On kuuma kesäpäivä. Malviina katselee kerrostalon toisen kerroksen keittiön ikkunasta vinosti oikealle. Sillä kohtaa kaavassa on vielä tyhjä metsäinen tontti. Malviina on päästänyt poikansa (Kuudenikäinen, Timo Turunen ja Katri-Helena) ensimmäisen kerran keskenään ulos ja pyytänyt heitä pysymään omalla pihalla. Aikansa pysyivätkin, kun äiti säntäili ikkunasta toiseen seuraten heidän liikkeitään. Varttitunnissa äidin ohjeet näkyivät unohtuneen. Metsäseikkailun kutsu oli voimakkaampi. Äiti-Malviinan sydänalaa kouraisee oudolla tavalla. Pitäisi vähitellen löysätä napanuoraa, antaa tilaa oppia itse, mutta samalla valvoa. Lähtee perään ja hakee pienet seikkailijat takaisin. Kaappaa kainaloonsa, silittää silkohapsia ja on hyvillään, että lapset ovat siinä silmien alla.
***
On pakkasta. Malviinan varpaita paleltaa, mutta tämän hän haluaa nähdä ja kuulla. Poikansa sotilasvalatilaisuuden ohjelmineen. Olkoonkin pakkasta ja matka pitkä. Ainakin kaksi nuorukaista pyörtyy kesken tilaisuuden. Auttajat ovat lähellä. Malviinan silmäkulmasta vierähtää kyynel kuin postimerkkinä ylös lähetetylle huokaukselle. Hän kuunteli tarkkaan, mihin nämä nuorukaiset sitoutuivat. Mahdottomaan hänen mielestään. Hernekeitto ja pannari maistuvat sentään tutulta ja äiti lukitsi omat pelkonsa ja ajatuksensa sydämensä takimmaiseen sopukkaan.
***
Kevään korvalla Malviina on ollut kaksi viikkoa pois kotoa. Poika on muuttanut sillä aikaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Ei ole puhelinta, on onneksi sentään osoite. Miten tässä nyt näin kävi? Pari kertaa Malviina nousee portaat yksiön oven taakse mukanaan kassillinen ruokaa. Soittaa ovikelloa. Ei vastausta. Huolenpoikanen kipristää taas kerran sydänalaa, ihan kuin silloin kuumana kesäpäivänä viisitoista vuotta sitten. Hän nojautuu hetkeksi vasten viileää seinää, mutta alkaa kohta askeltaa kantamuksineen alas ja naurahtaen hupsuudelleen käskee itseään päästämään irti, lähettämään lapsensa lentoon. Kantakoon elämä.
______
Pakinaperjantai No 209.
11 kommenttia:
Tätä se on äidille, luovuttamisen pelkoa ja luopuminen jossain vaiheessa.
Tämän käy jokainen äiti lävitse.
Isällekin tuttu tunne. Elämä kantaa... kantaahan?
Äideillä on haastetta kerrakseen. Kuinka ihmeessä voi poisoppia huolehtimisesta kun on lastaan vaalinut, askeleitaan seurannut: ollut kiinni lapsessaan yhtä lailla kuin lapsi äidissään. Kun lapsi pieni oli.
Miten äiti voi tajuta ettei enää tarvitse? Selkäytimessä ja tunnekeskuksessa ja mielen pohjalla ja päällä - kaikkialla - äitiys ikuisesti on. No, lapsi opettaa äitiään kasvaessaan ja nyt on äidin vuoro "totella". Aikuisten lasten elämää ei äiti enää voi hallita.
Osuva on tarina. Kipeänkaunis kuin elämä.
Joskus fraaseissa on totuus: lapset ovat vain lainassa.
Äidit on rakennettu huolenpidosta, hellyydestä ja hoivasta. Tilanteet muuttuu, mutta äiti on aina äiti, olipa minkä ikäinen tahansa.
Osuvasti kerrottu, napanuora venyy ja sitten katkeaa.. vaan ei koskaan ihan kokonaan. Äiti on ikuisesti äiti, loppuun saakka. Ja se on hienoa.
Arleena,
Sitä pähkäilee, onko antanut ilmaa siipien alle. Parhaansa jokainen äiti tekee.
Demetrius,
Isillä on varmaankin yhtä suuri huolireppu, vaikka eivät siitä niin paljon ehkä puhukaan. Kantaa se - elämä.
Lastu,
Tuo poisoppiminen on kaksinverroin oppimista vaikeampaa. Minä ainakin jään jatkuvasti kertauskurssille ja luokalleni siinä. Monissa asioissa.
Isopeikko,
Ainakin tässä fraasissa. Jos lapset ovat lainaa. mitä ovat lapsenlapset?
Liplatus,
Huolenpito, hellyys, hoiva - kolme h:ta. Huolenpito on positiivista, mutta turha huolehtiminen ei.
Kutuharju,
Niin on isäkin. Biologinen äitiys ja isyys ovat kiistattomia faktoja. Olen seurannut jonkin jakson Kadonneen jäljillä-ohjelmaa. Niissä kaikissa on etsitty isää. Koskettavia tarinoita.
Äiti ei lakkaa olemasta äiti, huoli on tallettu muistiin lapsen itkuna.
Tykkäsin tuosta 'kuin postimerkkinä ylös lehetetylle huokaukselle'. Samalla tapaa äiti liimaa postimerkin lapseensa, lähettää maailmalle, toivoo vastausta..
Sirokko,
En olekaan osannut ajatella lapsen itkun pitkäaikaisvaikutusta. Niinhän se on. Kaikista kokemuksistamme jää muistijälki. r.s.v.p. :)
Hui kauhea kuinka pelotti lukea. Koko ajan huomasin pelkääväni sitä pahinta, mitä äidit aina pelkäävät..
Onneksi sitä ei tullut. Vielä..
Hieno kirjoitus. Siinä oli tunne mukana. Ja kananlihat ü
Pankin talkkari,
Jokaisessa muutosvaiheessa, mitä luopuminen mistä tahansa tärkeästä asiasta on, nousee pelko ja huoli, miten tästä eteenpäin. Elämää ei voi hallita. Tahtoisimme kyllä.
Lähetä kommentti