Kun isä auton osti

Muistan hyvin perheemme ensimmäisen auton. Se oli sininen, joku Austin. Mitä merkistä, kunhan värin muistan. Kovin se oli käytetty eikä siis millään muotoa takuuvarma kulkupeli. Kerrankin jäimme jossakin keskisessä Suomessa erään korkean mäen päälle. Onneksi kyydissä oli silloin konekorjaustaitoinen vieras. Isä ja kyytiläinen viettivät aikansa konepellin alla ja pääsimme kuin pääsimmekin taas liikkeelle. Ja lopulta perille. Tosin läheisestä talosta piti soittaa kotiin, koska olimme niin paljon myöhässä. Tähän autoon liittyy seuraava tositarina, jonka aioin kirjoittaa, mutta johdannosta tuli turhan pitkä.

Tällä Austinilla isä suorastaan pakotti minut kokeilemaan ajamista. Olin alaikäinen, keskikoulun viidesluokkalainen. Maasto oli turvallisen tasaista ja omakotialuetta kiersi kapea hiekkatie. Oliko silloin päällystettyjä teitä tai asvalttia muualla kuin kaupungeissa, en muista. En ollut vielä kovin pitkä ja tuskin yletin näkemään tuulilasista. Eikä isä ollut kaikkein rauhallisin opettaja. Ja melkein ojaanhan se auto meni viimeisessä risteyksessä, pientareelle niin reippaasti, että kallistui jo vaarallisesti oikealle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin.

Ei minulle kuitenkaan jäänyt autonajamiseen liittyvää traumaa, vaan ajoin aikanaan kortin pääkaupungissa. Sen sijaan en käsitä vieläkään, oliko autolla ajaminen isästä niin hauskaa, että hän siksi laittoi alaikäisen tyttärensä rattia vääntämään. Ymmärtäisin, jos kokeilu olisi tehty suljetulla alueella. Enää en voi kysyä. Silloin en uskaltanut.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantain kuva-aiheesta.

Sana on oppiminen

Opiskelutoverit Riina ja Helvi asuivat yhtä alivuokralaishuonetta Kruunuhaassa 60-luvun lopussa. Siitä ei ollut pitkäkään matka keskustan ravintoloihin. Opintojen alkamisen kunniaksi he päättivät käydä ulkona syömässä. He valitsivat yhden ravintolan umpimähkään. Menu näytti hyvältä ja ruokakin maistui. Helvi, arka kun oli, ei maininnut mitään paikan kalleudesta, vaikka hänen kurkussaan herkullinen, mutta hinnakas pihvi hiukan jo kangerteli. Antaa Riinan huomata itse, hän ajatteli. Kai hän häpesi omaa köyhyyttään. Isohko lasku maksettiin ja käveltiin vaiti kämpille. Yhteistaloudessa kaikki ruokamenot oli sovittu jakaa tasan.

Parin viikon opiskelun jälkeen Riinalle alkoi totuus valjeta. Jos joka viikko menisi moinen summa ruokaan, rahat olisivat lopussa jo ennen joulua. Vanhemmilta saadut varat eivät riittäisi. Lainaa oli siis otettava. Hänen kurssiohjelmansa oli niin täysi, ettei hän voinut ajatellakaan töitä opintojen ohella. Tytöt alkoivat tehdä itse ruuat. Aamiaiseksi kuppi teetä tai kahvia, ruisleipää, jonka särpimeksi paistettiin yksi kananmuna puoliksi. Lounaaksi riitti se Porthanian 90 pennin leikkelelautanen, koska siihen sai ottaa lisukkeeksi perunoita tai sitten sitkutettiin päivä syömättä.

Päivällistarvikkeet hankittiin osuuskaupasta, koska vastapäätä sattui olemaan Elanto. Sen lihatiskiä tytöt kiersivät miettien, mistä halvimman aterian milloinkin loihtisi. Mikähän siinä oli, että heitä hävetti ostaa esimerkiksi 100 grammaa jauhelihaa. Kyllä se kahdelle hyvin riitti. Ensimmäisellä kotoreissulla Riinan äiti oli saada sydänkohtauksen, kun hän näki, miten tytär oli muutamassa kuukaudessa laihtunut kahdeksan kiloa. Ruokapaketteja alkoi tulla tiuhempaan.

Helville asia oli tullut selväksi jo vuotta aiemmin. Hänen oli hankittava töitä. Silloin niitä oli kyllä tarjolla. Lastenhoitoa tilapäisesti, hammaslääkärin vastaanoton siivoamista arki-iltaisin. Pieninä puroina olivat leipärahat maailmalla. Vihdoin onni potkaisi ja Helvi sai puolipäivätyön toimistoapulaisena. Palkka oli aluksi ruhtinaalliset 280 markkaa kuussa. Helppoa sisätyötä neljä tuntia päivässä. Ei vienyt Helvin työniloa edes iänikuinen kiire luennoille ja takaisin töihin.

