta hankittua.

Perheenkin parasta ajatellen ostin kalliin kirjasarjan Terveen elämän salaisuudet tutkiakseni kaikki ismit, etteivät spasmat menisi kiireessä sekaisin. Seuraavana vuonna sairastuin vakavasti. Tehohoitojen liitännäis- ja jälkivaikutuksina kärsin kroonistuneesta kipusyndroomasta ja jatkuvista lihasspasmeista. Täsmälääkkeitä ei ole löytynyt, prognooseja ei anneta ja selektiivinen jononpurku keskussairaalassamme on viimeisen vuoden aikana osunut kahdesti minuun, joka en enää kuulu työllisten pysyväistöön enkä tilapäistöön hyvinvointiyhteiskunnassamme. Olen vain työkyvytön veronmaksaja ja voin huonosti.

Kukaan ei enää lupaa minulle liikuntatakuuta, koska selkäni on niin huonossa kunnossa, että juuri ja juuri pystyn askeltamaan kävelysauvat tukenani. Olisikohan askelmittarista apua? Näkisi ainakin reaaliajassa, montako askelta on kertynyt. Ehkä se vain masentaisi, sykemittarikin saa olla rauhassa kotelossaan. Se ei nosta sykettä yhtään, vaikka se puristaa rintalastaa melko tuntuvasti. Vastaavasti verenpaineen mittaaminen ei tunnu yhtään alentavan verenpainetta. Se niistä mittareista. Onneksi mieheni saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä. Tämäkään bonus ei ole kuitenkaan toistaiseksi suuremmin vaikuttanut hänen painoindeksiinsä.

Elinkustannusindeksi ei juuri nostanut eläkettäni, joten minun on elettävä tässä huomiotaloudessa vaatimattomasti kuuntelematta vaikuttajiksi pyrkivien veropopulismia, ettei tule yllättäviä tilihälytyksiä kuten viime vuonna kaksi kertaa. Pikaluottoja olisi kyllä tarjolla. Perinteistä etanapostia käyttävät kirjeenvaihtoystäväni ovat enää KYS ja Kela. Melkein kaikki muut käyttävät sähköpostia, Skypeä tai mesettävät. Onkohan äidin kanssa kommunikoinnissa pahakin digitaalinen kuilu? Mehän käytämme vielä tavallista lankapuhelinta. Tai tarvittaessa kirjoitamme manuaalisesti kortteja ja kirjeitä.

Välistä tuntuu, ettei nettilukko sittenkään olisi pahitteeksi, koska taidan itsekin jo olla blogiriippuvainen. Se siitä mediavajeesta ja lähden tästä ratkomaan sudokua. Samalla veteraaniopettajana mietin, minkä ihmeen takia akvaariokouluista on tullut terraariokouluja. Vesieste on kai vain poistettu. Puhkesiko mahdollisesti jokin kupla iänikuisten projektien täyttämässä opetussuunnitelmajatkumossa? Uskalletaanko palata frontaalipedagogiikkaan trendikkäässä virtuaalimaailmassa? Ihminen tarvitsee toisen ihmisen peilikseen ja rakkautta ja rohkaisua vertaiseltaan. Ihminen on homo sapiens, viisas ihminen. Hyvä opettaja ohjaa kädestä pitäen, sydämestä sydämelle ja ehdottomasti pienten oppijoiden kanssa samassa tilassa ja katsekontaktissa. Taisin kadottaa kontekstin.

-----

Pakinaperjantaille sanasta kieli.

Aiemmin julkaistu Liisan jutuissa.

Toivon näkökulma

Toivo Vinkkeli asuu vaimonsa Lempin kanssa tilavahkoa kolmiota eräässä entisessä kauppalassa. Vanhankeltaiseksi maalattu rapattu kivitalo on kolmekerroksinen. Siinä ei ole hissiä. He ihastuivat asuntoon ja ajattelivat hissittömyyttä hyötyliikunnan kannalta. Pariskunta on eläkkeellä, mutta kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja hissien rakentamiseen vanhoihin taloihin saa avustusta. Kyllä se sinne aikanaan tulee, he uskovat. Onneksi on tuuletusparveke portaikossa.

He asuvat pytingin ylimmässä kerroksessa, itse asiassa vintillä, koska talon ullakkokerros on saneerattu asumiskäyttöön. Vanha ruosteenpunainen peltikattokin on uusittu. Samalla lisättiin räystäysiin pituutta. Joku insinööri oli keksinyt, että lumet eivät pudotessaan kasautuisi aivan seinustalle eivätkä näin aiheuttaisi nykyään niin yleistä salakavalaa ylöshiipivää kosteusvauriota. Siinä hötäkässä ei tullut kenenkään mieleen, miten pitkät räystäät vievät valon ja näkyvyyden ylimmän kerroksen asunnoista. Kaikenlaisia arkkitehteja. Pillilupiaskin kanteenko ne vieläkin suunnitelmansa piirtävät?

Hienot ovat parketit ja kaakelit kiiltelevät niin kylppärissä kuin keittiössäkin, mutta vain keinovalossa. Vaikka verhoja on aseteltu vain nimeksi, ei päivä sisään paista eikä kuukaan kumota. Niska jäykkänä Toivo yrittää tirkistellä ulos ja ylös taivaalle, että näkisi edes, sataako vai paistaako. Ei näy. Muuta kuin pikkuruisen pihan toisella puolella punatiilinen seinä ikkunoineen, jokunen puunoksa siinä edessä. Silmät sikkarallaan Toivo yrittää tummaa seinämää vasten ottaa säästä selvän. Sehän on jo monesti nähty, että radion ja television säätiedotuksiin ei voi luottaa kuin kehäkolmosen sisällä. Kyllä varminta on avata ikkuna ja työntää kätensä ulos. Mutta kun ei riitä kädessä pituus. Eikä jaksaisi alvariinsa ravata portaita alas ja ulos vain tarkistaakseen, mitkä vetimet nyt pitäisi pukea päälle.

Toivo ja Lempi ovat vasta tänä talvena muuttaneet uuteen osakkeeseensa, joten pakkasmittarikin on hankkimatta. Mutta varainsiirtovero, vai mikä se nyt onkaan, on kuitenkin maksettu ja yleensäkin isosti uudesti kodista. Miten sitä ei asuntoa hankkiessa hoksaakaan ottaa kaikkea huomioon. Hekin katselivat pistokkeet, komerot, laatikostojen liukuvuudet, kaakelien saumat ja listat kyllä ihan tarkkaan, mutta esittely ja asunnon hankinta tapahtui talvella, kaamosaikaan. Kirkkaat valot olivat päällä joka huoneessa.

Vasta luonnon valon voittaessa Toivo on tajunnut, miten kapea suikale ulkomaailmaa on heille enää sisällä tarjolla. On kiivettävä keittiöjakkaralle ja niska jupassa alaviistoon tirkisteltävä, jotta näkisi, minkä sortin kuteissa muut ulkona liikkuvat ovat. Asioilla on kuitenkin puolensa. Toivon ojentajalihakset ovat huomattavasti vahvistuneet tästä päivittäin muutamia kertoja toistuvasta liikesarjasta, vaikka hän on välttänytkin portaiden turhaa kuluttamista.

Haiku

Se on armoa,

kun heittäessään ottaa

sileän kiven.

-----

Runotorstaille aiheesta armo.