tiistai 18. joulukuuta 2007

Joulukuun 18. päivä



joulunvihreä ilo
jäisit vierelle toviksi
puolimatkan majataloon

toivon tuike laajenisi

kuuntelisin
sanatonta hiljaisuutta

nauru
kaikuisi lasten suista

tulee se joulu

toivon
kiire taukoaa

hetkeksi hiljenee maa
arpinen sydän
aukeaa

Ensin ostetaan porsas

Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.

Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.

Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.

Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.

Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

sunnuntai 9. joulukuuta 2007

TEE SE ITSE!

Helmiinan elämä oli hankaloitunut niin kehollisesti kuin psyykkisesti. Lukemattomat oppineet eivät millään päässeet yhteisymmärrykseen, mikä on asian varsinainen laita eli syy. Ohjeita sateli joka puolelta. Venytä, vanuta, rentouta, vahvista, kävele, jumppaa, hiihdä! Herranpieksut! Sitähän hän oli tehnyt koko ikänsä ja terveiksi mielletyt elämäntavat eivät olleet auttaneet. Oli siis muutettava kurssia. Helmiina ostatti miehellään konjakkipullon. Hän aloittaisi siitä ihan itse. Jollei sauna, viina ja terva auta, on vastassa hauta, Helmiina oli kuullut. Pitäisikö sen olla kirkasta?

Itsenäisyyspäivänä Helmiina istuu ja puhuu itsekseen. Itsesuggestiosta se puhui muinoin terapeutti. Keksi itsellesi oma mantra, joku itselle tärkeä asia, mieluummin tavoite. Terapeutti ehdotteli sellaisia lauseita kuin: Minä olen kaunis ja kaikki rakastavat minua. Mutta Helmiina on elämänsä aikana sen verran usein vilkaissut peiliin, että ymmärsi, etteivät tuontyyppiset lopputulemat olisi realistisia.

Kyllä Helmiina kovasti yritti. Hän vesikäveli, venytteli, kävi hoidoissa ja kuunteli meren ääniä. Lopulta hän ymmärsi, että kaikki on loppupeleissä itsestä kiinni. Hän keksi siinä sivussa seuraavan uniikin ilmaisun: TEE SE ITSE! Hän teippaili tätä voimaannuttamislausetta kotona jääkaapin oveen, vessan peiliin, ovenpieliin ja avainkaappiin. Laminoi pahvilappusia käsilaukkuihin ja taskuihin sirotella. Tietokoneella niitä oli niin helppo monistaa. Kaikenvärisiä ja eri fonteilla. Se oli mukavaa ajankulua.

Seuraavan kerran psykiatrin vastaanotolla Helmiinalle tarjottiin onnellisuuspillerireseptiä. Itse asiassa hän sai ilmaisen aloituspakkauksen. Ja vesilasin. Olisi muka otettava se ensimmäinen pilleri nyt heti. Nuhainen Helmiina kaivoi taskustaan Nessu-liinan ja samalla pari laminoitua lappusta putosi tohtorin eteen pöydälle. TEE SE ITSE! TEE SE ITSE! Tohtori luki lappuset ja säpsähti. Olipas tehokas mantra, tuumasi Helmiina, keräsi kamppeensa ja poistui lääkärikeskuksesta uutta aikaa varaamatta.

-----

Pakinaperjantain 57. haasteesta Itse.

torstai 6. joulukuuta 2007

Itsenäisyyspäivänä

kätelköön presidentti kätensä puuduksiin
metsästäköön toimittajat räikkösiä ja gröndahleja
tarkkailkoon sametteja ja sifonkeja

minun ikkunallani lepattaa kaksi kynttilää
isovanhempieni ja vanhempieni työn muistolle
amarylliksen punaisten kukintojen takana

punavihreäkultainen lahjapaperi kiertyy
pehmeiden ja kovien pakettien ympärille
eikä teippirullasta löydy päätä

kuvittelen odotuksesta punehtuneet
posket ja uteliaat silmät
pikkukädet jotka repivät paperit auki
niin äkkiä kuin mahdollista

on ihanan juhlava olo

maanantai 26. marraskuuta 2007

Jatkoaika

mennyt ja tuleva kohtaavat
tulitikku leimahtaa sammuakseen
eikä kelloa tarvitse enää vetää
saati akkuja ladata
aika kutistuu origoksi
tiputusta tarkkailee hoitaja
ja syke laukasta laantuu

vielä ajan rahtuseksi


-----

Runotorstaille 69. haasteeseen.

perjantai 23. marraskuuta 2007

Ikimuistoinen hiihtomatka

Siinä pirtin pöydällä ne olivat, rintamalla olevan veljeni ja Helsingin siskoni kirjeet ja sormus ja kello ja rahat. Odottivat.

”Täällä jossain 30/1-40

Rakas kotiväki,

Paljon kiitoksia kirjeestä, jonka sain jo pari päivää sitten ja josta näin miten siellä ajat ja askareet luistaa. Ette olleet silloin vielä saanut tietää tätä surullista uutista Piipon Mikon kohtalosta. Minä kyllä laitoin yhden pienen kirjelapun, jos se lie tullut sinne perille, jossa kerroin jo, että Mikolta on taistelu päättynyt tällä rintamalla. Minä laitoin hänen kellon, sormuksen ja rahat, jota oli noin 420mk tuleen kirkolle kauppiaalle lomamiehen mukana. Ehkä tästä oletten jo tietoiset, jos saitte sen kirjeen…

…Kun pääsis silloin lomalle, että sais olla viemässä viimeiselle matkalle läheistä aseveljeä. Ja jos pysyy täällä sinne asti housuissaan. Lämpimin terveisin teille kaikille

Valde”

”Helsinki 4/2-40

Rakas kotiväki.

Kiitos kirjeestänne jonka sain joku aika sitten. Sain Valdelta kirjeen, jossa oli ikäviä uutisia, kyllä se oli raskas sanoma Annalle. Kuinka hän ollenkaan voi sen sulattaa? Se oli hänen vuoronsa mennä. Sota ei säästä eikä sääli, kenen kohdalle se tulee. Kuka on voinut viedä sen sanoman hänelle? Oletteko käynyt siellä? Vai onko tytöt myös siellä kotona? ...

Kirjoittakaa sitten, kuinka Anna jaksaa, ei hänen tule kirjoitettua…

Toiv. monin terveisin Helmiina”

Kävin viikot hoitamassa sisareni Annan kolmea lasta. Olavi oli jo koulussa, Leena kahden ja Tuovi vuoden ikäisiä. Heidän kotiinsa oli noin kymmenen kilometriä. Ensin on pari kilometriä korpitaivalta ja sitten maantietä loput. Lastenhoitaja oli tarpeen, koska Mikko oli rintamalla ja Anna ansaitsi elantonsa ompelemalla ihmisille vaatteita. Nyt minun oli taas aika lähteä työhön, mutta tällä kertaa meno tuntui ylivoimaisen vaikealta. Taskussa painoivat sankarivainajan sormus ja kello, jotka äiti kehotti viemään Annalle suruviestin mukana. Tukalampaa tehtävää ei äiti olisi voinut minulle antaa.

Oli pakkaskeli. Puin lämpimät vaatteet ylle kietoen kaulaliinan kasvojeni suojaksi. Laitoin repun selkään ja kiinnitin monot siteisiin, tavoittelin sauvat käteen. Toinen sauva oli kaatunut tikapuiden taakse hankeen. Tein hitaasti lähtöä viipyilevässä aamuhämärässä. Mieleni oli surunmusta ja minua pelottikin. Olihan kylältä otettu hiljan kiinni yksi desantti. Latu oli onneksi auki. Meno oli muutoinkin nihkeää. Valkoinen lumivaippa kuorrutti korpikuuset. Oksat näyttivät pakahtuvan tykkylumen alla. Syvä hiljaisuus täytti ikikuusikon, mikä yleensä oli tuntunut minusta levolliselta paikalta. Luontokin oli vaiti, suksien rahina muhkuraisella ladulla peitti vähäiset pakkasen ja eläinten risahdukset. Toisinaan porkka tökkäsi puun oksaan. Lauhtuva pakkanen kuurasi lehtipuiden oksat ja varvut koruiksi. Nouseva aurinko yritti pilkistää aamu-usvan läpi ikään kuin toivoa antaen. Jo kimalsi jokunen lumikide. Hetkeksi pelko suli suruksi, kyyneleet kivettyivät karpaloiksi poskipäille.

Mutta kohta taas rintaa raastoi ja kurkkua kirveli ja kuivasi, muukin kuin kirpeä pakkanen. Kaulaliina huurtui hengityksestä. Siirsin sen alemmaksi. Lumen muotoilemat tutut siirtolohkareet ja jättikokoiset muurahaiskeot ohitin niitä näkemättä. Mieltäni myllersi mieletön sota, isättömät lapset. Viha ja katkeruus kuoleman majesteettia kohtaan täytti pääni tällä kertaa ja sumensi silmäni. Taival oli toki tuttuakin tutumpi, kesällä kärrytienä kapulasiltoineen ja pitkospuineen. Osaan sen reitin vieläkin ulkomuistista. Mielessäni häivähti muisto yhdestä kylmästä juhannuksesta. Olin ottanut kengät pois jalasta Pahkasuon kapulasillan kohdalla. Suovesi olikin hyytävän kylmää ja sain variksenvarpaat.

Havahduin hetkeksi, kun Pahka-ahon takana kuului kuitenkin Takasen vanha pappa olevan metsätöissä. Kirves kopsi kuusenoksia, välistä lauloi pokasaha, tällä kertaa mollissa. Latu pujahti sankan kuusikon suojasta kylätielle. Kulmalan kohdalla emäntä tuli ulos kyselemään kuulumisia. Elämä kylällä näytti kuin näyttikin jatkuvan. Te ette tiedä yhtään mitään, ajattelin enkä pystynyt kertomaan raskasta asiaa. Minua vain raivostutti sodan epäoikeudenmukaisuus. Kuulumisten kyselijät tuntuivat kiusallisilta ulkopuolisilta, suru velloi vasta raivona ja vihana. Olisin voinut vaikka potkaista heitä.

