Yhdessä he kävivät Rössin korvessa linja-autolla poimimassa vadelmia alumiinisiin hinkkeihin. Piikikkäät sähkölinjan alla kasvavat vatunvarret kaareutuivat korkealle Anna Emilian pään yli. Sieltä niitä marjoja oli helppo napsia astiaan. Harmitti vain, kun vadelmia poimiessa ei saanut koskaan astiaa täyteen. Vajenivat mokomat. Parasta marjareissussa oli kuitenkin eväiden syönti kannon nokassa. Villasukkaan piilotetut maito- ja kahvipullot ja keitetyt kokonaiset kananmunat ruisvoilepien kanssa kaivettiin esiin vihreästä repusta. Tulia ei tehty.
Yhteinen homma oli myös riihen uunin lämmitys. Tulen värikirjon ja hiilloksen hiipuvan hehkun katselussa Anna Emilian posket alkoivat kuumeta ja hänelle tuli raukea olo. Ei tehnytkään mieli lähteä muualle. Lämmityshommat olivat lepoa muista askareista. Siihen liittyi useita ihania tuoksuja, ei ainoastaan raapaistun tulitikun. Lisämausteena Anna Emilia muistaa kuivuvan viljan rukiisen ja leipäisen tuoksun. Muurin onkaloissa hautuivat hitaasti nauriit. Ne tuoksuivat siltä, miltä maistuivatkin eli makean imeliltä. Ja savun tuoksu tietenkin. Tuleen tuijottajaa taisivat pidätellä paikoillaan nimenomaan lupauksia antavat tuoksut ja Jussi-pappa, jota alle kouluikäinen Anna Emilia seurasi kuin hai laivaa. Ei siinä paljon puheltu, koska riihitonttu olisi muuten saattanut häiriintyä. Mutta laatuaikaa se oli, monilapsisen perheen vesa sai olla kahdestaan papan kanssa.
Edelleenkin vuosikymmenten jälkeen Anna Emilia uskoo aikuisten oikeesti olleensa papan lemmikki. Pappa vei hänet lääkäriin, kun polveen tuli vettä. Pappa toi hänelle kaupunkireissultaan yhden kerran leninkikankaan. Eikä se ollut karkauspäivän seutuakaan, vaan kuumaa kesää. Eikä pappa moitteen sanaa sanonut, vaikka tuvan kiikkustuolissa Anna Emilia otti niin kovat vauhdit, että tuoli meni ympäri. Keinutuoli meni rikki ja papalta katkesi muutama kylkiluu. Vuosia myöhemmin eräänä kesänä pappa ei taaskaan mitään virkkanut, vaikka Anna Emilia lähti isosiskon kanssa työväentalolle elokuviin kammottava sotamaalaus naamassaan. Ei käskenyt pesulle.
Oli se pappa Anna Emilialle tärkeä. Ensimmäisenä keväänä papan kuoleman jälkeen Anna Emilia kuuli papan tutut askelet yläkerrassa ja portaissa, vaikka hyvin tiesi, että leipälapion kopaisu tuvan kattoon ei häntä enää takaisin toisi. Nyt olisi osattava tehdä se ruisleipäkin ihan itse.
-------
Kirjoitettu pakinaperjantaille aiheesta lemmikki.
7 kommenttia:
Olipa kaunis tarina ja ihana pappa. Taisipa Anna Emilia tosiaan olla papan lemmikki. Se on ihana tunne se.
Aistit ja tunteet heräsivät, kun tätä lemmikkitarinaa luin. En ole nähnyt pappaa en isän, en äidin puolelta – kaipuuni vuoksi kuljin Anna Emilian ja hänen pappansa kanssa niin vahvasti. Lämmin, kaunis, koskettava kirjoitus. Rakkaus ei ole aina sanoista kiinni, mutta aina hyväksynnästä.
Ally,
Kyllä pappa toisiakin sisaruksia sadutti iltaisin, mutta se syli oli VARATTU.
Paju,
Toinen muisto herättää kolmannenkin. Kiitos, jos tykkäsit.
Omat siteeni mummuihin ja vaareihin ovat hiukan etäiset. Ehkä sitä lapsena on oltu vaarin ja Ukon sylissä, mutta ei minulla tuollaista suhdetta heihin ole ollut. Rikkaus sekin!
Liisa tosiaan nostalgoi omatkin muistot pintaan. Oma vaarini oli sen verran pelottava hahmo, että muut ymmärsivät pysyä hänestä kaukana. Sain pitää vaarin kokonaan itselläni ;)
Tässä oli kaunis tunnelma.
Monessa talossa lasten hellittely oli isovanhempien varassa, heillä oli aikaa ja malttia ottaa puuhiinsa mukaan.
Elämä oli ennen erilaista. Maalla isovanhemmat asuivat yleensä syytingillä joko samassa huushollissa tai ainakin samassa pihapiirissä. Se antoi mahdollisuuden tuollaisiin suhteisiin.
Lähetä kommentti