Yhteentörmäys

Aukkohakkuu oli kasvattanut koreat pihlajat ja villivadelmat. Piikkiset vadelman varret taipuivat kantojen päälle marjakuormassaan. Anna Emilia Puolakka ja miehensä Hermanni, kuulut marja- ja sienihamsterit, olivat tulleet kaukaa Anna Emilian syntysijoille marjaan. Vatut eivät poimimalla yhtään vähenneet. Aina löytyi parempi ja parempi varsisto. Lopulta illan viiletessä oli luovutettava, koska kotiin oli parin sadan kilometrin matka. Vadelmat eivät tunnetusti odota säilöjää. Oli toimittava nopeasti, ettei kolmenkymmenen litran saalis menisi hukkaan.

Tuli kai pidetyksi ratissa hiukan liikakiirettä elokuun illassa. Silloin se tapahtui. Auton valokeilassa vilahti siksakkia loikkiva jänis ja samalla kuului tömähdys. Anna Emilia vilkaisi heti taakse, jäikö tielle mitään. Piti tietenkin pysähtyä tarkistamaan tilanne. Eihän sinne tielle mitään ollut jäänyt, kun se iso jänis roikkui kiinni auton oikeassa etupuskurissa. Hengettömänä tietenkin. Hetki mietittiin mitä tehdään sen kanssa. Sinne sen jättivät pientareelle luonnon alati jatkuvaan kiertokulkuun.

Kojelaudan kaikki punaiset varoitusvalot paloivat kuin ilkkuen. Jatkettiin matkaa hitaammin ja yhä hitaammin, sillä autosta oli hajonnut syyläri. Lopulta auto pysähtyi kokonaan, mutta Anna Emilia työnsi autoa loivaa myötälettä lähimmän kirkonkylän huoltoaseman pihaan. Kello kävi yhdettätoista. Ei korpimailla ole 7/24 huoltoasemia. Jotenkin sieltä piti päästä kotiin. Soitettiin pojalle, tulisiko hän hinaamaan. Hiukan isä Hermannia nolotti kertoa, että törmättiin tässä yhteen jänikseen ja kummallekin kävi huonosti.

Ahneella on ansaitsemansa loppu. Olisi kannattanut lopettaa se marjojen hamstraus aikaisemmin, ettei olisi jäänyt paluu niin myöhään. Sangolliset joutuivat odottamaan pakastamista liian monta tuntia. Tuli paljon vadelmasosetta. Asiasta riitti päivittelemistä pitkäksi aikaa. Jäniskolari! Hirvet ja peurat Puolakat ovat onnistuneesti väistelleet, mutta viimekeväisellä reissulla, muuten melkein samassa paikassa, pariskunta oli törmätä nousukiidossa olevaan joutseneen. Kaikenlaiset yhteentörmäykset ovat siis mahdollisia.

----

Pakinaperjantain 73. haasteeseen.

Ei lähde kulumallakaan

Oli kesäkuun alku joskus 60-luvulla. Helvin kesäloma oli alkanut ja hän oli halunnut jäädä viikoksi yksin maalle. Kyllä hän pärjäisi itsekseen, kolmetoistavuotias jo. Toiset sisarukset ja pappa tulisivat myöhemmin. Oli ostettu litratolkulla harmaata maalia. Helvin oli määrä ajankulukseen maalata tuvan pinkopahviset vihreät seinät ja sitten kääntää kasvimaa. Tokko maalaustelaa ollut vielä keksitty, koska hänellä oli käytössään vain pensseleitä. Ja jälki oli tietenkin sen mukaista.

Huonekalut oli toki siirretty valmiiksi sivuun. Maalauspuuhassa aika kului joutuisasti ja jälkeä syntyi. Kaikki sujui kuin leikki. Laulellen Helvi suti seiniä. Vaikka oli mitä kaunein alkukesä, Helvi ei käynyt ulkona muutoin kuin navetalla ja ulkohuussissa. Hän halusi saada työn valmiiksi nopeasti, jotta pääsisi sitten kasvimaan kimppuun. Saisi sitten aurinkoakin.

Mökin ikkunat antoivat neljään suuntaan. Tuvankin kolmeen. Viikon puolivälissä yhtäkkiä kesken työn Helvi huomasi, että joku vieras mies kurkki kädet kasvoilla kamarin ikkunasta sisään. Hän ei ollut varma, oliko mies huomannut hänet. Vaisto sanoi, ettei kulkija voinut olla oikealla asialla. Eteistä lukuun ottamatta alakerrassa ei ole ikkunatonta tilaa. Sinne Helvi hiippailikin ja laittoi oven säpin kiinni. Mies meni onneksi menojaan, todennäköisesti muutaman kilometrin päässä olevalle metsäkämpälle.

Nyt yksinolo ei enää ollutkaan mukavaa. Ikävä tuijotetuksi tulemisen tuntu jää vaivaamaan Helvin mieltä. Unikaan ei tahtonut tulla iltaisin. Oven hän piti visusti kiinni koko ajan ja vilkuili pihamaalle vähän väliä. Se oli hankalaa, koska tuttuja naapureitakin liikkui. Kun naapurin isäntä karautti hevospelillä pihaan, Helvi kiirehti avaamaan säpin, ettei tämä vain huomaisi mitään outoa ja alkaisi kysellä joutavia. Juotiin kahvit ja vaihdettiin kuulumiset. Hiippailijasta Helvi ei maininnut. Isännän lähdettyä Helvi laittoi oven taas heti säppiin.