Koko matkan, ylämäet ja alamäet, välistä pysähtyen mietin, miten asian kertoisin. Miten tällaisen asian voi kertoa? Miten lapset suhtautuisivat? Miten minä osaisin olla avuksi uudessa tilanteessa? Ohitin Lehtomäen, Kiiskilän, Vähälän ja Lamminahon tiehaarat. Tavallista hitaamman kymmenkilometrisen loppuvaiheessa päätin, ettei minusta ole sanansaattajaksi tällä kertaa. Poikkesin lähinaapuritalossa Kulmalassa ja jätin sormuksen ja kellon Siviälle tuotavaksi perille vasta seuraavana päivänä. Itse menin työmaalleni kuin ei mitään olisi tapahtunut. Kaksi kirkassilmäistä pellavapäätä kurkki jo nenät kiinni ruutuikkunassa odottamassa, milloin täti taas saapuu.

Vaikka olinkin hiukan hiessä hiihtämisestä, sydäntäni kylmäsi laskiessani pienen myötäleen alas pihaan. Irrotin sukset tavanomaista rauhallisemmin, puhdistin niiden pohjat, asetin ne vasten tikapuita, kopistelin luudalla pakkaslumet monoista ja villasukista ja menin muina miehinä tupaan. Tytöt heti kieppuivat jaloissani. Karja tuli ruokittua, ruuat tehtyä ja lapset hoidettua. Toki se päivä oli minulle raskas, mutta olin päättänyt lahjoittaa Anna-siskolle ja lapsille vielä yhden entisenlaisen päivän. Olimmehan edellisellä viikolla puhuneet, miten paljon kenttäpostia oli taas tullut. Leskeys ja orpous kyllä jaksoivat odottaa vielä yhden yön yli.

Tappiolta se minusta tuntui. En ollut suoriutunut äidin minulle sälyttämästä tehtävästä kuin puolitiehen. En vieläkään käsitä, miksi kirkkoherra ei vienyt viestiä perille. Kun Vienolan isäntä kaatui, sinne meni kirkkoherra ja kätilökin. Ailihan oli siunatussa tilassa. Joskus paljon myöhemmin Anna sanoi sodan aikoinaan ottaneen häneltä syyttömän isän Tammisaaren vankileirillä, sitten puolison ja vienee vielä pojankin. Onneksi viimeinen ennuste ei koskaan toteutunut.

----

Pakinaperjantain 55. haasteeseen matka.

lauantai 17. marraskuuta 2007

Lohtu

Karjokeittiön kaksi ikkunaa on huurussa. Helvi on tärkeässä ja kuumassa hommassa, talkkunankeitossa. Koko ajan itkettää. Pitää muistaa huolehtia, ettei valkea sammu muuripadan alta. Hän hakee välillä liiteristä sylillinen klapeja ja sekoittelee tuoksuvaa keitosta. Talkkunoista hän pitää. Kesäruokaa viilin tai piimän kanssa. Marjojenkin.

Hän on vasta hiukan toisella kymmenellä. Talon kolme lehmää ovat laitumella. Mielikki poiki eilen. Oli Helvin vuoro saada vasikka nimikokseen. Jotakin meni pahasti vikaan ja vasikka menehtyi karsinaansa tänä aamuna. Karsina on ihan siinä vieressä, seinän takana toki. Helvi suree ja pyörittelee melalla talkkunakeitosta. Ei näy aikuisia missään, ei äitiä, ei pappaa, ei ketään. Täällä saa rauhassa itkeä. Pari vuotta aiemmin Helvin nimikkolehmä kuoli poikimisen komplikaatioihin. Siis taas. Hän on aivan lohduton.

Samanvuotinen serkkupoika on harjoittelemassa päivämieshommia mummolassaan. Hän ei pelkää kyyneleitä ja pistäytyy karjokeittiössä useammin kuin kerran lohduttamassa Helviä. Liekö aikuiset asiakseen lähettäneet?

Kuule, älä itke. Minä oon kuullu, että Jälsahossa oli vasikka kuollu ja heitetty jo lantalaan. Sitte ku emäntä avas sen lantalan oven seuraavan kerran, se vasikka seiso siellä jaloillaa. Se ol itestään vironnu eloon. Jos se tämäkin vaikka vielä virkoo.

Vesan rauhallinen jutustelu saa pienen toivonkipinän syttymään Helvin mieleen. Tyttö rauhoittuu sen verran, että pyyhkii silmänsä ja tokenee tuvalle. Itkun turvottamin silmin, mutta kuitenkin. Leivinuunia lämmitetään. Kysyy, voisiko joku aikuinen tulla tarkistamaan, joko ne talkkunat olisivat kypsiä.

----

Pakinaperjantain 53. haastesanasta on lohtu

perjantai 16. marraskuuta 2007

Arkipäivää

On perjantai. Helmiina konttaa pitkin tuvan lattiaa. Kuhmurainen alumiinivati on puolillaan rusehtavaa vettä, koska lattiarievuksi päätynyt kapaloliina on huuhdeltu siinä jo useaan kertaan. Hän tuntee rivakoiden liikkeiden nostattaman lämmön lihaksissaan. Polvia hiukan korventaa. Kangaspuiden alta on hankala kurkottaa. Matot ovat tuultumassa verannan kaiteella. Hellalla hautuu ruispuuro. Kohta on huoneet siivottu.

Uuninpankolla odottaa noussut pullataikina. Vesirieskat on jo paistettu. Leivinuunin lämpö on tasautumassa kipakasta sopivaksi. Nopsaan Helmiina juo ahkeruuskupillisen Sirkku-sokeripala suussa ja vilkaisee samalla ulos. Lapset näkyvät viihtyvän lumileikeissään. On nuoskakeli ja pihalle on noussut kolme hiilisilmäistä lumiukkoa.

Annanpa porkkanat neniksi. Jos sitten jaksaisivat nyt vielä leikkiä tunnin verran, niin saisin nuo pullat nousemaan. Sitten laitan sen silakkalaatikon viimeiseksi uuniin. Olisi pitänyt olla kumisaappaat, mutta kun ovat jääneet pieniksi.

Samalla hän kertaa mielessään, miten sitten kaulaisi lakanat. Iltapuuron ja navettahommien jälkeen saisi sitten rauhassa kutoa sukkaa puhtaassa huushollissa, kun lapset nukkuvat.

Mikäs meidän tässä on ollessa. On lämmintä ja riittävästi ruokaa ja tilaa. Ensi viikolla täytyy kyllä muistaa laittaa Jussin mukana voita Heinon porukalle. On se niin ikävä, että kuusilapsisen perheen pitää mahtua yhden huoneen mökkiin. Meillä on onneksi lisänä tuo iso kamari. Ja yläkertaankin saisi lisähuoneen.

Porstuasta kuuluu pienten jalkojen kopinaa. Punaposkiset lapset tulevat tupaan lumisine huopikkaineen ja liukastelevat vastapestyllä matottomalla lattialla. Helmiina kiskoo töppöset pois ja auttaa lapsiaan ripustamaan ulkovaatteet kuivumaan. Ulkoleikit ovat tehneet tehtävänsä ja lapsilla on nälkä.

Helmiinalla tuntuu olevan jalkoja ja käsiä kaksi paria ja silmät selässäkin, koska niin moni työ hoituu yhtä aikaa. Tänään on nyt sellainen päivä. On niitä toisenlaisiakin ollut, mutta niitä hän ei välitä muistella. Mennyttä ja ollutta. Hyvä, että nyt on näin. Huomenna olisi mieskin taas kotona.

Muistaisi nyt tuoda niitä Singerin neuloja tai muuten siirtyy ompeluhommat taas viikolla eteenpäin. Laitoin solmunkin nenäliinan kulmaan. Kukas sieltä nyt? Taitaa Saimi tulla hakemaan postia. Eilen ei kukaan käynytkään. Voi ei! Se onkin Veikko ja metso olalla. Ei lopu työt tekemällä. En kyllä ilkeä sanoa, että vieköön jonnekin muualle. Hohhoijaa!
------

Tarinamaanantaille 31. aiheesta ahertaja.

keskiviikko 14. marraskuuta 2007

Kotokirkko

©HML

Runotorstain 67. haaste on kirjoittaa oheisen kuvan inspiroima runo.

metsäkirkkooni menin
polulta poikkesin
honkien huminan kuulin
katsoin lintua oksalla puun

hengitin syvään
kielon jäähyväistuoksua
join uralinpihlajamettä
puroissa virtasi elävää vettä

suopursu huumasi rantain partahilla
ja iltatuulessa nuokkui valkea niittyvilla
oksiston välistä kutsui tuo ihana valo
kun oli ollut pimeää niin

suurelle salolle polkuni johti
kävelin suoraan itseäni kohti
en karhuja pelännyt enkä pahaa sutta
annoin luonnon hoitaa rampautunutta
ja lauloin elämälle kiitos

lauantai 3. marraskuuta 2007

Pimeäajoa

Isä kiertää ikkunasta toiseen hermostuneena. Ei hän mitään puhu, mutta tytär tietää. Isä odottaa illan pimenemistä. Toivoo, että taivas pysyisi pilvessä. Hänen ajokorttinsa on vieläkin kuivumassa. Onneksi talo on mäennyppylän päällä. No, nyt on jo sen verran pimeä, että lähdetään, isä vihdoin sanoo. Heittää repun selkäänsä ja hiljaa ovia kolisuttamatta työntää moottoripyörän ulos vajasta. Ketään ei näy. Onneksi katuvalo on vain risteyksen puolella. Talon taitse voi pyörän antaa rullata pimeässä reilun puoli kilometriä. Ja se riittää. Kirkonkylä jää taakse katuvaloineen ja isä uskaltaa käynnistää pyörän, sytyttää ajovalon.

