Tähtihetkiä

En ole koskaan pitänyt isoista ilotulituksista. Pienet tähtisadetikut riittivät vuodenvaihteen ilotulitteiksi, kun omat lapset olivat pieniä. Ripustin niistä rivin astiankuivauskaapin ritilään, tiskipöydän päälle. Sytytin ne kaikki yhdellä kertaa. Lapsista oli kiehtovaa seurata niiden säkenöintiä. Kerran olin antanut heille tähtisadetikut käteen, tosin ulkona. Ainakin kahteen lapaseen paloi reikä siinä touhussa. Siksi tulinkin niin varovaiseksi. Tuli on huono isäntä, mutta hyvä renki. 

Muistan erään kouluaikaisen uudenvuodenaaton. Oli lunta kinoksittain ja pakkaskeli. Olimme veljeni kanssa kahden kotona eikä meillä ollut edes tähtisadetikkuja. Jostakin syystä ajattelimme, että raketin voi tehdä itse. Tuvan naulakossa riippui käyttökelvoton haulikko, joten työkalukaapista löytyi ruutia, nalleja ja sytytyslankaa. Aikoinaan oli ammuttu kiviäkin ja kalliota hajalle uuden navetan alta. Siis tykötarpeita riitti, mutta resepti puuttui. Täytimme tyhjän kardemummaputkilon mielestämme vahvoilla räjähteillä ja kiinnitimme tekeleeseen pitkän sytytyslangan.

Kireässä tähtikirkkaassa pakkassäässä kiikutimme sen sitten lumihankeen kauas pellolle, sytytimme tulilangan ja pingoimme pakoon. Olihan odotettavissa valtava räjähdys. Pikkuisen olimme pettyneitä, kun jonkin ajan kuluttua takaamme kuului ainoastaan pienenpieni posahdus.  Odottamaamme valosinfoniaa ei näkynyt.  Mutta elämän tähtihetkiä se oli, koska on jäänyt niin vahvana muistona mieleen.

Melkein täydellinen

Kettusen pian eläköityvä pariskunta on jo pitkään etsinyt itselleen uutta asuntoa, koska nykyinen koti on kolmikerroksinen ahtaine portaikkoineen. Siivous on hankalaa ja vääjäämättömästi, vaikkakin liian varhain, rapistuva terveys vaatii ajoissa siirtymään helpompiin oloihin. Varsinkin alakertaan meneminen on hankalaa. He ovat jo muutamia vuosia tutkineet ahkerasti paikallisia asuntomarkkinoita ja gryndereiden viimeisen päälle sliipattuja asuntoesitteitä. Osakkeiden pohjapiirustukset ja videoklipit ovat tulleet tutuiksi. Videon oikein valituilla kuvakulmilla saa pienenkin asunnon näyttämään tilavalta. Kahvikupposen ääressä he vaihtavat ajatuksia tarjolla olevista kohteista.

  - Tässä on liian paljon turhaa käytävätilaa. Olisi kyllä hyvällä paikalla.

 - Tästä taas puuttuu sauna. Ei muuten ole parvekettakaan.

 - Hei, tätä voisi käydä katsomassa. Katsopa hintaa!

 -  Tuossa nuo ovet kolajavat toisiinsa.

 -  Nuo ikkunat antavat väärään suuntaan, helteellä varmaakin tukahduttavan kuuma asunto.

 - Tästä talosta taas puuttuu hissi ja on hankalia porrasnousuja.

 -  Katsopa tätä, nyt on myynnissä niitä saneerattuja asuntoja, joista oli viime kuussa puhetta. Tässä on myös parveke. Sehän vanhoista taloista yleensä puuttuu.

Siinäkö se vihdoin on? He löytävät vanhan kivitalon ylimpään kerrokseen remontoidun tilavan huoneiston saunoineen, vaate- ja kodinhoitohuoneineen ja muine tarvittavine tiloineen. Kaikki näyttää paperilla hyvältä. Ilmastointikin on varmasti kohdallaan, koska asunto on uusi, vaikka rakennus on vuosisadan alusta. Rouva K. kuvittelee jo mielessään kukkansa ja koriste-esineensä leveille ikkunapenkeille ja verhot ja kalusteet korkeaan saliin. Vihdoinkin olisi tilaa niin pitkälle pöydälle, ettei tarvitsisi pelata jatkopalojen kanssa. Riittäisi tilaa myös komeron kätkössä kauan olleelle perintöryijylle. 

Kettuset lähtevät tohkeissaan asuntoesittelyyn. Kaupunginosa ja talo eivät ole entuudestaan kovin tuttuja. Ympäristö on kuitenkin rauhallinen, puistokin lähellä. Eihän järvenrantapihaa keskustasta saa. He nousevat ylimpään kerrokseen uusitulla hissillä. Kerroksissa vilahtelevat kauniisti entisöidyt seinämaalaukset ja asuntojen sisäänkäynnit. Hyvältä näyttää. Välittäjä on ovella odottamassa ja huikean avara uusittu tila aukeaa kutsuvana isosta eteisaulasta. Keittiö ja pesutilat on saneerattu hyvällä maulla. Ensivaikutelma kohteesta on kodikas. On tilaa, avaruutta ja miellyttäviä yksityiskohtia. Keittiölaatikostot liukuvat äänettömästi. Puuttuu vain pullantuoksu.

 - Missä se kulmaparveke on? kysyy rouva K

 - Tuollahan se. Mennään katsomaan.

 -  Voi ei, minua huimaa. Miksi en tajunnut, että vanhoissa taloissa nämä parvekkeet ovat näitä ulosvedettyjä. Olisit sanonut, turhaan tultiin taas. Ei minusta ole sinne menijäksi, huokaa rouva K. ja kääntyy pettyneenä pois.

 - Ei siis tämäkään...

Herra K. ymmärtää vaimonsa reaktion, koska hän ei itsekään pidä korkeista paikoista. Kettuset luopuvat pari tuntia kestäneestä unelmastaan, vilkaisevat vielä kerran kattamatonta parveketta, kääntävät auton nokan kohti lähiötään ja ajatuksissaankin palaavat lähtöruutuun. Vaitonaisina he astelevat tutun laatoituksen kautta kotiovelle. Tuntuu tavanomaista paremmalta seistä jalat tukevasti maassa ja katsoa pihakoivua alhaalta ylöspäin.

Sotilassaappaat

On lauantai-ilta ja lypsyaika. Alle kouluikäinen Anna Emilia on sisaruksineen tuvassa leikkimässä. Pappa on kiivennyt yläkertaan huilimaan. Tavallisesti hän vahtii lapsia äidin navettareissujen ajan, mutta tänään on armeijasta ensimmäisellä lomallaan oleva Pauli onneksi apuna. Heti kun äiti laittaa kumisaappaat jalkaansa ja navettatakin päälleen ja katoaa tuvan ovesta tiskiämpäri oikeassa ja lyhty vasemmassa kädessään, Pauli alkaa rullata kasaan tuvan raitamattoja. Anna Emilia ihmettelee, mitä hän aikoo. Kyllähän päivällä jo siivottiin.

Ei Pauli siivoamaan ryhdykään, vaan avaa radion. Tuvassa alkavat kaikua Lauantain toivotut levyt. Ensimmäisten kappaleiden aikana Pauli peilailee itseään katosta riippuvan öljylampun valossa. Hän rasvaa tukkansa Suavella. Sitten hän lankkaa ja kiillottaa mustat saappaansa. Anna Emilia katselee kummissaan Paulin touhuja. Sotisopa on tehnyt häneen lähtemättömän vaikutuksen. Semmoista asua hän ei ollut nähnyt kuin valokuvissa. Pauli on jotenkin ihan erilainen kuin ennen armeijaan menoa. Tukkakin on lyhyempi.

