Ihminen on suunniteltu niin vajavaisesti, että nykymaailman tavallisen kodin hilavitkutinarsenaalin käyttöön ei riitä kertakaikkiaan kädet. Siis kaksi kättä. Ja sitten kun jompikumpi käsi on vielä poissa pelistä hartia- ja olkapääseutua tai kyynärpäätä nakertaneen hiiren myyräntyöstä, tilanne senkun hankaloituu. Mutta kun hätä on suuri on apukin lähellä.
On se niin verratonta, että henkilökohtaista (siis vihdoinkin tajusin, että etuliite i- sanojen edessä saattaa tarkoittaa henkilökohtaista, ikiomaa, e-etuliite taas tarkoittanee elektronista) mobiililaitetta, siis sitä iPhonea mainostetaan kertomalla, että sillä voi muuten soittaa. Digitaalisuuden esiinmarssi alkoi minun kohdallani siitä, että lapsille hankittiin digitaaliset rannekellot, siis iWatchit heidän ollessaan muistaakseni siinä alun toisella kymmenellä. Niistäkin aikoinaan kysyttiin, näyttävätkö ne kellonajan muiden ominaisuuksiensa ohella.
Oli mukava, kun niillä pystyi leikkimään sellaista kehittävää peliä, jossa arvioitiin, kuinka kauan vaikka viisi sekuntia kestää. Sehän kestää yleensä about viisi sekuntia, mutta se piti arvioida katsomatta kelloa. Toinen hauska peli oli testata reaktionopeutta. Siinä painettiin ajanottonappulaa start/ stop mahdollisimman nopeasti. En ollut hyvä kummassakaan. Ajanotto urheilukentän reunalla oli hiukan helpompaa, kun juoksivat vaikka edes sata metriä. Kohdallani virhemarginaali jäi näissäkin aika suureksi. (vrt. reaktionopeus)
Ensimmäisen iPuhelimen osti isolla rahalla miehelleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli sellainen NMT-450, iso painava mötikkä, ei sentään niitä ns. kenkiä. Jossakin vaiheessa, GSM-vaiheessa, minäkin ostin kauniin punaisen antennilla varustetun iPuhelimen, jota pidin suurimman osan ajasta mykkänä lukitussa iKaapissa opettajainhuoneessa. Eihän sitä luokkaan arvannut viedä. Nyt taitaa jo eskarilaisilla olla iPuhelimet ja sitä nuoremmat tekevät omansa vaikka puupalikasta tai legoista, elleivät ole saaneet leikkeihinsä yhtä miljoonista ihan puhelu- ja tekstiviestikelpoisista vaihdossa ylimääräisiksi jääneistä laitteista.
Seuraava e-laite tuli ostetuksi eräällä matkalla. Kun on ikänsä liikkunut ihan omien tuntemuksiensa mukaan ilman mitään mittareita, sitä ajatteli elämän helpottuvan, jos hankkii eHeartRateMonitorin l. sykemittarin. On se ollut niin rintakehää puristava ja sitä tieten keuhkojen tilavuutta kuristava laite, että on jäänyt melkein käyttämättömäksi. Siinäkin aika ajoi ohitse. eScales kannattaa jättää omaan arvoonsa. Miten nyt jokin vaaka voi analyseerata lihakset ja rasvat tuosta noin vain. En jaksa luottaa, kun kerran kokeilin jossakin terveysbussissa.
iPodin yli olen hypännyt eikä minulla ole iPadiakaan. Ja tuo edellä mainittu iPhonen edullinen tarjous oli vain yrityksille, joten ensin pitäisi perustaa yritys. Ei sekään kai ilmaista ole. On minulla kuitenkin iGoogle-sivu asetettuna tässä koneessa. Tänäisessä lehdessä oli juttua tuosta kuvan iArmista, joka ikäänkuin antaisi lisäkäden. Puuttuu minulta kyllä vielä se eReaderikin eikä minun yleensä tarvitse hallita kaukosäätimiäkään muulloin kuin illalla painaa yhtä punaista nappia, että digilitteeveen ruutu pimenee. Vain yksi pieni punainen silmä jää tuijottamaan kohti sammuakseen kello 23.30. Siihen loppuu viimeistään telkkarin katsominen, jos nyt joskus jaksaisi sinne asti valvoa. Aamuihminen.
En nyt jaksa miettiä mitä muuta iitä ja eetä meillä on tai on vähintäänkin tarjottu tai liitännäislahjoina kirjekuorissa ja pahvilaatikoissa lähetetty. iTunes jos vielä olisi, päässäni soisi ja tinnittäisi vielä nykyistä enemmän. Vaan kun tässä digihilavitkuttimien piippauksien kakofoniassa ei soi sama levy, vaan mikä milloinkin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin tuosta aiheesta, että pitäisi olla sama levy. Nämä kaikki digidigittimet soittelevat omia erilaisia piippauksiaan. Olen niin pahoillani.
_____
202. Pakinaperjantai: Sama levy soi