Vauhti kiihtyy nopeasti vilpillisen vapauden huumassa. Tytär tietää leikin luvattomuuden, mutta ei hän silti ymmärrä sitä. Isä on kyllä sanonut, että kukaan ei saa nähdä hänen ajavan. Mutta miksi isä sitten ajaa kuitenkin? Tytär tarraa vain tiukemmin kiinni isän vyötäröstä ja painaa väsyneen päänsä isän selkää vasten. Hän on todella väsynyt, sillä tätä on jatkunut jo jonkin aikaa. Yöt jäävät luvattoman lyhyiksi, koska aamulla on aina aikainen lähtö takaisin. Kirkonkylä vielä nukkuu, kun isä työntää pyörän takaisin vajaan. Vilkuilee ympärilleen, menee sisälle aamukahvin keittoon. Asiasta ei puhuta. On oltava kuin ei olisi missään ollutkaan. Sammutetuin lyhdyin, yöllä ja päivällä.

-----

Tarinamaanantain aiheesta Lyhty.

maanantai 22. lokakuuta 2007

Kun isä auton osti

Muistan hyvin perheemme ensimmäisen auton. Se oli sininen, joku Austin. Mitä merkistä, kunhan värin muistan. Kovin se oli käytetty eikä siis millään muotoa takuuvarma kulkupeli. Kerrankin jäimme jossakin keskisessä Suomessa erään korkean mäen päälle. Onneksi kyydissä oli silloin konekorjaustaitoinen vieras. Isä ja kyytiläinen viettivät aikansa konepellin alla ja pääsimme kuin pääsimmekin taas liikkeelle. Ja lopulta perille. Tosin läheisestä talosta piti soittaa kotiin, koska olimme niin paljon myöhässä. Tähän autoon liittyy seuraava tositarina, jonka aioin kirjoittaa, mutta johdannosta tuli turhan pitkä.

Tällä Austinilla isä suorastaan pakotti minut kokeilemaan ajamista. Olin alaikäinen, keskikoulun viidesluokkalainen. Maasto oli turvallisen tasaista ja omakotialuetta kiersi kapea hiekkatie. Oliko silloin päällystettyjä teitä tai asvalttia muualla kuin kaupungeissa, en muista. En ollut vielä kovin pitkä ja tuskin yletin näkemään tuulilasista. Eikä isä ollut kaikkein rauhallisin opettaja. Ja melkein ojaanhan se auto meni viimeisessä risteyksessä, pientareelle niin reippaasti, että kallistui jo vaarallisesti oikealle. Onneksi ei käynyt sen kummemmin.

Ei minulle kuitenkaan jäänyt autonajamiseen liittyvää traumaa, vaan ajoin aikanaan kortin pääkaupungissa. Sen sijaan en käsitä vieläkään, oliko autolla ajaminen isästä niin hauskaa, että hän siksi laittoi alaikäisen tyttärensä rattia vääntämään. Ymmärtäisin, jos kokeilu olisi tehty suljetulla alueella. Enää en voi kysyä. Silloin en uskaltanut.

------

Kirjoitettu Tarinamaanantain kuva-aiheesta.

perjantai 19. lokakuuta 2007

Sana on oppiminen

Opiskelutoverit Riina ja Helvi asuivat yhtä alivuokralaishuonetta Kruunuhaassa 60-luvun lopussa. Siitä ei ollut pitkäkään matka keskustan ravintoloihin. Opintojen alkamisen kunniaksi he päättivät käydä ulkona syömässä. He valitsivat yhden ravintolan umpimähkään. Menu näytti hyvältä ja ruokakin maistui. Helvi, arka kun oli, ei maininnut mitään paikan kalleudesta, vaikka hänen kurkussaan herkullinen, mutta hinnakas pihvi hiukan jo kangerteli. Antaa Riinan huomata itse, hän ajatteli. Kai hän häpesi omaa köyhyyttään. Isohko lasku maksettiin ja käveltiin vaiti kämpille. Yhteistaloudessa kaikki ruokamenot oli sovittu jakaa tasan.

Parin viikon opiskelun jälkeen Riinalle alkoi totuus valjeta. Jos joka viikko menisi moinen summa ruokaan, rahat olisivat lopussa jo ennen joulua. Vanhemmilta saadut varat eivät riittäisi. Lainaa oli siis otettava. Hänen kurssiohjelmansa oli niin täysi, ettei hän voinut ajatellakaan töitä opintojen ohella. Tytöt alkoivat tehdä itse ruuat. Aamiaiseksi kuppi teetä tai kahvia, ruisleipää, jonka särpimeksi paistettiin yksi kananmuna puoliksi. Lounaaksi riitti se Porthanian 90 pennin leikkelelautanen, koska siihen sai ottaa lisukkeeksi perunoita tai sitten sitkutettiin päivä syömättä.

Päivällistarvikkeet hankittiin osuuskaupasta, koska vastapäätä sattui olemaan Elanto. Sen lihatiskiä tytöt kiersivät miettien, mistä halvimman aterian milloinkin loihtisi. Mikähän siinä oli, että heitä hävetti ostaa esimerkiksi 100 grammaa jauhelihaa. Kyllä se kahdelle hyvin riitti. Ensimmäisellä kotoreissulla Riinan äiti oli saada sydänkohtauksen, kun hän näki, miten tytär oli muutamassa kuukaudessa laihtunut kahdeksan kiloa. Ruokapaketteja alkoi tulla tiuhempaan.

Helville asia oli tullut selväksi jo vuotta aiemmin. Hänen oli hankittava töitä. Silloin niitä oli kyllä tarjolla. Lastenhoitoa tilapäisesti, hammaslääkärin vastaanoton siivoamista arki-iltaisin. Pieninä puroina olivat leipärahat maailmalla. Vihdoin onni potkaisi ja Helvi sai puolipäivätyön toimistoapulaisena. Palkka oli aluksi ruhtinaalliset 280 markkaa kuussa. Helppoa sisätyötä neljä tuntia päivässä. Ei vienyt Helvin työniloa edes iänikuinen kiire luennoille ja takaisin töihin.

Helvi ramppasi edestakaisin Mannerheimintien yli hiki pinnassa. Tytöt olivat nimittäin muuttaneet vuokrayksiöön Kamppiin. Kluuvikadulle oli melko pitkä matka ja aikaa vain se kuuluisa akateeminen vartti. Meni muutama päivä ennen kuin Helvi ymmärsi, miksi lehtori toistatti hänellä aina samaa lausetta: «Нельзя опaздывать на урок!» (Ei saa myöhästyä tunnilta!) Sen opin Helvi omaksui. Vieläkään hän ei myöhästy mistään ja peräti kiusaantuu, jos joku toinen myöhästyy sovitusta tapaamisesta.

Repetitio est mater studiorum.

-----
Kirjoitettu pakinaperjantaille 50. haasteeseen Sana on...

lauantai 6. lokakuuta 2007

Minä syytän

Minä syytän Oulun yliopistoa, joka viime vuosituhannella järjestytti opettajille jollakin salaperäisellä taholla etäkursseja ATK-ajokortin hankkimiseksi. Mainostivat, että siitä olisi suuresti hyötyä työssä ja arjessa hupia. Paksulla aanelospinkalla lähestyttiin meikäläistä ja narrattiin mukaan tietokoneen käytön opetteluun. Ei varoituskolmioita missään. Ei STOP-merkkejä liimattuina kansiin. Luvattiin maat ja taivaan avaruudet. Ei puhuttu sanallakaan hiirikäsistä ja – olkapäistä saatikka ikiriippuvuudesta tähän rakkineeseen. Tietokone. Sehän tietää.

Opetettiin uusi salakoodikieli, joka muistutti suuresti englantia. Houkulteltiin chatteja seuraamaan tarkkailijana ja sitten itse kirjautumaan. Opettivat fingerillä tarkkailemaan, sattuuko joku muu kollega olemaan yhtäaikaa koneella. Opetettiin tekstinkäsittelyt ja sähköpostit, joista ei sen koommin ole loppua tullut. Lisivät vaan koko ajan ja käyvät riettaammiksi. Ihan kuin tietäisivät ja varmasti tietävätkin vakoiluohjelmillaan, että kovin olen kipiä ja lääkkeitä tarvitsen. Mutta ovat erehtyneet sukupuolesta. Ei olisi pitänyt nettipankin asiakkaaksikaan ryhtyä. Eläkeläisen rahoja ruinaavat investoimaan ties minne.

Olisi pitänyt itse alkuunsa hoksata, että ei tämä ole meikäkäisen hommaa. Tuntui niin vaikean hankalalta, kun dossilla pelattiin, eikä ikkunoista ollut vielä tietoakaan. Writellä pääsi kirjoittamaan pojalle viestiä toiselle laidalle maata. Siitä kun riemastuneena kollegoille kerroin, katsoivat silmät pyöreinä ja sanoivat: Eikö olisi ollut yksinkertaisempi soittaa? No, niin olisikin.

Tyhmäksi ryhdyin. Valmiit olivat jo pelit ja vehkeet maailmassa. Nyt puutuu takapuoli ja kipeytyy kädet, kun blogosfääri imee kyberneettisesti ikäihmistä sisuksiinsa. Elämänavaajat täyttävät bittiavaruuden nimellä ja nimimerkillä. Madot ryömivät verkoissa, kiipeilevät palomuurien ylitse, mutta tuiki harvoin onnistuvat kaatamaan systeemit. Mitä nyt sairaaloissa sotkevat lääkelistoja. Moni kollega oli ensin vastaan. Viksuja he olivat. Saavat nyt olla rauhassa infoähkyltä, palvelinkatkoilta.. Kalliiksikin on tämä tullut. Kaikki laitteet vanhenevat jo ennen kuin ehtii kassalla korttia vilauttaa ja saada ne kotona pelittämään. Kun tälle touhulle anto viattoman pikkusormensa, se vei koko eukon. Muuten menisi, mutta nyt digittivät tuon näköradionkin. Säätimiä, liittimiä, sovittimia ja hilavitkuttimia on liikaa. Minä syytän. Syytön minä olen. UTU. Uuden teknologian uhri.