Helvi ramppasi edestakaisin Mannerheimintien yli hiki pinnassa. Tytöt olivat nimittäin muuttaneet vuokrayksiöön Kamppiin. Kluuvikadulle oli melko pitkä matka ja aikaa vain se kuuluisa akateeminen vartti. Meni muutama päivä ennen kuin Helvi ymmärsi, miksi lehtori toistatti hänellä aina samaa lausetta: «Нельзя опaздывать на урок!» (Ei saa myöhästyä tunnilta!) Sen opin Helvi omaksui. Vieläkään hän ei myöhästy mistään ja peräti kiusaantuu, jos joku toinen myöhästyy sovitusta tapaamisesta.

Repetitio est mater studiorum.

-----
Kirjoitettu pakinaperjantaille 50. haasteeseen Sana on...

Minä syytän

Minä syytän Oulun yliopistoa, joka viime vuosituhannella järjestytti opettajille jollakin salaperäisellä taholla etäkursseja ATK-ajokortin hankkimiseksi. Mainostivat, että siitä olisi suuresti hyötyä työssä ja arjessa hupia. Paksulla aanelospinkalla lähestyttiin meikäläistä ja narrattiin mukaan tietokoneen käytön opetteluun. Ei varoituskolmioita missään. Ei STOP-merkkejä liimattuina kansiin. Luvattiin maat ja taivaan avaruudet. Ei puhuttu sanallakaan hiirikäsistä ja – olkapäistä saatikka ikiriippuvuudesta tähän rakkineeseen. Tietokone. Sehän tietää.

Opetettiin uusi salakoodikieli, joka muistutti suuresti englantia. Houkulteltiin chatteja seuraamaan tarkkailijana ja sitten itse kirjautumaan. Opettivat fingerillä tarkkailemaan, sattuuko joku muu kollega olemaan yhtäaikaa koneella. Opetettiin tekstinkäsittelyt ja sähköpostit, joista ei sen koommin ole loppua tullut. Lisivät vaan koko ajan ja käyvät riettaammiksi. Ihan kuin tietäisivät ja varmasti tietävätkin vakoiluohjelmillaan, että kovin olen kipiä ja lääkkeitä tarvitsen. Mutta ovat erehtyneet sukupuolesta. Ei olisi pitänyt nettipankin asiakkaaksikaan ryhtyä. Eläkeläisen rahoja ruinaavat investoimaan ties minne.

Olisi pitänyt itse alkuunsa hoksata, että ei tämä ole meikäkäisen hommaa. Tuntui niin vaikean hankalalta, kun dossilla pelattiin, eikä ikkunoista ollut vielä tietoakaan. Writellä pääsi kirjoittamaan pojalle viestiä toiselle laidalle maata. Siitä kun riemastuneena kollegoille kerroin, katsoivat silmät pyöreinä ja sanoivat: Eikö olisi ollut yksinkertaisempi soittaa? No, niin olisikin.

Tyhmäksi ryhdyin. Valmiit olivat jo pelit ja vehkeet maailmassa. Nyt puutuu takapuoli ja kipeytyy kädet, kun blogosfääri imee kyberneettisesti ikäihmistä sisuksiinsa. Elämänavaajat täyttävät bittiavaruuden nimellä ja nimimerkillä. Madot ryömivät verkoissa, kiipeilevät palomuurien ylitse, mutta tuiki harvoin onnistuvat kaatamaan systeemit. Mitä nyt sairaaloissa sotkevat lääkelistoja. Moni kollega oli ensin vastaan. Viksuja he olivat. Saavat nyt olla rauhassa infoähkyltä, palvelinkatkoilta.. Kalliiksikin on tämä tullut. Kaikki laitteet vanhenevat jo ennen kuin ehtii kassalla korttia vilauttaa ja saada ne kotona pelittämään. Kun tälle touhulle anto viattoman pikkusormensa, se vei koko eukon. Muuten menisi, mutta nyt digittivät tuon näköradionkin. Säätimiä, liittimiä, sovittimia ja hilavitkuttimia on liikaa. Minä syytän. Syytön minä olen. UTU. Uuden teknologian uhri.

-----

Pakinaperjantaille 48. haaste on syytös.

Turvattu tulevaisuus?

kuviteltu joustotunti on
menneisyyden tarttumapinta
tulevaisuuteen

vanhan tandbergin
akokelanauha kiihdyttää
tuhatta ja sataa
lopun lähestyessä

eikä tajua pysähtyä
vaikka nauha
on jo loppunut

sitten pikakelaus alkuun

-----

Runotorstain 62. haastesana on tulevaisuus.