Jatkoaika

mennyt ja tuleva kohtaavat
tulitikku leimahtaa sammuakseen
eikä kelloa tarvitse enää vetää
saati akkuja ladata
aika kutistuu origoksi
tiputusta tarkkailee hoitaja
ja syke laukasta laantuu

vielä ajan rahtuseksi

-----

Runotorstaille 69. haasteeseen.

Ikimuistoinen hiihtomatka

Siinä pirtin pöydällä ne olivat, rintamalla olevan veljeni ja Helsingin siskoni kirjeet ja sormus ja kello ja rahat. Odottivat.

”Täällä jossain 30/1-40

Rakas kotiväki,

Paljon kiitoksia kirjeestä, jonka sain jo pari päivää sitten ja josta näin miten siellä ajat ja askareet luistaa. Ette olleet silloin vielä saanut tietää tätä surullista uutista Piipon Mikon kohtalosta. Minä kyllä laitoin yhden pienen kirjelapun, jos se lie tullut sinne perille, jossa kerroin jo, että Mikolta on taistelu päättynyt tällä rintamalla. Minä laitoin hänen kellon, sormuksen ja rahat, jota oli noin 420mk tuleen kirkolle kauppiaalle lomamiehen mukana. Ehkä tästä oletten jo tietoiset, jos saitte sen kirjeen…

…Kun pääsis silloin lomalle, että sais olla viemässä viimeiselle matkalle läheistä aseveljeä. Ja jos pysyy täällä sinne asti housuissaan. Lämpimin terveisin teille kaikille

Valde”

”Helsinki 4/2-40

Rakas kotiväki.

Kiitos kirjeestänne jonka sain joku aika sitten. Sain Valdelta kirjeen, jossa oli ikäviä uutisia, kyllä se oli raskas sanoma Annalle. Kuinka hän ollenkaan voi sen sulattaa? Se oli hänen vuoronsa mennä. Sota ei säästä eikä sääli, kenen kohdalle se tulee. Kuka on voinut viedä sen sanoman hänelle? Oletteko käynyt siellä? Vai onko tytöt myös siellä kotona? ...

Kirjoittakaa sitten, kuinka Anna jaksaa, ei hänen tule kirjoitettua…

Toiv. monin terveisin Helmiina”

Kävin viikot hoitamassa sisareni Annan kolmea lasta. Olavi oli jo koulussa, Leena kahden ja Tuovi vuoden ikäisiä. Heidän kotiinsa oli noin kymmenen kilometriä. Ensin on pari kilometriä korpitaivalta ja sitten maantietä loput. Lastenhoitaja oli tarpeen, koska Mikko oli rintamalla ja Anna ansaitsi elantonsa ompelemalla ihmisille vaatteita. Nyt minun oli taas aika lähteä työhön, mutta tällä kertaa meno tuntui ylivoimaisen vaikealta. Taskussa painoivat sankarivainajan sormus ja kello, jotka äiti kehotti viemään Annalle suruviestin mukana. Tukalampaa tehtävää ei äiti olisi voinut minulle antaa.

Oli pakkaskeli. Puin lämpimät vaatteet ylle kietoen kaulaliinan kasvojeni suojaksi. Laitoin repun selkään ja kiinnitin monot siteisiin, tavoittelin sauvat käteen. Toinen sauva oli kaatunut tikapuiden taakse hankeen. Tein hitaasti lähtöä viipyilevässä aamuhämärässä. Mieleni oli surunmusta ja minua pelottikin. Olihan kylältä otettu hiljan kiinni yksi desantti. Latu oli onneksi auki. Meno oli muutoinkin nihkeää. Valkoinen lumivaippa kuorrutti korpikuuset. Oksat näyttivät pakahtuvan tykkylumen alla. Syvä hiljaisuus täytti ikikuusikon, mikä yleensä oli tuntunut minusta levolliselta paikalta. Luontokin oli vaiti, suksien rahina muhkuraisella ladulla peitti vähäiset pakkasen ja eläinten risahdukset. Toisinaan porkka tökkäsi puun oksaan. Lauhtuva pakkanen kuurasi lehtipuiden oksat ja varvut koruiksi. Nouseva aurinko yritti pilkistää aamu-usvan läpi ikään kuin toivoa antaen. Jo kimalsi jokunen lumikide. Hetkeksi pelko suli suruksi, kyyneleet kivettyivät karpaloiksi poskipäille.