-----

Pakinaperjantaille 48. haaste on syytös.

Turvattu tulevaisuus?

kuviteltu joustotunti on
menneisyyden tarttumapinta
tulevaisuuteen

vanhan tandbergin
akokelanauha kiihdyttää
tuhatta ja sataa
lopun lähestyessä

eikä tajua pysähtyä
vaikka nauha
on jo loppunut

sitten pikakelaus alkuun

-----

Runotorstain 62. haastesana on tulevaisuus.

torstai 20. syyskuuta 2007

Paradise Lost









kadotettu paratiisi
pakotti heidät
vielä kerran
katsomaan taakseen

siihen jäivät
suolapatsaiksi
kivettyineinä
pakoon pyrkijät


suojaa ei ole
tuuli tasoittaa
sade silittää
rujoimmatkin

----

Runotorstain 60. haaste on yllä oleva HPY:n puhutteleva kivikuva. Klikkaamalla kuvaa pääset tutustumaan HPY:n kuva- ja tarinamaailmaan.

tiistai 18. syyskuuta 2007

Ilmarinta

On heinäkuinen perjantai. Anna Emilia makaa uupuneena yliopistollisen keskussairaalan tarkkailuosaston aulassa. Hänellä on viiltävä päänsärky, koska hänelle on juuri tehty ehkä hänen elämänsä eniten rohkeutta ja voimia vaativa toimenpide. Melkein kuukausi on mennyt erilaisissa tutkimuksissa. On epäilty tuberkuloosia ja tähystetty keuhkot. Itse Anna Emilia oli kyllä jo terveyskeskuksen röntgenkuvan lausunnosta osannut lukea lääkärilatinaa sen verran, että on kyse lymfaattisista muutoksista. Pikalähetekin oli silloin laitettu jatkotutkimuksiin. Tänään hän olisi finaalissa.

Toimenpide ei ollut helppo lääkärillekään. Avustajia ei näkynyt. Hän pyyhki hikeä otsaltaan. Ikkuna piti avata, että ilma riittäisi. Operaatio tehtiin tietokonetomografiassa, koska pisto meni niin läheltä aorttaa. Kanyyli laitettiin käsivarteen kaiken varalta. Anna Emilia ei todellakaan arvannut, millainen voimainkoitos hänellä oli edessään. Ystävällinen tohtori suositteli, että operaatio tehtäisiin puuduttamatta. Puudutus olisi hänen mukaansa vain turha lisäkipu. Sairaan hyvä potilas suostui, mutta ei kestänytkään parsinneulaa paksumman neulan porautumista rintalastaruston läpi. Lopulta operaatio kuitenkin onnistui ja Anna Emilia vietiin tarkkailuosastolle. Olisi vielä otettava keuhkokuva ja varmistettava, ettei biopsia ollut vahingossa aiheuttanut ilmarintaa. Se oli pelottava sana. Papalla oli ollut vain toinen keuhko.

Tämä oli siis viimeinen tutkimus. Anna Emilia tärisee uupumuksesta. Hän pyytää kahvia ja päänsärkylääkettä sekä puhelimen, että voi soittaa kotiin. Sitten hän menee kuvattavaksi ja lepäämään neljän hengen huoneeseen. Anna Emilia jaksaa jo nousta ja vie vettä janoiselle liikuntakyvyttömälle tarkkailtavalle. Kolmas tarkkailtava kysyy häneltä, miksi Anna Emilia itse asiassa on tarkkailtavana, koska pystyy kävelemään ja on niin terveennäköinenkin. Tuokion verran Anna Emilia epäröi vastata, mutta sanoo lopulta, että häneltä etsitään syöpäkasvainta.

Huoneeseen laskeutuu painostava hiljaisuus. On muutenkin hiostava ilma, koska on heinäkuun helteet. Aika matelee. Anna Emilia alkaa kysellä poispääsystä. Kuvaa ei löydy mistään. Ei auta muu kuin alistua uuteen säteilyannokseen, koska keuhkolääkäri ei päästä pois ennen kuin kuva on katsottu. Ei ollut Anna Emilialla ilmarintaa. Puoliso tulee hakemaan hänet kotiin. Edelleenkään Anna Emilia ei tahdo saada hengitetyksi tarpeeksi ilmaa, koska kasvain painaa jo keuhkoja.

------

Linkitän Pakinaperjain epäilys-haasteeseen viime marraskuussa kirjoittamani tarinan.

sunnuntai 16. syyskuuta 2007

Eilen 15.9.2007

Kuuntelen Ratijo Savvoo.
Koko uamun ne sammoo tavvoo.
Hesarissa julukastuva kuhtuva Sarasvuolle,
gurulle muankuululle tuolle.

Huastavat koerain vuatteista
ja pariskunnan lemmenloma-uatteista.
Niitä hänelle tarjois mualiman napa.
Tullooko tällasesta ihan tapa?

Sarasvuoko ois uuven imakon luoja
ja tuoreije tuulten Kuopijolle tuoja?
Tuo ruoja. Toeset kuuluu olevan pualesta,
toiset tuassiisa kippeenä hualesta.

Onko tämä oikia uutinen eikä feikkijä?
Suattoo olla innovuattorien leikkijä.
Ei, kyllä se taetoo olla sittennii totta,
vaikka taes männä usseelta huomiotta.

-----

Eilen riimitelty Runotorstaille vapaasta aiheesta.

maanantai 10. syyskuuta 2007

Lapsenpäästäjä

lapsenpäästäjä
katkaisi napanuorasi
se oli kiertynyt
kaulasi ympäri

minä, äitini ja isäni lapsi,
tohdinko päästää irti
ja lähettää lentoon
sinut, jonka lainaksi sain
kantavatko siipesi

rakkaudella
tyrkkään sinut pesästä
jonka ovi on aina auki

-----

Runotorstaille 58. haastesanasta lapsi

lauantai 8. syyskuuta 2007

Kipuilua

minne aapa vei
eilisen naurunpuuskat
kipu tuli poltteena

kalasääski haluaa enemmän
kuin kuunnella vieraita
joilla on silmissään kipu

kaiku niiaa tuulessa
taivas tummenee
kipu kuvastuu maahan

päivänkoi heiluu
myrskyn tanssittaessa
kipu horjahtaa

-----

Haikurunot tehty tällä.

------

Kivun anatomia, kipuklinikka, kivunhoitoon erikoistuneet lääkärit, kipulääkkeet ovat kaikki Anna Emilialle tuttuakin tutumpia. Kivunkierre kasvattaa häntä konkreettisesti kieroon, kääntää ja vääntää tukirankaa korkkiruuville tai ässäksi. Miten sen nyt haluaa kuvata. Yli kymmenen kipukumppanuusvuotta on mennyt tuskaillen ja sinnitellen, apua epätoivoisesti hakien.

Kipupotilaan uskottavuus on suuri ongelma. Mitä kipumittari kertoo? Anna Emilian keho, aistit tietävät ja tuntevat kivun, mutta hänelle sanotaan jatkuvasti tai hän kuulee sanottavan, että hänen kipunsa ei selity löydöksillä. Hermovaurioita ei saada tai haluta saada esille, vaikka oirekuva on selkeä. Silloin ei myöskään uskalleta hoitaa. Kun kivun hoidossa on ns. myöhästytty, on tavallaan jo luovutettu hoitavalla taholla. Pelätään, että toimenpiteet aiheuttavat uusia pettymyksiä ja sitä kautta lisäävät kipua. Itse Anna Emilia alkaa olla valmis ihan mihin vain saadakseen edes 10–20 prosentin helpotuksen joksikin aikaa. Reseptejä satelee siinä tahdissa, että se lääkearsenaali, joka laillisesti lääkäreiden toimesta kirjoitetaan resepteinä, mahdollistaisi ns. lopullisen ratkaisun.

Anna Emilia hakeutui kipupolille kutakuinkin ajoissa. Somaattisista syistä johtuvaa fyysistä kipua pidettiin aaavesärkynä ja sitä alettiin hoitaa ensisijaisesti psykoterapialla. NLP on silloin uutta ja muodissa. Jälkeenpäin ajatellen se oli virhe. Auttaako psykoterapia potilasta istumaan, kun lanneranka on niin kipeä, ettei hän kärsi mitenkään istua? Rintalasta on halkaistu, vatsanpeitteet kolmesti, sappi leikattu, kaularankaa jäykistetty. Siinä muutamia Anna Emilialle tehtyjä operaatioita. Lisänä syövän sytostaattihoidot ja sädetys.

Jos Anna Emilia olisi etukäteen tiennyt, mitä hänellä sairastuessaan on odotettavissa, ei hän ehkä olisi uskaltautunut rankkoihin hoitoihin. Tai olisi. Hänen elämänhalunsa oli väkevä. Kukaan ei puhunut hoitojen mahdollisista jälkivaikutuksista. Lääkkeiden sivuvaikutukset ovat oma lukunsa. Masennus on kroonisen kivun luonnollinen seuraus, jonka hoitoon on kokeiltu lukuisa määrä lääkkeitä. Mutta sivuvaikutukset ovat olleet hyötyä suuremmat. Miten ihmeessä voi olla iloinen, kun koko ajan koskee, polttaa, viiltää, pistää, kirvelee?

Kipu kuluttaa. Ystäväpiiri supistuu. Lähipiiri kärsii mukana, kun kaikki muuttuu. Vastuuta kantanut ennen niin jaksava äiti kuihtuu, kutistuu ja käpertyy kipuunsa eikä voi olla enää tukena kenellekään. Puolisokin uupuu uudessa tilanteessa. "Kaiken se kestää…" alkaa tuntua paikkansa pitämättömältä kliseeltä. Vain vertainen voi ymmärtää. Keskussairaala tarjoaakin yli kymmenen kipuvuoden jälkeen kolmatta sektoria hoitopaikaksi. "Minne voin mennä, minne voin mennä...", hyräilee Anna Emilia tyynnyttääkeen itsensä. Itku kurkussa. Auttaisiko raha?