Kohta alkaa soida sopivanoloinen kappale. Silloin Pauli ottaa omituisen asennon. Hän ikään kuin pitelee jotakin näkymätöntä esinettä käsissään. Samalla hänen saapasjalkansa lyö tahtia lattialankkua vasten. Lopulta hän lähtee liikkeelle. Anna Emilian silmät seuraavat lumoutuneena pitkin lautalattiaa liukuvia kiiltävänmustia saappaita. Ne liikkuvat sulavasti eteen, taakse ja ympäri, vaikka permanto ei olekaan aivan tasainen.

  -     Mitä sinä Pauli oikein teet?
  -     Tämä on tanssimista. Harjoittelen tässä vähän ja kohta lähden tuonne Seurojentalolle tansseihin. Tulepas tänne, niin kokeillaan.

Hiukan Anna Emiliaa ujostuttaa Paulin muuttunut olemus. Hän uskaltaa kuitenkin mennä. Se tanssiminen näytti hänestä ihan mukavalta leikiltä.

 -  No, laitapas jalat tuohon saappaiden päälle, niin minä sitten vien sinua.
 -  Minne sinä viet minut?
 -  No, en minnekään. Kokeillaan nyt.

Anna Emilia tarttuu Paulin käsiin ja asettelee jalkojaan Paulin saappaiden päälle. Lankatut saappaat ovat kuitenkin niin liukkaat, että villasukkajalat pysyvät vain hetken paikoillaan. Pauli nostaa tytön käsivarsilleen ja tanssittaa häntä muutaman tahdin. Anna Emiliaa alkaa naurattaa niin kamalasti, että ihan pyörryttää. Vai se pyörityskö se pyörrytti? Pienemmät sisaruksetkin haluavat mukaan ja hetken päästä "tanssi" muuttuu piirileikiksi. Sopivat kappaleetkin loppuvat. Viimeinen valssi pitää jo viheltää. 

 -   Sormet sanoo soo, soo, soo, kengänkannat koo, koo, koo. 

Äiti kolistelee jo porstuassa eikä pane lainkaan pahakseen huomatessaan, että Pauli on vallan ryhtynyt leikkimään penskojen kanssa.  Sitä hän ei olisi uskonut. Sepä hyvä. Jospa armeija tekee hänestäkin miehen. Pauli siitä sitten laittaa manttelin päälleen ja lähtee saappaanpohjat vilkkuen. Hänellä on jo hiukan kiire. Matot jäävät rullalle penkin alle.

Kuusijuhla

Iltalypsyt on tehty ja hevonen saanut appeensa. Iltakahvitkin on jo juotu. Punainen villalankakerä pyörii pienen tuvan lattialla. Kissat katselevat kierähtelevää kerää, mutta antavat sen olla rauhassa. Siitä juoksee lanka äidin virkkuutyöhön. Huomenna on kuusijuhla ja liivihameeni helma on vielä aivan liian lyhyt. Sisko on saanut jo oman mekkonsa. Sen helmaa kiertää valkoinen lumihiutalerivi.

Aamu aukeaa tuttuine askareineen. Viilenneet huoneet vaativat heti hellaan valkean. Syyslukukauden viimeinen koulupäivä odottaa. Puen pässinpökkimät villasukat ja muut vermeet päälle ja hiihdän tuikitutun taipaleen kouluun. Illan kuusijuhlaa varten pitää vielä harjoitella. Yläluokka on koristeltu kuusella ja punaisesta ja vihreästä kreppipaperista tehdyillä joulukelloilla ja -nauhoilla. Vuoden lyhin päivä vaipuu hämäräksi nopeasti ja iltalypsyjen jälkeen koko kylä on kokoontuva yhteen.

Päivälläkin äiti juoksuttaa virkkuukoukkua minkä muilta töiltään ehtii, mutta mekon lumihiutaleet eivät valmistu. Ei se minua haittaa. Enemmän tuntuu äiti olevan harmissaan. Siskot ja veljet pestään, puetaan ja kammataan. Pappa valjastaa hevosen ja valmistaa reen. Juhlaan ei hiihdettäisi. Koko porukka sulloutuu ahtaaseen rekeen vällyjen alle. Siitä se juhlamieli alkaa, hevosajelusta kirpeässä pakkassäässä kulkusen kilistessä.

Koulun piha on täynnä hevospelejä. Autoja ei tuolloin juuri ollut. Riisumme ahtaassa veistoluokassa päällysvaatteet, kampaamme hiukset ja erkanen muusta perheestä. Isä ei kuusijuhlassa olekaan, koska hän on viikot töissä muualla. Pappa on paikalla. Yläluokan takaseinämälle on rustattu väliaikainen näyttämö jonkinlaisine esirippuineen. Esiinnyn tonttuleikissä ja sitten jossakin kuvaelmassa hiirenä. Jouluevankeliumin lukeminen on myös minun, ekaluokkalaisen, tehtävä. Olen varmaankin harjoitellut sitä paljon. Siinä tekstissä on niin paljon hankalasti lausuttavia sanoja ja teksti on kirjoitettu pienillä kirjaimilla. Muistan lukeneeni sen hiirenkorvalakki päässä. Kukaan ei huomaa ottaa päähinettä pois.

Vain omat ohjelmanumerot ja joulupukin käynti ovat jääneet mieleen. Pukki toi jokaiselle lapselle pienen joulupussin, joka muistini mukaan sisälsi piparkakun ja pullan. Todistuksetkin jaettiin. Ei ollut kiireen tuntua, ahdasta toki ja puheensorinaa, koska koko kylä oli paikalla yhtä aikaa. Kyläläiset lähettelivät toisilleen pikkuruisia joulukortteja näissä kuusijuhlissa. Sillä tavalla he säästivät postituskulut. Kotona sitten tarkkaan tutkittiin, kuka oli saanut ja millaisen kortin keneltäkin. Niistä tehtiin sitten omia johtopäätöksiä ihmissuhteista varsinkin hiukan vanhempana. Joulu kotona tuntui alkavan vasta koulun kuusijuhlan jälkeen. Oikeaksi jouluksi tuona viisikymmenluvun vuonna mekkoni helma ehti kuin ehtikin saada ne lumihiutaleensa.

Tonttuilua

Pakkasyö on, ja leiskuen
pohja loimuja viskoo.
Kansa kartanon hiljaisen
aamuhun unta kiskoo.

On pikkujouluaika. Kettusen nelilapsinen perhe nukkuu rauhallisesti. Vain rouva Kettunen kierii sängyssään ja nukkuu kevyemmin. Verhojen lomasta näkyvät katuvalot. Harvakseltaan kulkevien autojen valotkin tuntuvat nyt häiritseviltä. Huomenna on lauantai ja opettajien koulutuspäivä. Ei siis mitään vapaapäivää tiedossa. On herättävä ajoissa. "Jostakin on jäänyt päähän soimaan tuo laulu. Ihana laulu. Loiri laulaa sen kauniisti.  Minä vaan olen nyt kuin se tonttu enkä saa unta!", ajattelee rouva ja kääntää tyynynsä.

Ääneti kuu käy laskemaan,
puissa lunta on valkeanaan,
kattojen päällä on lunta.
Tonttu ei vaan saa unta.

Rouva on kuitenkin lopulta nukahtanut. Puoli neljän maissa hän kuitenkin herää siihen, että joku kolistelee sisälle. "Olikohan ulko-ovi jäänyt yöksi auki?"  Valot räpsähtävät päälle ja öiset vieraat keskustelevat kuuluvalla äänellä, joskin epäselvästi, samalla kun riisuvat kenkiään ja päällysvaatteitaan.

