Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.
Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.
Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.
Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.
Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.
----
Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.
Helmiinan elämä oli hankaloitunut niin kehollisesti kuin psyykkisesti. Lukemattomat oppineet eivät millään päässeet yhteisymmärrykseen, mikä on asian varsinainen laita eli syy. Ohjeita sateli joka puolelta. Venytä, vanuta, rentouta, vahvista, kävele, jumppaa, hiihdä! Herranpieksut! Sitähän hän oli tehnyt koko ikänsä ja terveiksi mielletyt elämäntavat eivät olleet auttaneet. Oli siis muutettava kurssia. Helmiina ostatti miehellään konjakkipullon. Hän aloittaisi siitä ihan itse. Jollei sauna, viina ja terva auta, on vastassa hauta, Helmiina oli kuullut. Pitäisikö sen olla kirkasta?
Itsenäisyyspäivänä Helmiina istuu ja puhuu itsekseen. Itsesuggestiosta se puhui muinoin terapeutti. Keksi itsellesi oma mantra, joku itselle tärkeä asia, mieluummin tavoite. Terapeutti ehdotteli sellaisia lauseita kuin: Minä olen kaunis ja kaikki rakastavat minua. Mutta Helmiina on elämänsä aikana sen verran usein vilkaissut peiliin, että ymmärsi, etteivät tuontyyppiset lopputulemat olisi realistisia.
Kyllä Helmiina kovasti yritti. Hän vesikäveli, venytteli, kävi hoidoissa ja kuunteli meren ääniä. Lopulta hän ymmärsi, että kaikki on loppupeleissä itsestä kiinni. Hän keksi siinä sivussa seuraavan uniikin ilmaisun: TEE SE ITSE! Hän teippaili tätä voimaannuttamislausetta kotona jääkaapin oveen, vessan peiliin, ovenpieliin ja avainkaappiin. Laminoi pahvilappusia käsilaukkuihin ja taskuihin sirotella. Tietokoneella niitä oli niin helppo monistaa. Kaikenvärisiä ja eri fonteilla. Se oli mukavaa ajankulua.
Seuraavan kerran psykiatrin vastaanotolla Helmiinalle tarjottiin onnellisuuspillerireseptiä. Itse asiassa hän sai ilmaisen aloituspakkauksen. Ja vesilasin. Olisi muka otettava se ensimmäinen pilleri nyt heti. Nuhainen Helmiina kaivoi taskustaan Nessu-liinan ja samalla pari laminoitua lappusta putosi tohtorin eteen pöydälle. TEE SE ITSE! TEE SE ITSE! Tohtori luki lappuset ja säpsähti. Olipas tehokas mantra, tuumasi Helmiina, keräsi kamppeensa ja poistui lääkärikeskuksesta uutta aikaa varaamatta.
-----
Pakinaperjantain 57. haasteesta Itse.
