Salaisuus

- Hei mummu, onko tää sun uusi puhelin? Paljonko se makso? Onko siinä bluutuutti?

- Se makso semmoset 40 euroa, kun mummulla oli vuoden ajalta kertynyt etuseteli ja mummu lupasi pysyä entisen operaattorin asiakkaana.

- Niin halpa. Mummu, minä haluaisin semmosen bluutuutkännykän?

- Ei nämä puhelimet mitään halpoja ole. Ajattele nyt, että perheessä on vaikka neljä lasta ja jokaisella on oma kännykkä. On pakko laittaa saldorajoitukset, ettei laskut pääse karkaamaan käsistä. Mikä se semmonen bluutuut muuten on?

- En tiijä, mutta mun kaikilla kavereilla on semmoset ja ne voi lähettää toisillee jotakin, vaikka erilaisii soittoääniä vaikka. Minusta on kurja vaan seistä vieressä ja katsella, kun ne lähettelevät toisilleen niitä, mitä ne nyt on. No ainakin soittiksia.

- Onhan näissä näitä valmiita soittoääniä ja voi vaikka laulaa tai soittaa omanlaisensa sinne. Minä kokeilin sitä kerran. Katotaas vaikka, mitä musiikkia täältä löytyy.

- Galleria, kaikki sisältö, tuolla näkyy lukevan musiikki, mitähän siellä on? Tuossa on jokin Stones.aac. Arvaisikohan tuosta painaa?

- Paina vaan. Etkö sinä, mummu, osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, en osaa, ainakaan vielä. Tässä on ihan liikaa näitä valikoita ja ominaisuuksia. No, painan nyt kuitenkin.

- Onpa ihan kiva kappale. Onko siellä muita kappaleita? Lopeta se.

- Miten tämän saa loppumaan? Taitetaanpa koko laite kiinni. Puhelu loppuu ainakin niin. Hei, tämä vaan soittaa. Apua, miten tämän saa nyt lopettamaan?

- Etkö sinä, mummu, ihan oikeesti osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, osaan minä soittaa ja vastata ja lähettää tekstiviestin. (Puhisee itsekseen.) Ei olisi pitänyt mennä kokeilemaan sellaista mitä ei osaa. Mitä me nyt tehdään? Tästähän kuluu koko akku, jos se soittaa tätä samaa kappaletta loputtomiin. Yritetään vielä kerran. Takaisin samaan valikkoon. Onhan tuossa vasemmalla alhaalla valinnat. Yksi on Mykistäminen. Mykistyykö tämä koko puhelin, jos painan siitä?

- En tiedä. Kokeile. Ei kerrota kenellekään.

- No, ainakin soitto lakkasi. Hyvä. Ei kerrota. Tämä on sitten meidän salaisuus.

Vaari astuu huoneeseen hetken kuluttua.

- Hei vaari, mummun piti mykistää puhelimensa, kun se vaan soi ja soi. Kun se on nyt mykistetty, niin soittaako se enää puhelujakaan?
_____

Pakinaperjantai #191.

Lemmikki

Olen lehmäfani, mutta urbaaniympäristössä en voi ajatella ottavani lehmää lemmikiksi. Pehmolehmiä, lehmäsaaleja, lehmämukeja ynnä muuta lehmärekvisiittaa separaattorin osia myöten kyllä löytyy. Hevosesta voisi käsittääkseni omistaa osan kaupunkilainenkin. Vastaavaa lehmänosituspalvelua en tiedä olevan. Ei ole kissaa eikä koiraa ja akvaariostakin on luovuttu. Joudun nyt kertomaan kuvan lemmikistä, joka ei siis ole omani. Valitsin Ossin, koska se ei ole ihan jokamiehen eikä jokanaisen lemmikki.

Eräässä tutussa talossa on siis lemmikkinä oheisen kuvan Ossi. Ossi on iguaani ja lötköilee isossa terraariossaan silloin, kun talossa on vieraita. Normaalioloissa Ossi liikkuu vapaana muun perheen joukossa. Se kulkee portaita ylös ja alas liukumäkeä laskien, kiipeää ketterästi hellan luukkuja pitkin liedelle ja keittiön työtasolle syömään siihen mahdolliseti jääneet yrtit. Ei voi koskaan tietää, mistä sen löytää. Ossi tarvitsee kuvan lämpölampun. Siis terraarion ulkopuolellakin sitä kannattaa etsiä lämpimistä paikoista. Tietokoneen näyttöpääte, ei siis mikään nykymallinen litteevee, esimerkiksi on hyvä paikka. Ossia varten kannattaa olla vaihtamatta läppäriin.

Se että Ossin selkäpiikit olivat selvästi näkyvissä ei johdu mistään mielenilmaisusta,vaan Ossilla oli kuvanottohetkellä menossa nahanluonti. Pyysin omistajaa kuvaamaan lemmikkinsä luonnetta yhdellä adjektiivilla. Nälkäinen. Pelokas. Kiltti. Sain kolme. Onneksi Ossi on kasvisyöjä.

Kuvatessa Ossi oli lasiseinän takana. Minulle tarjottiin kyllä mahdollisuus avata lasi ja ottaa tarkempia kuvia, vaikka makroja. Sen verran kavahdin noin metrin mittaista piikkiselkäistä liskoa, että kieltäydyin kunniasta. Tarkan kuvan saamisen vaihtoehdot olivat: A. Ossi ei lähtisi terraariosta minnekään eli pelkäisi minua B. Ossi liukkaasti vilistäisi ulos terraariosta eli minä pelkäisin sitä entistä enemmän. Miksiköhän? Äskettäin maalla käydessäni ja kävellessäni helteen paahtamaa heinikkopolkua oikein toivoin, että näkisin pitkästä aikaa kyyn. Iguaanihan on kiltti ja pelokas kasvissyöjä. Ei kyykäärmekään pahuuttaan puraise, ainoastaan puolustautuakseen.

Pakinaperjantai #189.

Elämäni siilit

Siili ei kuulu kotipaikkani luontaiseen lajistoon. Kerran sitä yritettiin tulokkaana kotouttaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä kaupunginosassa siilejä näkee paljon. Valitettavasti eniten ajoväylällä auton alle ruhjoutuneina aamuisin ennen kuin varikset ovat ehtineet suorittaa heille luonnostaan lankeavan jälkipyykin.

Olen runsashiuksista sukua. Niinpä lastenkin hiukset kasvoivat nopeaan tahtiin. Koska jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta piti asunto- ja autovelkaisena säästää, aloin itse muotoilla lasteni hiukset. Ostin oikein jonkin kotiparturiphilipsin. Tässä asiassa ei into korvannut taidon puutetta, joten poikien pahasti lovetut pellavapäät piti eräänkin kerran leikkauttaa oikealla parturilla siilitukiksi. Kyllä se kesällä menetteli.

Muutama vuosi sitten viereiselle tyynylle ilmaantui uusi siilitukka. Kuusitoista milliä on kuulemma sopiva mitta. On minulle taas tarjottu konetta käteen, jotta leikkaisin sen ilmaiseksi. Nyt olen jo sen verran viisastunut, etten ryhdy moiseen. Onhan asunto maksettu ja lapset jo omillaan. Mielelläni suon ansion alveineen parturille, jotta minun ei tarvitse harmitella muotopuolta hiusmallia.

Itsekin voisin ajatella leikkauttavani hiukseni siilitukaksi. Kampaaja on eri mieltä asiasta. Otsalle tulisi kuulemma räystäs ja pyörteisten aiheuttamia jakauksia omituisiin paikkoihin.

____

Pakinaperjantai: siili