Rouva herättää herra Kettusen tarkistamaan tilanteen. "Ei kai nyt mitään tonttuja ole liikkeellä ja tule sisään noin vain keskellä yötä? Eivät ne kyllä varkaitakaan voi olla, kun noin reippaasti räväyttävät valot päälle ja pitävät noin kovaa meteliä."  Itse hän ei uskalla mennä katsomaan, ketä siellä on. Puolisokin kuulostelee unisena aikansa ja ehdottaa siskoaan. "Ääni on siskon. Joo, se on Seija ja Reksa." Rouva ei ole samaa mieltä. Löydettyään aamutakkinsa herra Kettunen menee olohuoneeseen, johon toinen öisistä yllätysvieraista on jo noussut. Rouva kuuntelee olohuoneen tapahtumia jännittyneenä.

Herra Kettunen astuu pimeästä makuuhuoneesta olohuoneen valojen kirkkauteen ja heti tunnistaa vieraat naapuritalon asukkaiksi. Tutut Virtauomat ovat pikkujoulutunnelmissa erehtyneet taloyhtiöstä ja osuneet Kettusten ovelle. Kun se kerran oli sattunut jäämään auki, he tulivat sisään kuin omaan kotiinsa. Mitäs arkkitehdit suunnittelevat talot toistensa kopioiksi. Jokainen valokatkaisijakin on standardipaikalla.  Ja jos sitten sattuu pikkujoulussa ottamaan ilolientä hiukan liikaa, oma osoite unohtuu ja järjenvalo himmenee.

Muutama tovi siinä menee selvitellessä ja vakuutellessa, että Virtauomat ovat kyllä nyt väärässä huushollissa ja pitäisi laittaa ulkotamineet takaisin päälle ja jatkaa matkaa vielä vajaa parisataa metriä. "Hyssss! Hiljempaa! Etteivät lapsetkin herää." Herra Virtauoma hoksaa erehdyksen ensin ja alkaa houkutella hilpeää vaimoaan mukaansa.  Kun rouvalle valkenee totuus, hän ei enää jää talvisaapikkaita jalkaansa laittamaan, vaan kipaisee äkkiä ulos sukkasillaan. Herra Virtauoma kääntyy takaisin hakemaan unohtuneet saapikkaat. "Kaikkea sitä voi sattuakin! Hohhoijaa!"

Tapaus oli melkoisen tehokas herätys ylimääräiseen työpäivään. Ei tullut uni enää herra Kettusellekaan. Keitettiin aamukahvit tavallista aikaisemmin ja nauraa kiherrettiin toisten tahattomalle erehdykselle. Kuviteltiin, miten tilanne olisi kehittynyt, jos olisi vielä hetken katsellut ja kuunnellut. Yhdessä päätettiin, ettei yöllisestä vierailusta kerrottaisi lapsille mitään, koska he eivät olleet ääniin heränneet. Virtauomien lapsia oli näet samoilla luokilla kuin Kettusten. Näin he säästyisivät mahdolliselta kiusaamiselta. Suut siis sinetöitiin yhteisestä sopimuksesta.

Se ei estänyt rouva Kettusta pitämästä opettajainhuoneessa aamu-unisille kollegoille tavanomaisesta poikkeavaa päivänavausta. Ja päivän luentojen aikanakin kehräävä nauru pyrki esiin. Oli pokassa pitelemistä. Niin myös silloin, kun kyseisen illan jälkeen Virtauomat tulivat ensimmäisen kerran päivänvalossa kadulla vastaan. Ilmeisesti he olivat autuaan tietämättömiä koko episodista tai heillä oli vielä parempi pokka.  Lapsilleen Kettuset kertoivat asiasta vasta reilu vuosikymmen myöhemmin.

Valoriippuvainen

Lokamarraskuiseen aamurutiiniini kuuluu kirkasvalolampun päälle napsauttaminen heti, kun pääsen keittiöön asti. Ilman sitä en näkisi lukea, vaikka minulla on moniteholinssit ja erilliset lukulasitkin. On kuin jokin hämäräkytkin olisi laitettu päälle silmänpohjiin iän myötä.

Ennen sitä näki kulkea koulumatkansa valoitta läpi pimeän korpitaipaleen. Lyhtyjä tai taskulamppuja en muista kantaneeni mukani. Otsalamppuja ei ollut ja mihin muuallekaan valon olisi hiihtäessä laittanut. Latu ohjasi.  Toki silloin talvet olivat oikeita, siis lumisia ja lumihan valaisee. Eilen kuunsirppi näyttäytyi pilvien lomasta ehkä minuutin verran ja muistutti olemassaolostaan. Se kai se sitten ja taivaan tähdet valaisivat ekaluokkalaisen tietä sulan maan aikaan. Ehkä isällä oli taskulamppu, kun oppikoulun aloitettuani kahdestaan kuljimme lähimmän naapurin suurten kuusten luo, joiden alla moottoripyörä odotti.

Ennen moottoripyöräaikaa matka linja-autolle oli kaksin verroin pitempi. Pappa vei meidät hevospelillä lähimpään tienhaaraan, mistä linja-auto sitten meidät poimi. Muistan miten pimeässä aamussa tiesimme linja-auton olevan tulossa, kun mäkisessä maastossa linja-auton valot näkyivät jo kaukaa. Aikataulussa se yleensä kulki. Nyttemmin pimeitä reittejä kävellessä olen pannut merkille, että jos etäällä näyttää ykskaks valoisammalta, niin siinä kohdassa on aina metsässä aukko, useimmiten sähkölinja. Ellei sitten lehtikuusen havumatto. Taajamissa valolta ei itse asiassa voi välttyä. Moottoriteiden, urheilukeskusten ja kenttien valot kajastuvat kauaksi ja sulan veden aikaan luovat siltojaan veteen.

Sisätiloissa yöllä hipsiessä silmiini osuvat ainakin uniapnealaitteen hengityksen tahdissa vilkkuvat vihreä ja oranssi valo, seinätelineessä olevan televison punainen silmä, jääkaapin ja pakastimen merkkivalot, digisovittimen valo, modeemin vilkkuva punainen valo, turhanaikaiset digitaaliset kellonäytöt mm. kahvinkeittimessä ja mikrossa. Pimennysverhoista huolimatta katuvalo hiipii öisin sisään ja koska ulko-ovessa on lasiosa, liiketunnistimella varustettu pihavalo lävähtää päälle tuontuostakin.Tunnistin asennettiin muutama vuosi sitten lehdenjakajaa varten. Heti kohta Savon Sanomat lakkasi kantamasta lehdet ovelle. Pari kertaa olen kävellyt tarkistamaan, mikä valo jäi yläkerrassa sammuttamatta. Ennen kuin olen ehtinyt  puoliväliin, ulkovalo sammuu. Akvaariovalo jää myös joskus vahingossa  yöksi päälle.

Jouluvalot ovat sitten asia erikseen, sesongin vaatimia tuikkuköynnöksiä, kynttelikköjä, Daavidin tähtiä. Kun aamulla laittaa monilasisen ikkunan eteen sijoitetun kynttelikön valaisemaan, sen heijastuu monikertaiseksi ikkunasta toiseen. Kauneimman jouluvaloni, mosaiikkimaisen kirkon, jätän joskus valaisemaan läpi yön ihan tarkoituksella. Tämä kaikki on vain liian riippuvaista sähköstä. Sähkökatkos saa aikaa totaalisen pimeyden ja hetken haetuttaa tulitikkuja ja kynttilöitä. Muistuttaa, miten sitä ennen... No, poltettiin pitkiä päreitä... Sitä aikaa en sentään ole elänyt, mutta sähköttä olen selvinnyt  elämäni ensi vuodet. 