-----

Pakinaperjantaille 45. haastesanasta kipu.

lauantai 1. syyskuuta 2007

Kuumepiikki

Joillekin nousee helposti kuume, jos on jotakin epämieluisaa odotettavissa. Minulla ei ollut sellaista taipumusta. Kerran muistan luistaneeni jostakin ikävästä työtehtävästä lumekuumeella, jota vilttikuumeeksikin sanottiin. Joku tietoviisas oli neuvonut minulle, että kuumemittaria voi huijata. Näitä digitaalisia ei kai enää voi. Olisiko isoveli tai -sisko neuvonut, että elohopean saa nousemaan naputtamalla mittaria vaikka pöydän reunaan? Varovainen piti olla, ettei lasi rikkoudu. Ei kai sellaisia ohjeita kirjoistakaan löytänyt.

Muistan, miten kerran kevätväsyneenä lueskelin jotakin yläkerran lattialla. Kirkkaassa auringossa etelään antavan ikkunan edessä. Olisi pitänyt olla auttamassa äitiä, mutta laiskotti. Se laiskamato. Aurinko punehdutti poskeni ja keksin, että minullahan on kuumetta. Hain kuumemittarin. Mittasin ja mittasin, eikä mitään lämmönnousua ollut havaittavissa. No, osasinhan minä kuumeen saada aikaseksi. Naputtelin aikani mittaria ja kun katsoin lukeman sopivaksi, ilmoittauduin alakerrassa sairaaksi. Ei äiti edes kokeillut otsaani. Seuraavana päivänä olin taas terve. Kuumepiikki, niitähän on...

-----
Pakinaperjantain 44. haastesana on kuume

torstai 30. elokuuta 2007

uskaltaa,ei uskalla, uskaltaa


Pohjatuuli.
Pilvet piskoo.
Vaatteet päältään
rouva kiskoo.
Astuu kehtoon aaltojen.

Viipyy tovin,
taittuu kivun kärki.
Kylmää kovin,
sanoo terve järki.

-----
Kyhätty tämän aamun ensi hetkestä 57. haasteeseen kahdellakymmenellä sanalla.

perjantai 24. elokuuta 2007

Uni








Villiviinit ovat kietoneet talon
tiukkaan pakettiin,
jossa kuitenkin vetää.

Kierrän huoneita ja verantoja.
Suljen ikkunoita ja salpaan lukottomia ovia.
En ehdi, aina on jokin haka auki.

Eikä kukaan ole pyrkimässä sisään.

Salissa papukaijat kukertavat
trooppisessa sademetsässä.
Kukkien määrä hämmentää minut.
Ihmettelen, miten ne
kukoistavat hoitamatta.

Salainen puutarhani muuttuu
aurinkoiseksi Nammalakuruksi,
kun irtaudun itsestäni.

Näen itseni juoksemassa
ulos palavasta talosta
kantaen kolmea kapaloitua vauvaa
ja huudan ääntäkään päästämättä,
ettei sekään ole kenenkään syy.

-----

Runotorstain 56. haaste uni, kuva Dreamlines.

Muutos

Menopaussiko,

kun herää alvariinsa

kuumiin aaltoihin?

-----

Pakinaperjantai 42. haaste kriisi

tiistai 21. elokuuta 2007

Temppuja kerrakseen

Eihän se ole temppu eikä mikään laittaa ruokaa, kun on kunnon raaka-aineita. Nykyään kauppojen, minimarkettienkin, hyllyt tursuavat kaikenmaailman eineksiä ja puolivalmisteita. Toisin oli ennen. Muistan, miten kuiva-ainekaapistamme löytyi kidesokeria, palasokeria, suolaa, pippuria, kaurasuurimoita, mannasuurimoita, riisiryynejä ja ehkä joskus rusinoita. Hiivaa ostettiin myös. Muuten olimme melko omavaraisia. Jauhot säilytettiin vilja-aitassa. Maito lypsettiin omista lehmistä. Maidosta separoitiin kerma, joka hapatettiin ja kirnuttiin voiksi. Muutama temppu voin valmistamiseen vaadittiin, mutta nekin jo pieninä taidettiin. Liha kasvatettiin kotona. Siis se särvin leivän päälle.

Eräänä kesänä isä ja äiti jättivät meidän asiaksemme teurastuttaa juottovasikka. Niitä oli kaksi kasvamassa. Kommunikaatiossa taisi olla pahanlaatuinen katkos, koska teurastutimme Jänis-Vihtorilla molemmat vasikat. En vieläkään käsitä, miksi tämä teurastaja ei varmistanut asiaa vanhemmiltamme. Olihan meillä puhelin. Numero 19. Oli kesäkuuma ja sähkötön huusholli. Vanhemmat tulivat viikonlopuksi kotiin ja aitassa riippui parin juottovasikan ruhot.

- No, johan te tempun teitte? Piti teurastaa vain toinen vasikoista.

Tosisuuttua ei enää isänkään kannattanut, koska hengetöntä elikkoa ei saisi sillä eläväksi. Mutta vaistosinhan minä sanattomankin suuttumuksen ja vanhimpana lapsena otin syyt niskoilleni. Mutta millä tempulla tuollainen lihamäärä saataisiin säilymään syömäkelpoisena kellarittomassa huushollissa? Liha-aitan lankkulattian alla oli viilein paikka ja kaivossa. Eikä jäitä missään.

Alkoi Ilves-lasitölkkien vimmainen metsästys lähikaupoista, joita 50 vuotta sitten vielä onneksi oli, ja ruhot paloiteltiin sopiviksi keitinpaloiksi. En tiedä, mitä mausteita keitinliemeen oli saatavilla, mutta niin vain viikonlopun aikana kaksi juottovasikan ruhoa muuttui säilykelihaksi. Tuhattaitoinen äiti taikakauhoineen! Säilykettä riitti ja riitti kyllästymiseen asti eikä ruuan kanssa saanut tietenkään temppuilla. Hilipulootakin olisi jo maistunut mieluummin kuin ainaiset liharuuat. Samaa vaaleaa lihaa riitti keittoihin, kastikkeisiin, laatikoihin, leivän päälle. Saattaa johtua tästä tositarinasta, etten ole ollut juottovasikan lihasta järin innostunut sitten lapsuuden. Enkä muutenkaan säilykelihoista. Ja Ilves-tölkkejä, litraisia ja kaksilitraisia, on vieläkin ehjinä runsain määrin. Ovat muuten hyviä kukkavaaseja tai kauhatelineitä.

----

Tarinamaanantaille sana-aiheesta temppu.

perjantai 10. elokuuta 2007

Siltasirkus

no, on tässä nyt jotakin kitkaa
kun tää autojono liikkuu nii vitkaa
joko ne sillat taas ylös juuttu
se tästä sirkuksesta vielä puuttu
nyrkkiä huitoo tuolla joku pelle
ku tietäs vaa miksi ja kelle
se on tietysti joku tirehtööri
jota oottaa iso iltakööri
onneks ei huuda nyt ambulanssi
otetaas vaikk´ esiin pasianssi
hei nyt minä nään sen verran
tää syytä on oikeesti sirkuksen herran
traktorin perässä on kuljetus leveä
ei pääse ohi, vaikk´ ois laiha ja keveä
helpolla päästiin tällä kertaa
ei tarvinnu seistä helteessä tunnin vertaa
sillat on vanhat ja uusia ne pittää
ettei ehtis tapahtua pahempaa mittää
siltajumijuttu on sen verran tuores
ett´ vastaan kahtee haasteesee yhess´ kuoress´

------

Runotorstaille haastesanaan tuore/Pakinaperjantaille sirkus

maanantai 6. elokuuta 2007

Onko siitä jo niin kauan?

Oli toukokuun puoliväli vuonna 1967. Helvi viivytti lähtöään kotoa. Piteli kiinni tuvan kattoon kiinnitetyistä renkaista. Isä ja äiti antoivat Helville 200 markkaa. Helvi tiesi, miten tiukkaa rahasta oli eikä olisi millään halunnut ottaa rahoja. ”No, ota nyt. Osta sillä itelles joku matkavaate.” Helviä kuristi kurkusta. Hänen oli määrä lähteä kesäksi Englantiin töihin. Pelotti jättää perhe omiin hoteisiinsa. Onneksi matkustaminen 40 vuotta sitten oli hidasta. Junassa jo ehti rauhoittua ja etääntyä. Halvin tapa oli matkustaa laivalla. Se kestäisi neljä vuorokautta.

Parin päivän päästä Helvi puristi vasemmalla kädellään neuvostoliittolaisen laivan reelinkiä rystyset valkeina. Oikealla kädellä hän vilkutti saattajille. Päällään hänellä oli uusi turkoosinvihreä villakankainen kävelypuku. Seikkailu sai alkaa. Koko ajan piti omaksua uusia asioita.

Laivat sekä meno- että paluumatkalla olivat uskomattoman isoja ja hienoja Helvin mielestä. Univormut ja univormujen kantajat olivat komeita. Eikä Helvi vallan hukassa ollut. Venäjän aakkoset ja alkeet olivat jo hallussa. Kylteistä sai sentään selvää. Ruokasalin pöydillä oli valkoiset liinat, ateriat aina täsmällisesti tiettyyn aikaan ja pöytäseurue oli etukäteen valittu ja aina sama. Astiat olivat isoja ja kauniita, aterimia oli katettu joka lähtöön. Siinä sitä oppi pöytätavatkin samaan hintaan. Laivassa matkusti onneksi muutama muukin suomalainen. Marimekkoiset löysivät heti toisensa.