Mutta kohta taas rintaa raastoi ja kurkkua kirveli ja kuivasi, muukin kuin kirpeä pakkanen. Kaulaliina huurtui hengityksestä. Siirsin sen alemmaksi. Lumen muotoilemat tutut siirtolohkareet ja jättikokoiset muurahaiskeot ohitin niitä näkemättä. Mieltäni myllersi mieletön sota, isättömät lapset. Viha ja katkeruus kuoleman majesteettia kohtaan täytti pääni tällä kertaa ja sumensi silmäni. Taival oli toki tuttuakin tutumpi, kesällä kärrytienä kapulasiltoineen ja pitkospuineen. Osaan sen reitin vieläkin ulkomuistista. Mielessäni häivähti muisto yhdestä kylmästä juhannuksesta. Olin ottanut kengät pois jalasta Pahkasuon kapulasillan kohdalla. Suovesi olikin hyytävän kylmää ja sain variksenvarpaat.

Havahduin hetkeksi, kun Pahka-ahon takana kuului kuitenkin Takasen vanha pappa olevan metsätöissä. Kirves kopsi kuusenoksia, välistä lauloi pokasaha, tällä kertaa mollissa. Latu pujahti sankan kuusikon suojasta kylätielle. Kulmalan kohdalla emäntä tuli ulos kyselemään kuulumisia. Elämä kylällä näytti kuin näyttikin jatkuvan. Te ette tiedä yhtään mitään, ajattelin enkä pystynyt kertomaan raskasta asiaa. Minua vain raivostutti sodan epäoikeudenmukaisuus. Kuulumisten kyselijät tuntuivat kiusallisilta ulkopuolisilta, suru velloi vasta raivona ja vihana. Olisin voinut vaikka potkaista heitä.

Koko matkan, ylämäet ja alamäet, välistä pysähtyen mietin, miten asian kertoisin. Miten tällaisen asian voi kertoa? Miten lapset suhtautuisivat? Miten minä osaisin olla avuksi uudessa tilanteessa? Ohitin Lehtomäen, Kiiskilän, Vähälän ja Lamminahon tiehaarat. Tavallista hitaamman kymmenkilometrisen loppuvaiheessa päätin, ettei minusta ole sanansaattajaksi tällä kertaa. Poikkesin lähinaapuritalossa Kulmalassa ja jätin sormuksen ja kellon Siviälle tuotavaksi perille vasta seuraavana päivänä. Itse menin työmaalleni kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaksi kirkassilmäistä pellavapäätä kurkki jo nenät kiinni ruutuikkunassa odottamassa, milloin täti taas saapuu.

Vaikka olinkin hiukan hiessä hiihtämisestä, sydäntäni kylmäsi laskiessani pienen myötäleen alas pihaan. Irrotin sukset tavanomaista rauhallisemmin, puhdistin niiden pohjat, asetin ne vasten tikapuita, kopistelin luudalla pakkaslumet monoista ja villasukista ja menin muina miehinä tupaan. Tytöt heti kieppuivat jaloissani. Karja tuli ruokittua, ruuat tehtyä ja lapset hoidettua. Toki se päivä oli minulle raskas, mutta olin päättänyt lahjoittaa Anna-siskolle ja lapsille vielä yhden entisenlaisen päivän. Olimmehan edellisellä viikolla puhuneet, miten paljon kenttäpostia oli taas tullut. Leskeys ja orpous kyllä jaksoivat odottaa vielä yhden yön yli.

Tappiolta se minusta tuntui. En ollut suoriutunut äidin minulle sälyttämästä tehtävästä kuin puolitiehen. En vieläkään käsitä, miksi kirkkoherra ei vienyt viestiä perille. Kun Vienolan isäntä kaatui, sinne meni kirkkoherra ja kätilökin. Ailihan oli siunatussa tilassa. Joskus paljon myöhemmin Anna sanoi sodan aikoinaan ottaneen häneltä syyttömän isän Tammisaaren vankileirillä, sitten puolison ja vienee vielä pojankin. Onneksi viimeinen ennuste ei koskaan toteutunut.