Kuin tilauksesta luonnollista valoa, lunta, alkaa tipahdella taivaalta. Ilmaisia lukseja, ihanaa! Valitettavasti maa ei ole jäässä, joten tuskin tämäkään lumi jää.

Metsän ääniä

Mökillä on aloitettu hakkuutyöt. Koivikko ja kuusikko tontin ympärillä saavat  tuta erilaisten  moottoroitujen koneiden voiman. Rytinällä romahtaa vanha ikikuusi maahan ja silpoo viereiset kasvinkumppaninsa. Jatkuva pärinä ja pörinä sekä moottorisahojen korviavihlova vongunta alkavat hermostuttaa mökkiläistä. Mökkitontti sijaitsee nimittäin savotan keskellä. Viinimarjojen poiminta ei ole koskaan ennen tuntunut näin epämiellyttävältä puuhalta, vaikka aurinko paistaakin eikä ole edes ötököitä riesaksi asti.

Mökkiläinen päättää mennä sisälle syömään jotakin. Jospa sinne ei kuuluisi tuo tauoton meteli. Ja kuin taikaiskusta meteli taukoaa samalla hetkellä. Onko noilla metsureilla jokin salaperäinen langaton vempele, jolla he seuraavat mökkiläisparan liikkeitä? Nimittäin kahvitauon aikaan tapahtuu aivan samalla tavalla. Ehkä metsureilla ja mökkiläisellä on vain samat biorytmit nälän ja janon ja muidenkin tarpeiden suhteen.

Viikon kuluttua mökkiläinen lähestyy aistit valppaina mökkiään, jonka ympäristö on kuin hyökyaallon jäljiltä, tai trombin. Mutta jotakin puuttuu. Eihän täällä ole yhtään autoa eikä muitakaan ajoneuvoja. Hiljaisuus on mykistävää kuunneltavaa viimekertaisen desibelimyrskyn jälkeen, varsinkin kun odotti samanveroista mekkalaa tälläkin kertaa. Nyt kaikki on kuin ennenkin. Tietenkin ympäristö on uusi, lintujen ja muiden metsänelävien pesät ovat tuhoutuneet. Mutta entinen äänimaisema rauhoittaa mökkiläisen.

Mökkiläinen vaihtaa mökkikamppeet päälle, vetää kumisaappaat jalkaan ja lähtee alas rantaan poimimaan puolukoita. Mökkiläisen vaimolla on heikko selkä, mutta hän lähtee mukaan seuran vuoksi. Mikä ihana hiljaisuus. Pariskunta arvelee savotan olevan vielä kesken. Puita on jätetty liikaa pystyyn eikä runkoja ole siirretty pinoihin.

Rantatörmä on punaisenaan puolukoita. Mökkiläinen poimii, minkä ehtii tietäen, ettei vaimo kuitenkaan jaksa kovin kauan olla metsässä. Vaimo mittaa järven rantoja sauvakävellen. Useaan otteeseen edestakaisin. Paikallaan seisominen on vaikeaa. Hänellä on digikamera ja kännykkä mukanaan. Tuon tuostakin vaimo pysähtyy ja ottaa kuvan, milloin sammaleen kauniista sävystä, milloin aaltojen rapauttamasta kivipinnasta. Maisemakuvia tulee otetuksi useampia, samasta marjapaikasta eri suuntiin.

Vaimon jalkoja alkaa väsyttää. Hän kävelee Exel-sauvoineen mökkiläisen luo, etsii hyvän kannon ja istuutuu. Hei, nyt kuuluu jo jotakin! "Ovat varmaankin metsurit tulleet töihin mäelle", sanoo vaimo, kun kuulee etäisen yhtäjaksoisen ikään kuin piipityksen tai ininän. Mökkiläinen ei kuule mitään, mutta hänen kuulonsa onkin hiukan heikompi kuin vaimon. "Nyt kuuluu katkonainen ääni, varmasti traktori tai moto peruuttaa." Mökkiläinen oikaisee selkänsä, yrittää kuunnella, mutta ei kuule mitään. Vaimo kuulee. "Onkohan kireä niska aiheuttamassa tinnitusta? En kai vaan ole sekoamassa, kun kuulen niin selvästi, vaikka mieheni ei kuule mitään?", miettii vaimo eikä virka mitään. Sitten hän säpsähtää. Alkaa kuulua puhetta ja aivan liian läheltä. Ääni sanoo: "Valitettavasti valitsemanne numero ei vastaa. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero…"

Vyölaukkuun sullottu kamera oli avannut kännykän lukituksen ja kännykkä oli itsekseen soittanut numeroon 0888888989889 6.9.2005 10:45:59. Vaimo huokaa helpotuksesta ja yhdessä mökkiläisen kanssa toteaa, että onneksi on dokumentti kännykän muistissa, niin ei jää mitään epäselväksi.

Leijonaäiti

Neliskanttinen tukeva jakkara asetettiin aina aterian jälkeen tiskipöydän eteen ja siihen soikollinen sopivan lämmintä vettä. Siinä kuusivuotias tytöntyllerö jo ylettyi tiskaamaan ja samalla kasteli essunsa ja muutkin vaatteensa litimäriksi. Aikaansaannoksistaan ylpeänä hän julisti äidilleen: "Enkös olekin ihan oikea äidinalku?" Työtä tehtiin siis heti kun kynnelle kyettiin.

Kymmenen vuotta myöhemmin sama pituutta hujahtanut ja elämän karuutta läheltä katsellut tyttö ratkesi hiihtolomalla suorastaan raivoamaan mummolleen, isänsä äidille, ettei ikimaailmassa mene naimisiin eikä hanki lapsia, koska kotielämä oli pitkään ollut yhtä helvettiä. Riitojen ryydittämä lapsuus, viinapullojen piilottelu ja alituinen pelko olivat tehneet tehtävänsä. Niin väsynyt hän jo oli olemaan aikuinen. Tyttö itki ja raivosi kuin leijona. Mummo meni suorastaan pois tolaltaan: "Eihän isäsi edes kiroile eikä polta tupakkaakaan. Älähän nyt!" Ei uskonut mummo, että perheen oli joskus pakkaseenkin pitänyt paeta.  Itse hän oli kerran tullut sanoneeksi, että ihmisen elämä menee pilalle, kun saa lapsen. Ja heitä oli jo seitsemän. Ja äiti taas sanoi, ettei anoppiaan voi valita. Osaa siinä sitten olla.

Viiden vuoden kuluttua Turussa opiskelijayksiön ikkunan alla olevaan patteriin nojaili Marimekko-mekkoinen neito. Hän oli puolipäivätyössä konttorirottana opiskelurahoja tienaamassa. Boksikaverin siskon silloinen poikaystävä ennusti: "Sinusta sitten tulisi hyvä äiti!" Mistä se näkyi? Oliko se otsaan piirretty? Toisista huolehtiminen, välittäminen ja vastuun ottaminen olivat porautuneet neitosen aivoihin jo niin syvälle, että veisi vuosikymmeniä ennen kuin hän ymmärtäisi, että ihmisellä voisi olla omaakin elämää eikä tarvitsisi olla koko ajan varuillaan. Hän oli oppinut pelkäämään jopa puhelinta.

Aikanaan löytyi puoliso ja syntyivät lapset, neljä, kolme tyttöä ja yksi poika kuuden vuoden sisällä. Oli rahasta tiukkaa, mutta rakkautta riitti. Sydämessä ja kodissa olisi ollut tilaa useammallekin lapselle. Hän rakasti niin kovasti äitiyttään, että itkeä tuhersi, kun puoliso häneltä kysymättä antoi vauvansängyn pois. Se kouraisi syvältä, vaikka hän tiesi, ettei lapsia enää syntyisi.