Tilburyn sataman tullissa kyseltiin kaikenlaista. Helvistä tuntui, että häntä kuulusteltiin kuin jotakin kriminaalia. Väärältä paikalta se tuntuikin. Meteliä, kiirettä, kumisevaa tyhjyyttä, mutta kamalan paljon ihmisiä. Kotona olisi ollut parempi. Työ oli tavanomaista raatamista, milloin mankelin, milloin silityskoneen ääressä. Oli kosteaa ja kuumaa, mutta ei liian raskasta. Cilla Black kaikui radiosta. Teetaukoja ja ruokatunteja todella odotettiin. Vessassakaan ei saanut viivytellä. Englantilaista ruokaa moititaan, mutta Helvillä ei ollut valittamista. Talvella hän söisi vain kerran päivässä. Kesä kerrytti viisi lisäkiloa. Varsinkin englantilainen suklaa oli hyvää. Vei melkein hampaatkin mennessään.

Kanaalin vuorovesi, rantakivikon öljyläikät, lauantaiset ruokaostosreissut, tenniksen alkeet, viininmaistajaiset, Sussexin hauska murre, lasillinen sherryä päivällisen päälle, Felphamin pubi, Southhampton, Lontoon ihmeet ja kuuden päivän sota jäivät kesästä mieleen. Helvi kortteerasi general assistant managerin kodissa niin pienessä huoneessa, ettei sinne mahtunut edes aikuisen sänkyä. Isäntä pelotteli hänet, ettei hän sotatilan takia pääsisi matkustamaan takaisin Suomeen.

Koko kesän Helvi nukkui puoliksi solmussa liian pehmeällä hetekalla valittamatta. Täysihoidosta hän tietenkin maksoi, mutta vastinetta rahalle hän ei osannut vaatia. No, saihan Helvi kuumasta kesästä opintoihin vaadittavan maassaolotodistuksen To Whom It May Concern, oppi viikkaamaan pyyhkeet ja tyynyliinat englantilaisittain, pesettämään kaikki vaatteet pesulassa, juomaan maitoteetä, syömään paahtoleipää marmelaadin kanssa, tiskaamaan astiat huuhtelematta ja varsinkin karttamaan nelikymppisiä naimisissa olevia miehiä. Ja sen verran tienatuksi rahaa, että sai ostetuksi paluulipun ja tuliaisiksi kaikille sisaruksilleen neuleet. Niillä sen reissun sai kuitatuksi.

-----

Pakinaperjantain aiheesta 40.

perjantai 27. heinäkuuta 2007

True Summer

Korpikylillä meikeistä ei tiedetty juuri mitään 50-luvulla. Sanomalehden kuvat olivat mustavalkoisia ja Kotilieden mainoksista muistan vain saippuat, Oiva, Lux, Sunlight. Niillä saisi ne maskit pois. Korkeintaan Vitalista ja Niveaa laitettiin naamavärkkiin, jos se silotusta kaipasi. Huulipunaa olin nähnyt vain Helsingin tädin huulissa. Aakkoset meikkaamiseen opin siskolta, joka kävi Helsingissä koulua. Aika nuorena hänen käsilaukustaan löytyi oikeaa huulipunaa ja jotakin kulmaväriä.

Kotikylän työväentalolla oli satunnainen elokuvailta. Me siskokset laitoimme itsemme koreaksi. Minun piti putsata hampaat ruokasuolalla, koska käytettävissä oleva huulipuna korosti liikaa mustikoiden värjäämää hammasriviäni. Kulmat vedin komeiksi mustiksi kaariksi, koska silloin minulla ei vielä ollut värianalyysin täsmätietoa. Meikatessahan pitää ottaa huomioon hiusten, silmien ja ihon väri. Kaikki ei matsaa kaikkeen. Vieläkin muistan, mikä hirvitys katseli minua kammarin peilistä ennen kylänraitille lähtöä. Mutta se oli kuulemma hienoa se! Luultavasti lähtömme ihmisten ilmoille ilman naamanpesua olisi evätty, jos vanhempamme olisivat olleet näkemässä. Vaatteista en muista mitään enkä elokuvasta, mutta sen muistan, ettei kukaan tullut edes juttusille kanssamme pihalla. Pitkät katseet kyllä muistan. Pimeässä salissa outo naamio ei aiheuttanut hämmennystä.

Äiti ei koskaan käyttänyt edes huulipunaa muista maskeista puhumattakaan. En minä muista, että se maalaaminen, kuten sitä silloin sanottiin, vasiten kiellettyäkään olisi ollut. Koulussa ei saanut kyllä pitää pitkiksiä eikä esiintyä meikattuna. Mallin perin äidiltä. Joskus nelikymppisenä aloin kaiken varalta sivellä Oil of Ulay:ta naamaani iltaisin, kun siitä tuli niin tyttömäinen olo. Suunnilleen samoihin aikoihin (olin kai itse vihjannut) sain äitienpäivälahjaksi sen värianalyysin. Se oli melko kallis, mutta sain sen sillä perusteella, etten tuhlaisi turhaan rahoja vääränvärisiin vaatteisiin. Sillähän sitä palvelua mainostettiin. Koko garderoobi olisi sitten yhteensopiva. Ja totta se olikin.Väripaletin saatuani en löytänyt entisen vertaa oikean värisiä vaatteita. Rahaa säästyi. Silkkihuivimetkuilun lisäksi ko. analyysi-istuntoon kuului maski l. meikkaus juuri minulle, joka olen siis True Summer, sopivilla sävyillä. Valokuvakin otettiin ennen ja jälkeen.

En oikein tohtinut vilkuilla edes näyteikkunoita, kun lähdin analyytikon tai konsultin luota kotia kohti. Ikkunoiden pinnasta minua katseli vieras ihminen. Se en ollut minä. Rukoilin, ettei ketään tuttua tulisi vastaan. Hävetti kävellä autolta pihan läpi kotiovelle. Kaiken kukkuraksi eräs tuttavapariskunta oli juuri tulossa pistäytymään. Aioin kiireesti mennä pesemään koko komeuden pois, mutta en ehtinyt. Kauneus on tosiaan katsojan silmässä, koska mieheni ei pistänyt lainkaan pahakseen uutta lookiani ja vieraatkin vallan ihastelivat, miten luonnollisen kaunis meikki oli. Tämän voi tietenkin tulkita vain yhdellä tavalla.

-----

Pakinaperjantain aiheesta Naamio/Maski

perjantai 20. heinäkuuta 2007

Savuista

Korpikyliltä löytyy paljon hylättyjä savuja. Niistä on jouduttu muuttamaan työn ja työnhakijoiden kohtaantomistoiveissa sinne, missä ihmisten on asuttava limittäin ja päällekkäin. Ja syötävä E-lisäaineisia ruokia, koska osittainenkin omavaraisuus on taajamissa käynyt mahdottomaksi. Ostimme aikoinaan kesämökiksi rappiotilan. Ensimmäisinä kesinä pihaamme pölähti milloin minkäkinlainen porukka. Jotkut tulivat peräti taksilla. Autiotalojen pihapiirit siis katsotaan jokamiehen maaksi.

Ihminen on tunnetusti utelias. Järven toisella puolella yhtä korkealla mäellä on talviasuttu talo. Katselin ikkunasta järvelle. Reppuselkäinen mies nousi rantapolkua. Kaikenlaisiin yllätyskulkijoihin jo tottuneina emme suuresti ihmetelleet asiaa. Tulosuunta vain ihmetytti. Hän ei sentään kääntynyt kiireesti pois kuten monet autolla mäelle nousseet. Autot kääntyvät ärhäkästi ja jättävät vain savuvanan jälkeensä. Tämä rehti isäntä sanoi huomanneensa piipustamme nousevan savua ja päätti tulla tutustumaan. Savu siis kutsui luokseen, vaikka emme arvanneet hallitsevamme savumerkkejä.

Savu toisaalta kirvelee silmiä ja työntää pois luotaan kuten jokainen savusaunan omistanut tai tulipalon silminnäkijä tietää. Minäkin. Joskus sattuu ja tapahtuu: Viime viikolla kyökin palovaroitin alkoi ulvoa kuin sireeni. Tuli vain hiukan savua sisään, kun viritin hellan uuniin tulta. Yritin kepillä toppuuttaa varoitinta, mutta se vain jatkoi ulvontaansa. Normaalioloissa huonokuuloiselta vaikuttava mieheni säntäsi sisälle.

Mitä ihmettä täällä tapahtuu?

Minä vain yritän hellan uuniin tulta.. Kyllä tämä tästä. Toisit edes kuivempia klapeja.

Ei sitä sillä lailla saa tällä kelillä vetämään. Mikset ottanut tohoa?

Vasta hiljan savustimme koko talon. Talven jäljeltä ja sateisina kesinä hormit ovat aina kylmänkosteat ja narraavat toisaikaisia tulentekijöitä. Tuli ensin ikään kuin ottautuu tuohisiin ja paperisuikaleisiin. Mutta mitä vielä. Selkäsi kun käännät, savukin kääntää suuntansa. Jos siinä vaiheessa erehtyy avaamaan tuhkaluukut, saa silmänräpäyksessä mustat noet silmilleen, hellaneduspellille ja pitkin lattiaa. Hetkessä huusholli muistuttaa savutupaa. On laskeuduttava kontalleen ja pidätettävä hengitystä samalla, kun yrittää kiirehtiä avaamaan ikkunoita. Jos vaikka läpiveto auttaisi. Ei auta. Piipun kylmä ilmapatsas on savua voimakkaampi syöksyvirtaus. Musta noki nuolee ahnaasti uunin kylkiä ja savun haju takertuu tiukasti vaatteisiin ja hiuksiin. Musta noki laskeutuu hiljalleen kaikille pinnoille. No, tulipa siivottua perusteellisemmin kuin olimme ajatelleet.

Yleensä ei kannata juuri minkään asian kanssa turhaan tohottaa, mutta kevään ensimmäisten tulien teko on tohottamisen väärti. Tuhkaluukut auki ja tuli tohoon ja siitä vain tohottamaan lämpöä hormiin. Ja pian savu alkaa vetäytyä oikeaan suuntaan. Ulos- ja ylöspäin. Mikä ihana veto ja humina! Pitää oikein mennä ulos ihailemaan, miten kauniina kiehkuroina savu nousee kahdesta piipusta ja vilkaista samalla vastarannalle, josko sielläkin savu vielä nousisi.

