On kuuma kesäpäivä. Malviina katselee kerrostalon toisen kerroksen keittiön ikkunasta vinosti oikealle. Sillä kohtaa kaavassa on vielä tyhjä metsäinen tontti. Malviina on päästänyt poikansa (Kuudenikäinen, Timo Turunen ja Katri-Helena) ensimmäisen kerran keskenään ulos ja pyytänyt heitä pysymään omalla pihalla. Aikansa pysyivätkin, kun äiti säntäili ikkunasta toiseen seuraten heidän liikkeitään. Varttitunnissa äidin ohjeet näkyivät unohtuneen. Metsäseikkailun kutsu oli voimakkaampi. Äiti-Malviinan sydänalaa kouraisee oudolla tavalla. Pitäisi vähitellen löysätä napanuoraa, antaa tilaa oppia itse, mutta samalla valvoa. Lähtee perään ja hakee pienet seikkailijat takaisin. Kaappaa kainaloonsa, silittää silkohapsia ja on hyvillään, että lapset ovat siinä silmien alla.
***
On pakkasta. Malviinan varpaita paleltaa, mutta tämän hän haluaa nähdä ja kuulla. Poikansa sotilasvalatilaisuuden ohjelmineen. Olkoonkin pakkasta ja matka pitkä. Ainakin kaksi nuorukaista pyörtyy kesken tilaisuuden. Auttajat ovat lähellä. Malviinan silmäkulmasta vierähtää kyynel kuin postimerkkinä ylös lähetetylle huokaukselle. Hän kuunteli tarkkaan, mihin nämä nuorukaiset sitoutuivat. Mahdottomaan hänen mielestään. Hernekeitto ja pannari maistuvat sentään tutulta ja äiti lukitsi omat pelkonsa ja ajatuksensa sydämensä takimmaiseen sopukkaan.
***
Kevään korvalla Malviina on ollut kaksi viikkoa pois kotoa. Poika on muuttanut sillä aikaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Ei ole puhelinta, on onneksi sentään osoite. Miten tässä nyt näin kävi? Pari kertaa Malviina nousee portaat yksiön oven taakse mukanaan kassillinen ruokaa. Soittaa ovikelloa. Ei vastausta. Huolenpoikanen kipristää taas kerran sydänalaa, ihan kuin silloin kuumana kesäpäivänä viisitoista vuotta sitten. Hän nojautuu hetkeksi vasten viileää seinää, mutta alkaa kohta askeltaa kantamuksineen alas ja naurahtaen hupsuudelleen käskee itseään päästämään irti, lähettämään lapsensa lentoon. Kantakoon elämä.
______
Pakinaperjantai No 209.