Valppaana nuori ja vahva leijonaäiti piti pennuistaan huolta. Hänellä oli silmät selässäänkin. Hänen lapsiaan ei kohdeltaisi kaltoin, hylättäisi ja ohitettaisi, kuten hänelle itselleen oli käynyt.  Hän ei muuttaisi jatkuvasti, ettei lasten tarvitsisi aina sopeutua uuteen ympäristöön ja ihmisiin. Hän sylittelisi heitä, lukisi satuja, keksisi tarinoita, pitäisi kädestä. Hän laulaisi heidät uneen. Miksi hänen oma äitinsä ei ollut koskaan laulanut? Hän oli vain puhunut itsekseen ja mennä touhottanut. Miksi hän puhelimen soidessa aina pakeni paikalta ulos tai vintin portaikkoon ja pakotti tyttärensä vastaamaan isän puheluihin? Pienen pentunsa. 

Lopulta tämän äidin tytär, se neljän lapsen leijonaäiti, väsyi omaan vahvuuteensa ja sairastui. Oli otettava vastaan se osa, minkä Luoja antoi. Elämän valinkauhassa olivat jäljellä vain ruumenet. Oma äiti lähetti kuin lähettikin itse värjäämänsä silkkihuivin tyttärensä hiuksettoman pään peitoksi, parantavan huivin. Hän välitti sittenkin. Isältä pääsi oikein itku, kun hän näki, miten hänen ennen niin vahvan tyttärensä vahvat hiukset karisivat puurolautaselle. Oli anteeksiannon paikka ja aika. Ja haavoitettu leijonaäiti itki, kun abiturienttityttären kalenterissa luki tikkukirjaimin: "Jumala, paranna äiti!"

Talismanian tiedote

Tiedustelupalvelumme viimeöisen tinanvalantaseremonioiden raporttien lopputulosten heikohdon validiteetin vuoksi annetaan täten tiettäväksi seuraavaa:

Talismanian ylimpänä vt. informaatikkona minun on hiukan raotettava kolminkertaista kymmenkerroksisen kerrostalon korkuista palomuuriamme. Nythän on niin, että koko joukko kuvernementtimme asukkaista uskoo edelleen amuletteihin, onnenkiviin, taikahuiveihin ja kaikenlaisiin onnenkaluihin kuten ajankohtaisiin uudenvuoden tinoihin . Ikävä kyllä minun velvollisuuteni on valistaa, että  suuri osa vanhoista, siis aikanaan erinomaisista, talismaneista on menettänyt tehonsa interaktiivistuneessa maailmassamme. Eikä niitä enää tahdo löytääkään muualta kuin antikvariaateista, kirpputoreilta tai kulttuuriantropologien satunnaisten kaivausten oheistuotteina. Jotkut suorastaan hamstraavat niitä luullen onnen löytyvän sitä kautta.

Valitettavasti on todettava, että monet onnenesineet ovat olleet luonnostaan katoavaa, siis maatuvaa, materiaalia kuten perinteinen neliapila. Itsekin olen niitä kontaten kotipihalla löytänyt kymmeniä, mutta yhtäkään ei ole jäljellä. Ja onnikin on tipotiessään. Onnennumerot ovat sentään aineettomia taikakaluja, ellei niitäkin ole valettu muottiin tai poltettu puuhun. Sellaiset tuppaavat katoamaan kuten avaimet ja suurennuslasit. Tuiki tavallinen hevosenkenkä myös ruostuu, varsinkin jos se asetettu alttiiksi sateelle. Se ei toimi enää ruosteen raiskaamana.

Nykyaika vaatii siis uudet ja tehokkaammat talismanit: 1) kaukosäätimen, 2) kännykän ja 3) tietokoneen internetyhteydellä varustettuna.  Kaukosäädinhän on avain onneen, siis ties minkälaiseen TV-formaattiin (esim. uusi 12-osainen sarja Tanssii talismaanien kanssa) tai yksittäiseen onnenhetken tuottavaan kaupalliseen tiedotteeseen tai filmin- tai videonpätkään. Jokaisella tulee vain olla omansa. Siis kaukosäädin ja televisio. Kännykkänsäkin saa ostaa monilla onnenkaluilla valmiiksi ladattuna. Jos sattuu saamaan lahjaksi vajaatehoisen yksilön, euroilla saa ostaa itse lisäominaisuuksia ja  –palveluita aina mittatilaushoroskoopeista  omavalintaisiin mobiilitiedotteisiin. Pitää vain olla tarkka siinä, mitä valitsee. Voi siis olla oman onnensa seppä.

Jos hankkii kunnollisen kännykän, saattaa selvitä ilman henkilökohtaista peeceetä. Kannettavat laptopit kun muistuttavat hiukan liikaa ennen kaulassa, taskuissa tai laukuissa kannettuja kiviä, lantteja, hainhampaita tai muita taikakaluja.  Mitä gigantimpi, sitä parempi. Nuo gigat ja pikselit tiettävästi nopeuttavat ja täsmentävät hakuja onnenetsinnässä. Mutta ensin on tavattava manuaalit, ettei käy niin kuin entiselle tytölle, jolta rikkoutui se uusi peili heti kättelyssä ja siinä samalla meni seitsemän vuoden onni. Näissä uusissa talismaaneissa on se hyvä puoli, että kun menee sähköt poikki tai loppuu akuista virta, niin onnenlahjat menevät paremmin tasan kansalaistemme kesken, ilmoittaa  läheinen työtoverini Talismanian tasa-arvovaltuutettu.

Onnea alkaneelle vuodelle!

Talismaniassa 01.01.2007

vt. informaatikko

© LiiSa

Mailataan

Urbaani sanakirja selittää mailata-verbin tarkoittavan sähköpostin lähettämistä. Minusta se voisi olla meilata. Äidinkielemme on jatkuvan muutoksen kourissa, joten uussanoja saa kai keksiä kuka tahansa. Minusta mailata-verbin kantasana ei ole suinkaan engl. e-mail, vaan suomalainen substantiivi maila, joka on  eräisiin urheilulajeihin kuuluva yhdellä kädellä tai molemmin käsin pideltävä peliväline, millä lyödään tai isketään palloa, kiekkoa tai muuta vastaavaa liikuteltavaa pelivälinettä. Viimeiset pari viikkoa yleensä kiekkoa.

Mertarannan pelien sanoitukset olivat suurimmalta osalta rahan takana tänä keväänä. Tämä(kin)  armoitettu selostaja pääsisi ehkä helpommalla, jos ottaisi käyttöön yläkäsitteen mailata em. uusmerkityksessä: käyttää mailaa, pelata mailapeliä.  (Vrt. keila -- keilata.) Ihan siksikin, että usein melkeinpä sotatilaan tai ainakin kyläkahinaan viittaava virallinen ja slangisanasto neutraloituisi. Ei Mertaranta sanaston supistamista kaipaa, koska hän ehtii selostaa Suomen maajoukkueen maalit vähintään kuudella tai kahdeksalla a:lla. Mutta me muut, tavalliset ihmiset.

Esimerkiksi eilen illalla Urheiluruudussa näytettiin, miten ex-lentopalloilija Sammelvuon kasvot olivat joko innosta tai kauhusta tai auringosta punaiset, kun hän yritti parhaan kykynsä mukaan selostaa jääkiekkopelin lyhyttä nauhoitetta.  Uudenlainen karaoke on nähnyt päivänvalon. Tallenne silmiensä edessä selostajan pitää yrittää suoltaa sanoja mertarantamaisella vauhdilla. Ei ole helppoa se.