-----

Pakinaperjantain haastesanasta savu.

perjantai 13. heinäkuuta 2007

Satuttavat sanonnat

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenäsi ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. ”Siis olin lihava”, ajatteli Anna Emilia.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äiti kerran ottaessaan mittoja kretonkileningin ompelemista varten. ”Miten niin, kaikillahan on?”, tuumi Anna Emilia hämmentyneenä.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra Anna Emilian istuessa kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverinsa kanssa. ”En halua olla isäni näköinen”, hän ajatteli.

”Kyllä ihmisen elämä menee pilalle, kun lapsen saa”, ohjasi isänäiti ainoan poikansa tytärtä. ”Siis meidän seitsemän sisaruksen, minunkin, takia äidin elämä on mennyt pilalle”, syyllisti Anna Emilia itsensä.

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, luokanvalvoja sanoi Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska Anna Emilia oli luokkatovereitaan vuotta nuorempi. ”Mikä se?”, Anna Emilia vaikeni taas visusti.

”Miss Laaja doesn´t really know”, totesi enlantilaisen filologian professori approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen Anna Emilian yrittäessä vastata johonkin hänen kysymykseensä.

Näistä ja ehkä muista jo unohtamistaan ulkonäköönsä ja persoonansa luonnehdinnoista kehkeytyi Anna Emilian käsitys itsestään vuosikymmeniksi. Hän oli siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, näkymätön, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö, joka syyllisti itsensä miltei kaikista maailman asioista. Isä oli ylipainoinen, suorastaan hävettävän lihava mies. Anna Emilia oli itse aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näytti totuuden, hänelle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat ennustukset ja luonnehdinnat kaukaa menneisyydestä pönkittivät hänen vinoutunutta omakuvaansa. Hän oli kuunnellut tarkkaan.

Ei merkinnyt mitään, vaikka hän menestyi koulussa hyvin ja suoritti opinnot työn ohessa optimaalisessa ajassa. Edes puolison ihailevat sanat eivät muuttaneet hänen käsitystään itsestään. Työtovereiden ja ystävien kehumiset eivät tuntuneet uskottavilta. Hän pelkäsi elää, syntymäsäikähtänyt virkanainen, vaikka kaikki näytti olevan kunnossa.

Vasta isoäiti-ikäisenä lastenlasten sanomisia kuunnellessaan Anna Emilia on oivaltanut, miten vanhempien ja toisten merkkihenkilöiden lausumat ”totuudet” syöpyvät syvälle mielen sopukoihin. Ne muuttuvat itseään ruokkiviksi automaatioiksi, jotka ohjaavat ajatteluamme ja minäkuvaamme. Jos mikään tai kukaan ei katkaise tätä kierrettä, nämä profetiat alkavat toteuttaa itse itseään. Ne aktivoituvat milloin mistäkin tiedostamattomasta asiasta, vaikka jostakin tuoksusta, katseesta tai muiston laukaisevasta sanavalinnasta.

Ohjelmoidut ”totuudet” käyttäytyvät samoin kuin jokin tietokonevirus kopioituen itsestään ja ulottaen lonkeronsa kauemmaksi ja kauemmaksi, syvemmälle ja syvemmälle. Kehomme jokainen solu muistaa menneet, kannustavat tai lannistavat sanomiset, ilmeet ja eleet, kosketukset.
Siksi Anna Emilia nyt yrittää valita omat sanansa harkiten.
-----
Pakinaperjantaille haastesanasta ennustus.

torstai 5. heinäkuuta 2007

Ah, autuutta!

Sennillä on jotenkin levoton olo. Selkää juilii kuten tavallista. Olisi kuitenkin aika uusia vaatevarastoja. Jo juhannuksen jälkeisenä päivänä telkkarissa sanottiin alennusmyyntien alkaneen. Tietenkin vanhoja vaatteita pitäisi laittaa ensin pois, kun vain jaksaisi. Tämä vaateasia mielessään hän päättää katsella joitakin mainoksia. Itse asiassa niiltä ei voi välttyä, koska lehtien asia-artikkelit litistyvät olemattomiin kirkuvien ALE-mainoksien välissä. Isolla fontilla painetut ALE-prosentit pakottavat heikommatkin silmän verkkokalvon tapit aktivoitumaan. Nämähän näkee lukea ilman lukulaseja, Senni ilahtuu hetkeksi.

Osta nyt, maksa marraskuussa! Suu auki. DNA tarjoaa kahvia ja pullaa koko avajaisviikon ajan. Tuotteita rajoitettu erä vain nopeimmille! Valitse kolme, maksa kaksi! Shokkihintaan! Lomalukemista pikkurahalla! Tule heti! Tervetuloa koko perhe! Linssien ostajalle kehykset yhdellä eurolla! Aloita kuntoilu nyt! Harjoittele heinäkuu ilmaiseksi! Lomakriisit ruuhkauttavat perheasiain neuvottelukeskuksen. Ale Pupi. Sporttia screeniltä yötäpäivää! Ilmainen WLAN-netti! Autonvahauskone! Digiboksi! Taulu-tv! Navigaattori! Boxi-ale! Hyötykasvikuivuri! Digitaalinen alkoholimittari! Akkuruuvinväännin! Höyrymoppi!

Senniä alkaa huimata. Oikeastaan päässä alkaa höyrytä. Ei kai tuonne tarvitse lähteä? Samalla kun yhteiskunta supistaa ja ulkoistaa toimintojaan, liikekeskuksista on tullut mitä vaikuttavampia temppeleitä. Lasiset liukuovet imevät peilisalimaisiin katedraalienkorkuisiin sisuksiinsa kansaa jatkuvalla syötöllä. Sunnuntaisinkin soppaillaan. Joillakin on rukousnauhaa muistuttava ostoslista mukanaan, useimmilla ei. Jälkimmäiset antavat vapaan hengen kuljettaa ja johdattaa sopiviin heräteostoksiin.

Euforistisen valaistuneina ja kassit väärällään halvalla hankittuja tavaroita kotiin roudatessaan monet ns. markkinoiden uhrit huomaavat tulleensa petetyiksi.Tuli taas hankittua tarpeetonta, turhaa, vääränväristä. Alehuumattua ei katumus pelasta. Aletuotteita ei vaihdeta. Jumalainen heinäkuu! Ostosparatiisit! Tavarataivaat vai helvetin esikartanot? Enköhän selviä vielä noilla vanhoilla vetimillä, tuumaa Senni ja taittelee lehden biojätepussiksi.

Senni on huomannut, että Radio Ykkösessä tarjotaan heinäkuussa monenlaista näkövinkkeliä kirkkoon ja jumalaan. Tämä erilainen Jumalainen heinäkuu on alkanut kuulua puhe- ja musiikkiohjelmissa, kuunnelmissa ja dokumenteissa. Tiedettä, taidetta, virsiä, keskusteluohjelmia, haastatteluja. Yhteensä 160 tuntia ohjelmaa lähetetään neljän viikon ajan tabuttomasti, mitä se sitten tarkoittaneekaan. On hän kuunnellutkin jotakin. Kaikkea hän ei ole ymmärtänyt.

Maanantaina hän sen sijaan avasi Suviseuraradion ja kuunteli muutaman tunnin hiljaa rauhallista, dogmatisoimatonta tavallisen ihmisen puhetta tavallisille ihmisille. Tavallisista asioista, elämästä, perheestä, työstä ja arjessa jaksamisesta. Selvää suomea selvästi artikuloituna. Sydämen puhetta sydämelle. Perille meni. Tuli lapsuuskesät mieleen. Sunnuntait, jolloin puettiin parempaa päälle. Käytiin pyhäkoulussa. Kuunneltiin jumalanpalvelus radiosta. Herätysliikkeiden kesäjuhlien puheita.

Tänäkin viikonvaihteena ollaan uskon ytimessä. Tienvarsi-ilmoittelua lukuun ottamatta mitään räikeän kirkuvia mainosbannereita ei näy. Kansaa ei houkutella suurilla mainoskampanjoilla eikä alennuksilla, koska tarjottava elämän leipä ja virvoittava vesi ovat ilmaisia. Jos karismaattiset puhujat saavat kuulijan tuhlaajapojan paikalle, seurauksena on yleensä ilo ja rauha. Ja palautusoikeus on aina voimassa. Olisikohan siellä helpompi olla?

-----

Kirjoitettu Pakinaperjantain aiheen Ah autuutta inspiroimana.

perjantai 29. kesäkuuta 2007

Kesäyö

yöperhosten tanssi
on niin keinuvan keveä hento
siinä on kaikki
ehkä rumban tai cha-chan poljento

aaltojen lempeä valssi
yösirkkojen sykkivä samba
jasmiinin huumaava tuoksu
sateesta painava palsa
sujuuko siltä salsa

orvokit osaavat tangoon taipua
öiseen hurmioon vaipua
kunnes yhtäkkiä alkaa villi
itikoiden katrilli

-----

Runotorstaille 53. haaste on tanssi.

perjantai 22. kesäkuuta 2007

Juhannuksena

minulla on punainen rusetti
hiuksissa
uudet nilkkasukat
ja kukkatennarit
pitsinenäliina ja jäätelöraha
taskussa

kaikki lähtevät saunapuhtaina
juhlatamineissa
hevoskyydillä autotien varteen
äidillä on uusi retonkileninki
isällä se ainainen valkoinen paita

kuorma-auton lava
täyttyy kylän väestä
se helposti selviää
jokaisesta ylämäestä
hiukset menevät sekaisin
eikä kampaa ole mukana
vauhti vatsanpohjaa kutittaa

kirkonkylä
koivukuja
ruusuntuoksu
puheen sorina
rippilapset
suvivirsi
urkujen
taivaallinen pauhina
kaikki aistini ovat avoinna

kahvilan luona on kioski
jäätelöraha mekon taskussa
nousen pari porrasta
kohta syön hitaasti
vohvelituuttia makeaa
- vuorovuosin
vaniljaa tai mansikkaa


Runotorstain 52. haastesana on jäätelökesä.

maanantai 18. kesäkuuta 2007

Päivänavaus

Aitan pikkiriikkisestä ikkunasta paistaa päivä. Helvi hieraisee silmänsä auki. Tuvan ulko-ovi kolahtaa tutusti. Pappa se siellä kopistelee ja hetken päästä tyttö kuulee hänen kolauttavan aitan hakaa. Lempeästi. Aina ei neljäntoista ikäinen Helvi ole valmiiksi hereillä. Nuorena nukkuminen on kuin laittaisi rahaa pankkiin, Pappa aina sanookin. On Helvin aamulypsyvuoro.

