sunnuntai 15. helmikuuta 2009

Depressio

Tapasin äskettäin Annan, entisen työkaverini. Hän tarjosi minulle kahvit Shellin baarissa. Muisteltiin menneitä. Eläkkeelle jääminen oli varsinaisena puheenaiheena, koska olen itsekin kohta jäämässä oloneuvokseksi. Kyselin Annalta, millaisen paperisodan hän aikoinaan joutui käymään.

- Kyllä minun vanhat kalenterini ja muisti kertovat pitkästä taistelusta. Oikea jalkani osoitti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sivulle, kun poljin toiseksi viimeiselle käynnille psykologin vastaanotolle. Joitakin testejä oli vielä kuulemma tulossa. Eläkkeelle en päässyt rankaperäisillä diagnooseilla, vaikka tavarat eivät enää pysyneet käsissä ja jalat katosivat välillä alta. Ne olivat liian vähäisiä vaivoja Kelan lääkäreille.

- Mitä ne vaati? Lisää diagnooseja tietenkin. Millaisia testejä ne muuten teetti?

- Annas olla, kun kerron. Ne tehtiin siellä neljännessä kerroksessa. Odotuskäytävä oli muuten aina tyhjä ja täysin virikkeetön. Kohta hoikka punakiharatukkainen nuori psykologi pyysi minut sisään. Testit alkoivat. Tehtäviä oli paljon. Ne olivat matematiikkaa, yleistietoa, päässälaskuja, muistitehtäviä ja tuntuivat ihan helpoilta. Olisikohan niissä kannattanut bluffata, että lopputulos olisi ollut toivottava, sekin tuli mieleen. En kuitenkaan bluffannut. Minut on opetettu yrittämään parhaani kaikessa.

- No se kyllä tiedetään. Liiankin kanssa.

Lopuksi minulle lyötiin käteen kymmenen pahvikorttia. Siinäpä vasta alkoikin puliveivaaminen. Kämmenet kostuivat. Otsalle kihosi muutama helmi. Näkö sumeni samaa tahtia kuin pulssi nousi. Olinhan minä joskus kuullut musteläiskätestistä.Nekö nyt sitten mittaavat ihmisen työkunnon ja rangan tukevuuden? Psykologi ei ollut ohjailevinaan minua, kuulemma tarkkaili vain ja teki muistiinpanoja. Katselin kuvia ja ihmettelin hiljaa ja ääneenkin. Aloin jo katsella ympärilleni, jos vaikka nauhoittivatkin sen session. Minulla kun oli se selkä julmetun kipeä eikä istumisestakaan tahtonut tulla mitään. Kiemurtelin siinä tuolilla kuin mato koukussa. Mutta joutua nyt itse siihen.

- Millaisia kuvia niissä oli?

- Kummallista, miten jok´ikinen kuvakortti muistutti minun mielestäni jotakin selkärangan osaa. Olen sen verran nähnyt magneettikuvien poikkileikkeitä. Oli lantiota, joo, enimmäkseen lantiota. Sehän viittaa tietenkin seksiin tai sen puuttumiseen. Minä ajattelin, että sanon kyllä mitä ajattelen ajattelematta sen enempää mitä sanon. Totta siis, joka sana.

- Mitähän minä näkisin niissä?

- On ne netissä nykyään. Voit käydä katsomassa. Oikeita vastauksia ei ole. Mikä erikoisinta, minä itse en saanut nähdä edes omia tuloksiani, vaikka kuinka tivasin. Lausunto olisi saattanut herkkää sielua viirata vielä lisää – suuntaan tai toiseen. Minun arkijärkiymmärrykseeni ei mahdu, ettei minulle todellakaan selvitetty, mitä se psykologinplanttu niistä ja kaikesta aikailusta ja oheisräpeltämisestä nauhalle luki tai paperille pisti. Vaan mitäpä niistä. Masentuuhan sitä, kun ei mihinkään kykene.

Olkoonpa hyvää tai huonoa, osattiin sillä lausunnolla tehdä Annasta sen sortin sairas, että yksi uusi diagnoosi kymmenen entisen jatkoksi riipustettuna lopulta riitti liikauttamaan eläkeasiaa eteenpäin. Vaikka ihan saman oloiselta se Anna minun mielestäni edelleen vaikuttaa.

____

116. Pakinaperjantain taikasana.

sunnuntai 8. helmikuuta 2009

Painajainen

(Kuva on tehty ohjelmalla Dreamlines.)

Aikoja sitten kirjoitin Runotorstaihin tämän tarinan, joka itse asiassa onkin yksi painajainen.

______


On valoisaa, kevättä. Helvi on hiukan toisella kymmenellä. Isoisän kiikkustuoli on tyhjä. Tupa huutaa hiljaisuutta ja turvattomuutta aina, kun isoisä on jossakin asioilla.
_

Viime viikollakin äiti oli raijannut ruskeita pahvilaatikoita tupaan ja alkanut vimmoissaan ja itkuisena pakata pesueensa vaatteita niihin. Helvi oli seurannut salaa kammarin oven raosta. Äiti oli ollut niin outona, vieraana. Pelotti.
"Kyllä me tästä nyt lähdetään! Tehkää, miten haluatte!"
Isoisä yritti rauhoitella ja saikin äidin pinkkaamaan lastenvaatteet takaisin kaappiin. Pahvilaatikot nostettiin uuninpankolle sillä kertaa.
_

Puhelin soi ja soi ja soi. Helvi näkee, kun äiti kiirehtii heti pois tuvasta. Tytön on siis pakko vastata. Isä soittaa ja tivaa hakemaan äitiä puhelimeen. Helvi sanoo, ettei äiti ole sisällä, vaikka tietää hänen olevan. Ulko-ovi ei ollut kolahtanut. Lapsikin vaistoaa äidin häpeän, kun joutuu hakemaan hänet puhelimeen vintin pimeästä portaikosta. Hän teki mitä isä käski. Hän tekee aina mitä isä tai äiti käskee. Äiti työntää kammarin oven tiukasti kiinni. Puhelu on lyhyt.
_

On helteisen kesäpäivän ilta. Lauantai ja lakananvaihtopäivä. Isä ei ole vielä tullut töistä. Äitiä ei näy mailla eikä halmeilla. Olisiko hän mennyt vattuja poimimaan?, Helvi pohtii. Ahdistaa. Kun Helvi menee hakemaan vaihtolakanoita kaapista, hän huomaa kauniisti taitellun kirjelappusen siistin lakanapinkan päällä. Kirjeen sisällä on jotakin. Äidin sormukset! Helvin sydän särkyy mahdottoman edessä. Hirvittävä pelko kouristaa vatsan pohjaa, kun hän lähtee etsimään äitiä. Mitä se isä nyt sanoo?

_____

115. Pakinaperjantai.