Sen verran katselin päättyneitä MM-jääkiekkomatseja, ettei minulle jäänyt epäselväksi, miten nykyisin tulee pukeutua kyseisiin tilaisuuksiin. Kasvot tulee maalata kannustettavan joukkueen lipun värisiksi, peruukki ja erinäiset hattuviritelmät ovat melkein must ja se yhdenkoonpaita leijonakuvalla vedetään sitten tavallisten vaatteiden päälle. Katsomossa saa mailailla  meilailla vain älypuhelimilla. Ei mailoilla. Jonkinlaisia vappuhuiskan tapaisia näkyi olevan nuorilla vähäpukeisilla neitokaisilla.

Mailat olivat ja ovat pääosassa itse pelissä. Kyllä minä tiedän ne muutkin varusteet, koska olen aikoinani hankkinut niitä omalle jälkikasvulle ja ostanut myös sellaisen XLLLLL-kassin, jossa niitä pystyi kuljettamaan. Mutta sitä erkkarilla sopivaksi teipattua mailaa ei koskaan laitettu sinne kassiin. Sitä kannettiin ja varjeltiin erikseen.

Varsinainen mailojen maila on veskarilla eli mokella eli maalivahdilla. Pelaajaparat joutuvat tulemaan toimeen melko pienilapaisilla mailoilla siihen verrattuna. Mutta sitten se mailailu l. mailatyöskentely. Manuaali kannattaa tietenkin lukea tarkkaan, ettei sorru korkeisiin eikä koukkauksiin eikä muuhunkaan vilppiin. Reilua pelin pitää olla.

Tämä joka toukokuinen kahden viikon mailailuputki saattaa aiheuttaa väsymystä työpaikoilla ja kouluissa. Puheenaiheista ei tunnu olevan puutetta. Ensin pohjustetaan kulloisenkin päivän mailailut erinäisten raatien toimesta, sitten mailataan, sitten taas jälkipuidaan mitä tapahtuikaan.  Suomen nappiin onnistunut mailaaminen olisi johtanut hillittömään bailaamiseen. Tänä vuonna ei niin käynyt.

Lievä laskutehtävä

Koska en vuosikausiin ole kulkenut vaatekaupoissa, tunnen olevani niissä kuin väärällä planeetalla. Hinnat alkavat näyttää samoilta kuin markka-aikaan. Päässälaskua tarvitaan.

Olen kokeillut onneani joskus ns. outleteissa, joita löytyy pääteiden varsilta. Niissä tulee jaloiteltua pitkillä automatkoilla. Joissakin tuotteissa saattaa olla neljäkin eri hintaa, siis punaisia tarroja päällekkäin. On kyse dynaamisesta hinnoittelusta. Hinnat saattavat muuttua useamman kerran päivässä samalla tavalla kuin muinoin bensiinin hinta.

Jopa ruuan perässä juoksutetaan vähävaraisia asiakkaita samalla dynamiikalla: Maanantaina saa edullisesti maitoa, tiistaina leipää, keskiviikkona kahvia, torstaina jotakin muutta. Kunhan asiakasvirta on jatkuvaa.

Dynamiikka osoitti voimansa myös kevään lätkän MM-kisojen lippujen hinnoittelussa, joista useat ihmiset suivaantuivat, mutta yhtä useat eivät olleet millänsäkään. Ahneus on aikamme tai kenties ihmisen ikiaikainen vitsaus. Kaikilla ei ole kuitenkaan varaa ahneuteen.

Ikävintä on se, että tiettyä tuotetta myydään halvemmalla hinnalla vain esim. 200:lle ensimmäiselle asiakkaalle. Suomi on kuulu maailmalla siitä, että olisimme tasa-arvoisia. Mitä tasa-arvoa tällainen on? Kun nuorena tyttönä olin töissä osuuskaupassa, tavaroilla oli tietty hinta ja kaikki saivat ne sillä samalla hinnalla. Nyt pitää muistaa tinkiä kaupassa kuin kaupassa. Ei se ole tyhmä joka pyytää, vaan se joka maksaa. Vähintäänkin kysytään kaikenlaisia asiakaskortteja.

Puhelin- ja sähkölaskujen tarkistaminen vaatii jo korkeampaa matematiikkaa. Se ei olekaan enää mikään lievä laskutehtävä.

.

Puhuvat sivut

Katoavatko kirjat? Kierrätyspaperista on jo pula ja sitä raaka-ainetta tuodaan teollisuudelle jo ulkomailta ja osin joudutaan käyttämään peräti neitseellistä l. kierrättämätöntä paperikuitua. Yllättävä tieto. Paperin käyttö on siis sittenkin vähenemässä.

Teknologia on jo kehittynyt niin paljon,  että taltioitu puhe, esimerkiksi lääkärien sanelut siirtyvät tekstiksi tietokoneen näytölle. Sanelukone opettelee aikansa käyttäjänsä äänenpainoja ja tapaa käyttää kieltä ja oppii muuttamaan puheen tekstiksi. Ehkä tässä jää yksi työvaihe pois ja rahaa säästyy. Toivottavasti johonkin tarpeellisempaan. Tosin siinä menee myös monta työpaikkaa. 

Epikriisit lähetetään edelleen paperiversioina asiakkaalle. En tiedä, onko tulevaisuudessa mahdollisuus kuunnella omia potilastietojaan. Voisiko sen sanelukoneen äänitiedoston ladata sellaisenaan eArkistoon? Ja mieluummin vielä niin, että potilas saisi olla paikalla kuulemassa, mitä nauhalle menee. Ehkä tämä ei käy, koska siellä luetellaan ne pilkut ja pisteet. Se olisi liian yksinkertaista. Luulen että tekniikka sellaiseen jo olisi olemassa.

Onneksi löytyy suuri joukko vapaaehtoisia, jotka käyvät lukemassa esimerkiksi sanomalehtiä ääneen. Jokaisella näkövammaisella ei ole omaa kotilukijaa, joka rapisuttelisi painomusteen tuoksuista lehteä aamukahvipöydässä ja lukisi toivotut artikkelit ääneen. Äänilehtiä voi onneksi tilata ja äänikirjoja on myös ostettavissa, lainattavissa kirjastoissa ja ladattavissa myös verkosta. Lapsille ja aikuisille.

Puhuvat sivut vaativat syvempää keskittymistä kuin katseltavat sivut. Epikriisien sanat tosin vaativat tulkin tai sanakirjan, mutta satujen, romaanien ja runojen sanat avautuvat  uusiin ulottuvuuksiin puhuttuina. Isän äänittämä iltasatu saattaa pelastaa lapsen päivän.

Pakinaperjantai: Puhuvat sivut

PS. Linkki: Valtakunnalliset äänilehdet

Tätä hain, mitä sain?

Tasan vuosi sitten kirjoitin seuraavaa:

Sää

Koko Suomen taas kerran yllättänyt lumipeite paksuuntuu edelleen. Siperialaistyylinen viima nietostaa lunta ihmisen kannalta vääriin paikkoihin. Aurauskalusto saa kerrankin olla tuottavassa työssä ympärivuorokautisesti. Ei kirsku hiekka eikä sepeli kuten useina vähälumisina talvia aura-autojen jyrsiessä pari kertaa viikossa melkein lumetonta maata. Netin sääsivutkin tukkeutuvat lumeen. Sammakko tietää.