----

Pakinaperjantain 55. haasteeseen matka.

Lohtu

Karjokeittiön kaksi ikkunaa on huurussa. Helvi on tärkeässä ja kuumassa hommassa, talkkunankeitossa. Koko ajan itkettää. Pitää muistaa huolehtia, ettei valkea sammu muuripadan alta. Hän hakee välillä liiteristä sylillinen klapeja ja sekoittelee tuoksuvaa keitosta. Talkkunoista hän pitää. Kesäruokaa viilin tai piimän kanssa. Marjojenkin.

Hän on vasta hiukan toisella kymmenellä. Talon kolme lehmää ovat laitumella. Mielikki poiki eilen. Oli Helvin vuoro saada vasikka nimikokseen. Jotakin meni pahasti vikaan ja vasikka menehtyi karsinaansa tänä aamuna. Karsina on ihan siinä vieressä, seinän takana toki. Helvi suree ja pyörittelee melalla talkkunakeitosta. Ei näy aikuisia missään, ei äitiä, ei pappaa, ei ketään. Täällä saa rauhassa itkeä. Pari vuotta aiemmin Helvin nimikkolehmä kuoli poikimisen komplikaatioihin. Siis taas. Hän on aivan lohduton.

Samanvuotinen serkkupoika on harjoittelemassa päivämieshommia mummolassaan. Hän ei pelkää kyyneleitä ja pistäytyy karjokeittiössä useammin kuin kerran lohduttamassa Helviä. Liekö aikuiset asiakseen lähettäneet?

Kuule, älä itke. Minä oon kuullu, että Jälsahossa oli vasikka kuollu ja heitetty jo lantalaan. Sitte ku emäntä avas sen lantalan oven seuraavan kerran, se vasikka seiso siellä jaloillaa. Se ol itestään vironnu eloon. Jos se tämäkin vaikka vielä virkoo.

Vesan rauhallinen jutustelu saa pienen toivonkipinän syttymään Helvin mieleen. Tyttö rauhoittuu sen verran, että pyyhkii silmänsä ja tokenee tuvalle. Itkun turvottamin silmin, mutta kuitenkin. Leivinuunia lämmitetään. Kysyy, voisiko joku aikuinen tulla tarkistamaan, joko ne talkkunat olisivat kypsiä.

----

Pakinaperjantain 53. haastesanasta on lohtu

Arkipäivää

On perjantai. Helmiina konttaa pitkin tuvan lattiaa. Kuhmurainen alumiinivati on puolillaan rusehtavaa vettä, koska lattiarievuksi päätynyt kapaloliina on huuhdeltu siinä jo useaan kertaan. Hän tuntee rivakoiden liikkeiden nostattaman lämmön lihaksissaan. Polvia hiukan korventaa. Kangaspuiden alta on hankala kurkottaa. Matot ovat tuultumassa verannan kaiteella. Hellalla hautuu ruispuuro. Kohta on huoneet siivottu.

Uuninpankolla odottaa noussut pullataikina. Vesirieskat on jo paistettu. Leivinuunin lämpö on tasautumassa kipakasta sopivaksi. Nopsaan Helmiina juo ahkeruuskupillisen Sirkku-sokeripala suussa ja vilkaisee samalla ulos. Lapset näkyvät viihtyvän lumileikeissään. On nuoskakeli ja pihalle on noussut kolme hiilisilmäistä lumiukkoa.

Annanpa porkkanat neniksi. Jos sitten jaksaisivat nyt vielä leikkiä tunnin verran, niin saisin nuo pullat nousemaan. Sitten laitan sen silakkalaatikon viimeiseksi uuniin. Olisi pitänyt olla kumisaappaat, mutta kun ovat jääneet pieniksi.

Samalla hän kertaa mielessään, miten sitten kaulaisi lakanat. Iltapuuron ja navettahommien jälkeen saisi sitten rauhassa kutoa sukkaa puhtaassa huushollissa, kun lapset nukkuvat.

