sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Aika entinen
Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.
Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?
Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.
Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.
Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.
Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.
Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.
____
Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.
sunnuntai 14. kesäkuuta 2009
Nettinarkkari
Kuka nyt nettinarkkari olisi? Tarkoittavatko aiheen keksineet niitä, jotka tietävät mistä ja miten narkoottisia aineita saa imuroitua? Minulla on onneksi vielä niin vanhanaikainen tämä PC, ettei rahaakaan saa suoraan kotiin. Lippuja voi kyllä tulostaa, jos osaa. Raha pitää hakea Shellin seinästä, jos tili antaa myöten. Kortteja tämä kone kyllä kyselee joskus. Pikemmin niiden pitkiä numerosarjoja, jos vaikka haluaisi ihan pikkuisen tilaa johonkin flickriin esimerkiksi. Sitäkään en ole uskaltanut tehdä, kun olen niin kova syyllistämään itseni kaikista maailman asioista. Jos vaikka joku nappaisi sen numerorimpsun. Omaksi syyksi lukisin. Mitäs menit kokeilemaan. E-liputkin olen ostattanut toisilla ja maksanut sitten heille sillä seinästä revityllä selvällä rahalla. Varmuuden vuoksi. Mistä näistä tietää?
Olen lukenut monestakin hyvin perillä olevasta tietolähteestä, että kun kerran on sormensa nettinäppäimille laskenut ja sivu- tai varjokuvaprofiilinsa jakanut, se on lopullista menoa se. Ei olisi kannattanut. Työnantaja minutkin houkutti tänne nettiin. Naamakirjaa en ole onneksi katsellut kuin jonkun olkapään yli vaivihkaa, bloggerit ja wordpressit pidin vaarattomina. Vuodatushan nyt on tietenkin vuodatusta, sen ymmärtää kaikki. Eihän nämä nyt mitään nettinarkkariutta voi olla. Muutama blogi siellä täällä.
Enhän minä käytä nettiä useampana kuin seitsemänä päivänä viikossa. Joillakin se on auki joka päivä vuorokaudet läpeensä. Ei täällä aina jaksa olla. Second laiffia en kaipaa, kun en oikein saa eletyksi tätä yhtäkään. Jos alkaa guuglaamaan kaikki diagnoosinsa, niin suossa on kainaloita myöten. Mediakriittinen on oltava eikä mikään turhan tiedon jakaja. Aikanaan vastustin pankkikorttia. Siinä piti antaa periksi. Vastustin euroakin. Lopulta minulta ostettiin viimeiset markat hyvään hintaan. Eivät olleet hoksanneet markan rahojen vuosilukujen symbolista muistoarvoa.
Tarkoittaisiko tuo nettinarkkarius sitä, että blogistina on tullut niinku riippuvaiseksi niinku toisten blogeista? Minäkin kuulun moneen joukkoon. Ja siihen kuvablogistien KKK(keskinäisen kehumisen kerho)-kerhoon. Hiukan sinne suuntaan ajattelisin sen olevan, koska minulle tulee ihanku huono omatunto, ellen käy lukemassa tilaamiani kirjoituksia. Kommentoiminen on kyllä taitolaji. Järjestetäänköhän siihen kursseja? Sekin vielä, että minusta tuntuu jotenki mukavalta, melkein euforiselta, jos joku sattuu kivasti kommentoimaan omaa tuotosta. Nyt kun kävijälaskurit näyttävät miinusta kaksinumeroisin luvuin, alkaa niinku ahistaa.
Lukeekohan tätäkään kukaan?
_____
Pakinaperjantain aihe on Nettinarkkari
perjantai 5. kesäkuuta 2009
5.6.2009
Toevo-myrsky tulj
ja vuahtopesj hietiko
rannas. Kaks issoo
kuuspuuta ei kestännä
tuulta, tulj niije aeka.
ja vuahtopesj hietiko
rannas. Kaks issoo
kuuspuuta ei kestännä
tuulta, tulj niije aeka.
Runotorstain 134. haaste on vapaa-aiheinen tanka.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)