Juhannukseen mennessä lumi sulaa ja jäät lähtevät eteläisemmässä Suomessa. Kesällä saattaa olla kuusikymmentä celsiusastetta lämpimämpää kuin talvella. Syksyn ruska ehtii ennen ensilunta. Marraskuussa lumitykit aloittavat joka tapauksessa kuumeisen tykityksensä hiihtokeskuksissa, koska lumille on päästävä silloin kun ihminen päättää.

Vaalit 

Kansa seuraa alkuvuoden vaaligallupeja ja pörssikursseja nenä netissä kiinni. Postistaan luopuvat kansanedustajat etsiskelevät uutta työtä. Jatkoon haluavat vaalirumbaavat vankistamalla omaa brändiään. Pään on pysyttävä pinnalla ja äänen kuuluvilla 24/7 ja fotoshopattujen kuvien näkyvissä mieluusti joka viestimessä. Vaalikoneet surraavat kysellessään, onko alamainen täysin samaa, melkein samaa, hiukan eri tai täysin eri mieltä vai onko yleensä mitään mieltä mistään.

Ehdokkaiden aikaa kuluu omilla YouTube-kanavilla, skypessä, mesessä tai chatissä. Blogeja syntyy ja sammuu. Facebook-kaverikutsuja satelee. Twitter visertää. Tupaillat ja torikokoukset muuttuvat somettamiseen, koska sitä vartenhan löytyy laajaa valokaapelikaistaa tuhansia kilometrejä. Naamakirjaan ilmestyy useita profiileja samoille ehdokkaille. Tuolloin näkyvyys on suurempi, tosin vain naamakirjalaisille. Vaaleissa ei sitten kuitenkaan juuri mikään muutu.

Palvelut

Muussakin asioinnissa kaikki kynnelle kykenevät pakotetaan verkkoon ja hoitamaan ennen kasvokkain saadut palvelut itse. Postitoimistot ja kyläkoulut vähenevät. Peeceet väistyvät ja kännyköillä surffaillaan, ostetaan tavarat, matkat, liput, autonpesut, cocacolat, lainataan rahat. Toisaalta kännykät pienenevät, toisaalta kasvavat kokoa. Kirjan kokoisen laitteen käyttö puhelimena vaatii aluksi totuttelua sekä soittajalta että katsojalta. Käteinen raha ei enää kelpaa joka paikassa. Se on vähintäänkin pestävä ennen käyttöä.

Vaaditaan taitoa näprätä ja alituisesti päivittää ja siinä sivussa päivitellä, ellei peräti sadatella, kaatuilevia alati uusiutuvia teknologiainnovaatioita kuten digitelevisioita, teräväpiirtotelevisioita, ipadeja, navigaattoreita, tabletteja. Onhan se globaali uutinen, jos tietyn puhelimeksi tarkoitetun laitteen toimimattomuuden vuoksi ei herää ajoissa töihin tai matkalle.

Elämän- ja tavaranhallinta

Kiire ja kulutus lisääntyvät. Paperin, maamme talouden entisen kivijalan, kulutus sekä kasvaa että vähenee. Paikallinen päivälehti esimerkiksi aloitti paperin säästämisen ostamalla vain toispuolisesti pintakäsiteltyä painopaperia. Lehti kääntää sivut itsekseen rullalle välittömästi, kun sen avaa aamukahvipöydässä. Ennustan, että tämä toimenpide nopeuttaa lehden muuttumista elektroniseksi.

Suomalainen kotidatan vakuutusinnovaatio myydään hyvällä hinnalla maailmalle. Aikaa säästyy, kun ei tarvitse enää ottaa varmuuskopioita tiedostoistaan. Minullakin on niin kiire, etten ehdi kirjautua edes nettipankkiin maksamaan laskujani. Aika ei vähene, mutta kiire lisääntyy. Niinpä kansalaisilla oletetaan olevan aikaa vaikka kuinka, koska melkein jokaisen kaupasta ostettavan tuotteen kylkeen ja televisiouutisen loppuun liitetään vähintään yksi www-mantra.

Kuinka moni kiirehtii heti nettiin tutkimaan taustoja, mahdollisesti kommentoimaan ja tykkäämään, jota voisi välistä kyttäämiseksikin luulla. Ne jotka ovat koko ajan online, langoilla joita ei enää juuri näy missään. Yleensä siis langattomalla. Moni kuitenkin edelleenkin tulostaa salaa tärkeimmät asiakirjansa, koska kotivakuutustenkaan korvausasioissa ei aina päästä yhteisymmärrykseen.

Osa kansasta uusii taas tänäkin vuonna olohuoneensa kaluston ja vaatevarastonsa, osa kiipeää vintille etsimään sinne mahdollisesti unohtuneita 60-luvun kalusteita ja vaatteita. Tai pärjää ilman niitäkin. Kirpputorihinnat noussevat korkeammiksi kuin globaalijättitavarataloketjujen hinnat. Vintage, vihreys ja luomu muuttuvat luksukseksi ja siitähän on aina haluttu maksaa. Aikakauslehtien tilaajilleen tarjoamat tilaajalahjat kallistuvat edelleen. Jo alkuvuodesta näkyy saavan naistenlehden viideksi kuukaudeksi alle 50 eurolla ja samalla lahjaksi 137 euroa maksavan hopeisen kaulakorun.

Hohhoijaa. Siinäpä aluksi. Palataan asiaan vaikka vaalien jälkeen...

Ja mitä sain:


Sää

Uusi kesä tuli odotettua aiemmin, mutta kasapaikoista lumi ei sulanut juhannukseksikaan. Kuva on otettu kesäkuun 25. päivänä. Eivätkä nämä olleet Puijon monttuun sahajauhojen alle säilöttyjä maksullisen ensilumiladun lumia. Ihan vain kävelymatkan päässä tästä. Saimme vaihtelevia kesäsäitä. Parhaiten on mieleeni jäänyt heinäkuuun lopun valtaisa ukkoskuuro kesken pihajuhlien ja elokuun alun hautova helle Luhangan kirkonmäellä.

Vaalit

Tuli iso jytky. Tuli muutos vai tuliko? Paljon puhetta sixpackistä, vakuuksista, vastuullisuudesta, vihapuheista, Euroopan ja euron vakauttamisesta, Kreikasta, Espanjasta, Portugalista, Italiasta, lamasta, taantumasta, uhkista, peloista, yhteisvastuullisuudesta, vastuuttomuudesta, syrjäytyneistä, suvaitsemattomien suvaitsemisesta, hyvinvoinnista, pahoinvoinnista, tehostamisesta (=leikkauksista), kuntien pakkoliitoksista, Talvivaarasta.

Tänään on ripustettu presidenttiehdokkaiden kuvat ulkomainospaikoille. Miksiköhän niitä tarvitaan nykyaikana, varsinkin kun niitä ei saa asettaa siten, että ne pääsevät vaikuttamaan ihmisten äänestyspäätöksiin. Minä luulin, että niitä liimaillaan näkyviin juuri siksi. Facet, twitterit, chatit ja meset ovat saaneet rinnalleen Kuukkeli plussan. Pitääpä käydä vilkaisemassa, näkyykö kukaan heistä siellä.

Palvelut

Tietovuotoja en osannut ennustaa. Enkä arvannut, että mielestäni keskeneräisten ohjelmistojen ja suojausten aikana terveystietommekin ovat nyt siellä jossakin missä ne nyt sitten ovatkaan ykkösinä ja nollina.

Elämän- ja tavaranhallinta

Sain aika paljon mitä hain  noin yleisellä tasolla. Henkilökohtaisesti olisin saanut erään kuvalehden tilauslahjan lahjaksi, mutta kun olin itse tilannut sen saman lehden myös. Tavaranhallintaprojektini on räjähtämäisillään, koska elämänhallinta ei ole käsissäni, minkä muuten olen aina tiennyt. Elämä kuljetti minut syyskuussa lasarettiin ja mieheni samaan paikkaan marraskuussa. Olemme toki toipumassa molemmat niistä yllätyksistä.