Mikäs meidän tässä on ollessa. On lämmintä ja riittävästi ruokaa ja tilaa. Ensi viikolla täytyy kyllä muistaa laittaa Jussin mukana voita Heinon porukalle. On se niin ikävä, että kuusilapsisen perheen pitää mahtua yhden huoneen mökkiin. Meillä on onneksi lisänä tuo iso kamari. Ja yläkertaankin saisi lisähuoneen.

Porstuasta kuuluu pienten jalkojen kopinaa. Punaposkiset lapset tulevat tupaan lumisine huopikkaineen ja liukastelevat vastapestyllä matottomalla lattialla. Helmiina kiskoo töppöset pois ja auttaa lapsiaan ripustamaan ulkovaatteet kuivumaan. Ulkoleikit ovat tehneet tehtävänsä ja lapsilla on nälkä.

Helmiinalla tuntuu olevan jalkoja ja käsiä kaksi paria ja silmät selässäkin, koska niin moni työ hoituu yhtä aikaa. Tänään on nyt sellainen päivä. On niitä toisenlaisiakin ollut, mutta niitä hän ei välitä muistella. Mennyttä ja ollutta. Hyvä, että nyt on näin. Huomenna olisi mieskin taas kotona.

Muistaisi nyt tuoda niitä Singerin neuloja tai muuten siirtyy ompeluhommat taas viikolla eteenpäin. Laitoin solmunkin nenäliinan kulmaan. Kukas sieltä nyt? Taitaa Saimi tulla hakemaan postia. Eilen ei kukaan käynytkään. Voi ei! Se onkin Veikko ja metso olalla. Ei lopu työt tekemällä. En kyllä ilkeä sanoa, että vieköön jonnekin muualle. Hohhoijaa!

------

Tarinamaanantaille 31. aiheesta ahertaja.

Kotokirkko

©HML

Runotorstain 67. haaste on kirjoittaa oheisen kuvan inspiroima runo.

metsäkirkkooni menin
polulta poikkesin
honkien huminan kuulin
katsoin lintua oksalla puun

hengitin syvään
kielon jäähyväistuoksua
join uralinpihlajamettä
puroissa virtasi elävää vettä

suopursu huumasi rantain partahilla
ja iltatuulessa nuokkui valkea niittyvilla
oksiston välistä kutsui tuo ihana valo
kun oli ollut pimeää niin

suurelle salolle polkuni johti
kävelin suoraan itseäni kohti
en karhuja pelännyt enkä pahaa sutta
annoin luonnon hoitaa rampautunutta
ja lauloin elämälle kiitos

Pimeäajoa

Isä kiertää ikkunasta toiseen hermostuneena. Ei hän mitään puhu, mutta tytär tietää. Isä odottaa illan pimenemistä. Toivoo, että taivas pysyisi pilvessä. Hänen ajokorttinsa on vieläkin kuivumassa. Onneksi talo on mäennyppylän päällä. No, nyt on jo sen verran pimeä, että lähdetään, isä vihdoin sanoo. Heittää repun selkäänsä ja hiljaa ovia kolisuttamatta työntää moottoripyörän ulos vajasta. Ketään ei näy. Onneksi katuvalo on vain risteyksen puolella. Talon taitse voi pyörän antaa rullata pimeässä reilun puoli kilometriä. Ja se riittää. Kirkonkylä jää taakse katuvaloineen ja isä uskaltaa käynnistää pyörän, sytyttää ajovalon.

Vauhti kiihtyy nopeasti vilpillisen vapauden huumassa. Tytär tietää leikin luvattomuuden, mutta ei hän silti ymmärrä sitä. Isä on kyllä sanonut, että kukaan ei saa nähdä hänen ajavan. Mutta miksi isä sitten ajaa kuitenkin? Tytär tarraa vain tiukemmin kiinni isän vyötäröstä ja painaa väsyneen päänsä isän selkää vasten. Hän on todella väsynyt, sillä tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Yöt jäävät luvattoman lyhyiksi, koska aamulla on aina aikainen lähtö takaisin. Kirkonkylä vielä nukkuu, kun isä työntää pyörän takaisin vajaan. Vilkuilee ympärilleen, menee sisälle aamukahvin keittoon. Asiasta ei puhuta. On oltava kuin ei olisi missään ollutkaan. Sammutetuin lyhdyin, yöllä ja päivällä.

-----

Tarinamaanantain aiheesta Lyhty.