Tuvan seinät oli maalattu ja maalia oli vielä paljon. Jotta ajatukset eivät karkailisi pelottaville poluilleen, Helvi soitti vanhemmilleen ja kysyi, mitä muuta hän voisi maalata. Ulos ei tehnyt mieli. Niinpä tuvan vaatekaappi, pöytä, penkit, kamarin pöytä ja tuolit, kirjahylly, tuvan jakkarat ja nojalliset puutuolit eli melkein kaikki puumööpelit saivat tuon saman ankean harmaan sävyn. Siihen Helvi maalasi kiinni pelkonsa ja itselleen käsittämättömän häpeäntunteen. Tiukkaan maalasikin. Suu viivana. Ovi koko ajan säpissä.

-----

Tarinamaanantain 41. aiheesta Kiinni.

Ruohonjuuritason YYA:ta

Helvin jo tiedätte olevan kotoisin korvesta. Sisaruksia hänellä oli peräti kahdeksan vuoden parin välein. Pientilalla viljeltyä oli viitisen hehtaaria ja loput maasta oli suurimmaksi osaksi suota. Perheen äiti, joka oli järki-ihminen, taitoi talonpidon ja osasi laskea, ymmärsi laittaa lapsiaan kouluihin. "Poishan täältä tulee lähtö joka tapauksessa, kun isommaksi kasvavat." Kai tekemistä olisi riittäinyt, sillä työhän ei maailmasta lopu, vaan palkanmaksajat. Nämä vaivaiset hehtaarit ja muutama lehmänkanttura eivät kasvavaa pesuetta olisi pitkälle elättäneet. "Sanovat, että lapsi tuo leivän tullessaan. Sanokoot, mutta tulkoot itse myös kokeilemaan asian käytännössä."

Kissoja oli kotona aina, vähintään kaksi. Ei niitä lemmikkeinä pidetty. Niillä oli omat tärkeät tehtävänsä: pitää hiiret ja rotat loitolla. Tosin Helvi oli kerran nähnyt kissan sieppaavan pikkulinnunkin. Sitä se ei olisi saanut tehdä, koska maassa ja aitoissa vipeltäviä hiirulaisia oli riittävästi. "Mutta mitäs tuli härnäämään," muistaa Helvi äidin tuumanneen. Äiti tuntui hyväksyvän asian.

Helvi oli vuorollaan pantu oppikouluun naapuripitäjään. Oli anottu vapaaoppilaspaikka. Kalliiksi se koulu kävi siitä huolimatta. Helvistä tuli kuitenkin ylioppilas ja hän alkoi opiskella kieliä. Venäjääkin. Nyt hän oli Leningradissa kielikurssilla. Tehokkainta vieraan kielen puhumisen harjoittelua oli päästä puhumaan paikallisten kanssa. Se ei tuolloin ollut kovinkaan helppoa. Kaihtoivat ulkomaalaisia. Helvi tapasi kuitenkin Sadovajaa kulkiessaan ikäisensä Viktorin, joka ei jostain syystä vierastanut Helviä, lettipäistä suomalaistyttöä. Itse asiassa hän se taisi aloittaa koko tuttavuuden. Vahingossa. Helvi oli kovin otettu, kun Viktor luuli häntä eestiläiseksi. Oli siis ainakin jokin aksentti jo tarttunut puheeseen.

He tapasivat muutaman kerran eri paikoissa, kävelivät ja juttelivat.Tällä kertaa he osuivat lemmikkieläinten hautausmaalle. Se oli Helville uusi ennen näkemätön paikka. "Että oli ihan hautamuistomerkit nimineen kaikkineen," Helvi ihmetteli. Ei ollut maalaistyttö tottunut sellaiseen. Jos oli kotona ollut kissan tai koiran aika lähteä, isä oli ottanut kirveen ja lapion ja, tosin vastentahtoisesti, tehnyt mitä tuli tehdä. Eikä viimeisiä sijoja merkitty. Eikä niistä edes puhuttu. Yhden kuolleen kanan hautapaikan Helvi tiesi, koska oli itse ollut sitä siunaamassa sisarusten kanssa.

"Tuossa on siis Totti-nimisen kissan hauta. Näköispatsas saattaa olla. Ihan kissan näköinen on. Ollut varmaan musta kissa. " Tuossa kissapatsaassa konkretisoitui Helvin mielessä ero maalaisten ja kaupunkilaisten välillä. Eläinten oikeudet eivät vielä silloin tulleet mieleen. Nyt vuosikymmenten jälkeen hänestä uutisia seuratessa välistä tuntuu, että eläinten oikeuksista pidetään parempaa huolta kuin ihmisten. Tiedä häntä.
----
Tarinamaanantaille Kaisan kuva-aiheeseen ja Pakinaperjantaille sanahaasteeseen Oikeus.