Muutto uuteen kotiin jäi toistaiseksi haaveeksi, koska kotimme, se elämämme suurin tavara, joutui äkkiremonttiin, jolle ei tunnu loppua näkyvän. Olen tällä hetkellä ikäänkuin siellä marttojen joulusiivousta odottavassa komerossa. Tutkin, lajittelen, pyörittelen, laitan roskiin, kierrätän, lahjoitan, säilytän tarinoivia tavaroita ja papereita. Itkeä tirautan välillä uupumuksesta, välillä haikeudesta löytäessäni jonkin kauan sitten unohtuneen tärkeän esineen. Imuroin ja pyyhin pölyjä ja lajittelen ja vien poistettavat nopeasti pois, etten taas kiikuttaisi niitä takaisin...


Pakinaperjantai 266

Kokeilu

Google Scribe on betabloggerin uusi ominaisuus. Tämä ei toimi vielä suomeksi, joten päätin kokeilla englanniksi. Olen sitä mieltä, että kirjoittajan on kyllä osattava kieltä melko hyvin, jotta tätä voi pitää apuvälineenä. Oman tekstin tuottaminen tökki pahasti, kun piti jatkuvasti valita tarjotuista vaihtoehdoista. Kertaakaan ei vaihtoehdoksi tullut pistettä. Siksi tämä muistelutarina on niin pitkä, että se piti katkaista Jos haluaa lukea koko tarinan, pitää klikata postauksen alareunassa olevaa linkkiä Lisätietoja. Minun mielestäni siinä voisi lukea Jatkuu.

I wanted to see my old strawberry place on a hill nearby. When walking along the old path I noticed lots of leaves of arctic raspberry but I didn´t see any berries to pick up and taste. I still remembered their delicious mouth watering taste like yesterday, though. There was a ditch to cross and a bit farther away I saw an old blueberry place now shadowed by old spruces on my right. There used to be two fields up on the hill.

One of the corn fields was not discernible any more. I could imagine it quite easily because it was engraved in my brain. I decided to take a walk round the other one where I could see barley, oats and cabbage grow. While walking I had flashbacks and felt the heat of the sun and sweat pouring down my forehead during the haymaking just the way I did as a teenager. Now every single plant was covered by dewdrops.  It was early and the night had been pretty cold as usual at this time of  the year.  Maybe it wasn´t dew but the clouds were moving round the hillside. That was more likely.

The crop was not to be harvested because it was meant for wild animals. I could not see any reason to stay longer and so I walked down to the house. Just the moment I came out of the forest I noticed two young men walking on the path. They did not seem to have noticed me so far.  It is so rare to meet anybody in wilderness that I had to make a move. I shouted at them, which made them stop. After introducing myself I asked who they were and why they were walking by. That was something I would never do in town. I think I felt safer in the country. Besides, my husband and my brother were around.

Paljon voi olla liikaa

Alle kaksivuotias osaa käyttää sujuvasti mummun kännykkää. Hän ei epäröi yhtään valita näppäimiä liian monesta vaihtoehdosta  Lopputulemana saattaa lähteä puhelu tuntemattomaan numeroon, josta automaatti vastaa : "Valitettavasti soititte väärään numeroon. Olkaa hyvä ja tarkistakaa numero." Oli se numero- tai merkkisarja aivan mikä tahansa. Se on mukavaa, kun joku siellä puhuu. Voi puhua paljon kun on sellainen pakettipuhelin.

Kuvia-pyyntö kaikuu myös usein isoäidin korvaan. Rusinoita etsitään harkitun hitaasti sekä äidin että mummun laukkujen lukemattomista eri lokeroista. Niitä on tarpeeksi paljon, koska on tarkoitus pysyä hereillä lounaaseen asti kotieläinpihan virikepaljouden jälkeen. Miten lehmä sanoo? Entä lammas? Kana? Possu? Kissa? Ankka? Kyllä siellä oli paljon erilaisia kotieläimiä.

Kotieläinpiha on auki joka päivä. Aikuisen ja lapsen lipun hinta eroaa vain euron. Se ei ole paljon se, mutta sitten se muuttuu aika paljoksi, kun tajuaa, ettei täällä jaksa kauan kierrellä, vaikka nähtävää olisi vaikka kuinka paljon. Potentiaalinen asiakas on lapsiperhe tai isovanhemmat lastenlasten kanssa. Varsinkin meitä ikäihmisiä tuntuu tässä maassa olevan paljon, itse asiassa ihan liikaa.

Tällä retekellä ensimmäinen ankkalammikko ainakin viisine kauraa napsivine ankkoineen olisi saattanut riittää, koska sitä ennen olimme jo ehtineet laskea kuuteen, kun näimme ratsukkojen palaavan ensimmäiseltä lenkiltään. Riikinkukko ei suostu näyttämään komeaa pyrstöään, marsut pysyvät piilossa, mutta pupuja löytyy paljon sekä luppakorva- että pystykorvaversioina.

Silkkikanoja on aika paljon. Ylämaan karja märehtii, ropakossa itsensä ryvettänyt emakko makaa kyljellään. Lampaita ja hiehoja silitetään eikä aitauksestaan karannut pikkukilikään pelota. Strutseista pysytään loitolla ja ohitetaaan tutut leghorn-kanatkin, koska ne kirjavammat ja komeammat siellä aiemmin nokkasivat häkkiin tarttunutta pikkukättä. Kanaverkkoihin ei enää kosketa, kiivetään vain lauta-aidoille. Minipossu on kiva ja siisti. Paljonkohan kello on? Jokohan pitäisi lähteä lounaalle?

Strutsitkin saavat olla ihan rauhassa. Paikoillaan seisovat aasit vaikuttavat turvallisilta ja tavallinen kotikissa, varsinkin kun sillä on pennut siellä häkin sisällä olevassa mökissä.  Ei se ole Sune, vaan joku toinen, mutta kiinnostava. Ja mieluisia ovat myös eräässä häkissä olevat pahnojen päällä siellä täällä olevat kananmunat, koska kananmunat ovat herkkua syödä ja se Muna-kirja pitäisi löytää, kun sitä on ennenkin luettu. Niitä pieniä munia oli melko paljon. Eivätkö kanat enää nukukaan orrella ja muni sievästi pesiin? Onko niilläkin kiire ja tavoitteena munia niin paljon munia kuin mahdollista?

On paljon paljon kaikkea, pääskysiä, varottavia nokkosia, raparperiä vanhojen rakennusten kivijalkojen vierellä ja avoimessa tilassa kuumuutta. Ihmisiä, ääniä, busseja, autoja, kieliä. Musiikkia, lauluja. Laulattaa: Kiertelen ympäri maailmaa, laukussa leipää ja piimää vaan. Kun sanon: Päivää. Hän sanoo: ...  Ja vain kaksi kertaa silmät ovat painua kiinni, mutta mummolassa on taas paljon kaikkea, mutta onneksi jo tuttua.

Ja näitä pihoja näkyy nykyisin riittävän. Ennen oli vain Korkeasaari ja Ranua ja Ähtäri. Muistaakseni.

Sillä aikaa vaari on käynyt poimimassa paljon mansikoita. Kuinka paljon ne maksoivat? Paljonkohan tuollainen muoviämpäri painaa?

_____

Pakinaperjantai # 234: Paljoksunta. Oudoksuttaa tällainen paljoksunta.

PS. Liika on liikaa, kollaaseissakin.