Nurmikko tuntuu kostealta paljaisiin varpaisiin. Viivyttelemättä Helvi kietaisee ruutuhuivin päähänsä ja ottaa navettatakin eteisen naulakosta ja sujauttaa kumisaappaat pohkeista sierettyneisiin jalkoihinsa. Huomenia enempää ei sanoja vaihdeta. Karjokeittiön oven avatessaan Helvi kuulee lehmien lempeän yninän. Häntä odotetaan. Pappa on jo käynyt laittamassa valkean padan alle, joten Helvi pääsee heti pesemään Mansikin utareet. Lehmän kylki on lämmin ja pehmeä. Sitä vasten on hyvä painaa otsa ja herutella ensimmäiset maitotipat emaliämpäriin. Mansikki on Helvin nimikkolehmä ja helppolypsyinen. Kohta lämmin tuoksuva maito laulaa ja soi osuessaan tyhjän ämpärin pohjaan. Navettakissa istuu ojennuksessa kuppinsa vierellä. Se lipaisee kieltään.

Lypsettyään vielä Murun ja Pimpulan Helvi päästää lehmät laitumelle. Hän palaa pesemään astiat ja siistii navetan ja itsensä. Maitotonkka numero 2037 odottaa viejää parin kilometrin päässä olevalle maitolaiturille. Helviä odottaa ansaittu aamukahvi hellan reunalla. Päivä voi alkaa.

-----

Tarinamaanantaille 22. aiheesta muisto.

perjantai 8. kesäkuuta 2007

Seinä edessä

Rintaan pistää, kurkkuun nousee pala,
vaikka päätin, polkemaan en ala,
alan kuitenkin ja hullun lailla vauhtia vain lisään.
Hiki nousee vitkaan, hengitän vain sisään,
rentouden kun kadottaneet lihakseni on,
olen niiden oikkuin eessä avuton.
Pohje kireä kuin jousenjänne:
tuokaa helpotusta tänne.
Olkaa, kaulaa, ristiselkää, reittä, hartiaa
ihan joka paikkaa täytyy viruttaa.
Kiskon painot vuorovedoin minkä jaksan,
tästä kaikestahan maksan:
koko rahan edestä raadettava on!
Kohta kotiin päästyä on olo raukea ja nukuttaa.
Jos vaikka aamuun asti Unijukka tuudittaa.

Tätä on jatkunut jo monta kuukautta. Minä, Anna Emilia, pyörin mittatilatussa vuoteessani. Tempur-tyynyni ei suostu antautumaan mainoksen lupaamaan niskaa turvallisesti tukevaan muotoon. Kevyt untuvapeitekin painaa jostakin syystä liikaa. Uni ei ota tullakseen, vaikka lampaat on laskettu moneen kertaan, värinätärinärentoutukset otettu ja hengitetty oikeaoppisesti. Rentous on karannut. Jokainen soluni on reippaasti hereillä, ellei peräti hälytystilassa.

Mikä minun on? Päässä pyörivät tekemättömät työt, laiminlyödyt ihmissuhteet, vastaamattomat kirjeet, monet päätöstä odottavat isot asiat. Tämä on varmaan vain stressiä. Onkohan jotakin virustautia liikkeellä?

Kyllä minun pitäisi käydä katsomassa se Härön uusin elokuva ja televisiossa olisi tänä iltana kaksikin katsomisen arvoista dokumenttia, mietin ja askelmittari nilkassani sauvon liikunnallista viikkovelvoitettani. Ylihuomenna on spinning ja torstaina punttisali. Kävellessäkin mieleeni pulpahtaa kurssiseloste, jonka asettelua tulisi vielä viimeistellä. Power Point-diaesitystä en saa millään valmiiksi määräaikaan mennessä. Eihän tätä jaksa erkkikään, puuskahdan itsekseni ja lisään vauhtia. Tienhaarassa tulee vastaan entinen naapuri. En kyllä ehdi pysähtyä juttelemaan, kalenterinihan on buukattu täyteen puolen tunnin tarkkuudella. Joustotunnit olen unohtanut ja kunnolliset lomat jo vuosikaudet. Minulla menee todella lujaa eikä kukaan töissä voi täyttää paikkaani. Lenkiltä palatessa puhelimessa odottaa kaksitoista uutta viestiä. Ehtisinkö kuunnella?

Laskeutuessani alas portaita suihkuun mennäkseni kompastun omiin jalkoihini ja kaadun päistikkaa kohti kiviseinää. Silmänräpäyksessä ehdin nähdä pikakelausvideon elämästäni, sen merkittävistä henkilöistä ja hetkistä. Tajuan oitis, että työtä ja kuntoiluhetkiä ei minulle näytetty. Näin vanhempani, sisarukseni, ystäviäni, siis kaikki rakkaani, joita olen laiminlyönyt jo vuosikausia. Jo ennen kuin kaadun vasten seinää murtaen käteni, oivallan, mikä minulla oikeasti on. Kiire. Siitähän perheeni ja ystäväni ovat jo kauan yrittäneet minulle viestittää. Minun sairauteni on perfektionismi. Olen sallinut sen tunkeutua elämääni viruksen lailla salakavalasti. Se on kiihdyttänyt kehoni ylisuorittamiseen, soluttautunut soluihini ja lopulta murtanut puolustukseni siinä määrin, etten ole vuosiin kaikkivoimaisuudessani muistanut, mikä on tärkeää.

Missä on lapsuuden ja nuoruuden huolettomuus ja levollisuus? Mihin kadotin taivastuokiot, jotka voimaannuttivat jaksamaan? Mikä pakottaa minut oravanpyörän pyörittäjäksi niin työssä kuin vapaa-aikana? Toki perimä, kasvatus, olosuhteet ja ympäristö ovat vaikuttaneet minuun monella tavalla. Mutta itse itseni kiireen seitteihin sotkin, sen myönnän. Onneksi käteni murtui eikä käynyt sen pahemmin. Orava saa loikata pyörästään ainakin hetkeksi oppimaan itseään ja itsestään.

-----

Pakinaperjantain 32. haastesana on käänne.

Kone on hyvä renki

Väitellyt lääkäritohtori
plaraa paksua potilaskansiota
ja tuijottaa vaiti koneen näyttöruutua.
Helvin selkää juilii ja
pakarat alkavat pahasti puutua.

Tohtori etsii koneelta täsmätietoa
ja se vie aikaa ja vaatii
potilaalta paineensietoa.
Vaikka Helviä alkaisi hiukan nyppiä,
ei hän tohdi tohtorin varpaille hyppiä
ja tarjota omaa
samalla koneella guuglattua ajatusta.
Se olisi epäluottamusta.

Onhan tohtorin helpompi tutkia paperipinoa
kuin tuolissa istuvaa ihmistä vinoa.
Kannattaisiko edes kuunnella keuhkot,
mitata paineet tai hiukan palpoida,
koska hän ei voi oitis Helviä deletoida?

Ei, on iisimpi kompuutteria käyttää
ja tilastoja täyttää,
ja laskea määriä.
(Ei toki diagnooseja vääriä.)
Täällä tehdään tiedettä ja tulosta
ja hankitaan seinälle sertifikaatti.
Saa rauhassa istua potilas naatti.

Hänet voi helposti delegoida
seuraavalle polille ja vastuun kiertää.
Antaa kiven alkaa kollegan kengässä hiertää.

Sitten voi maalata koneella vanhaa tekstiä
ja liittää uuden joukkoon.
Tässä polkassa jää avuton Helvi loukkoon.
Sotkeutuu pahoin seittiin,
jos uskoo tähän reittiin
saada hoitoa hyvää.
Vanhat epikriisit ovat kuin jumalansanaa,
Helvi mielessään hiljaa manaa.

Ellei itse byrokratian rattaissa juosta jaksa
ja ylimääräistä liksaa maksa,
saa yksin haavansa nuolla
ja lopulta,
lukemattomien diagnoosien kautta,
apua saamatta - kuolla.

----

Runotorstain 50. haastesana on kone.

lauantai 2. kesäkuuta 2007

Todistettavasti

Syntymätodistuksena minulla on tallessa kirje, jonka äitini on kirjoittanut isälleen pari kuukautta syntymäni jälkeen. Silloin ei vielä ollut puhelimia kovin taajaan eikä ilmoitusasioilla nykyisenlainen kiire. Yhtä aikaa kaikille kaikkialla. Kastetodistuksesta en tiedä. Valokuva on kumminkin ja sellaisesta kulmasta otettu, että kummitädin käsivarsilla voisi olla kuka tahansa. Kai se on autenttinen todistus kyseisestä tilaisuudesta, koska se on albumissani.

Koulutodistukset ovatkin sitten kaikki visusti tallessa, arvostelukirjoissa välitodistukset ja irrallisina lukukausitodistukset, huonompina ja parempina. Onneksi ne paranivat loppua kohden. Näin lakkiaispäivänä uutisia kuunnellessa, omat neljä laudaturiani eivät tunnu enää missään. Nyt niitä pitää olla kahdeksan, että pääsee uutisiin. Tai sitten väärä tieto sanomalehdessä ylioppilaaksi pääsystä, vaikka kurssit ovatkin vielä kesken.

Lukioaikana kävin rippikoulun. Nykyisin siitäkin annetaan todistus. Meille suurille ikäluokille riitti merkintä kirkonkirjoihin. Juhlatkin olivat, sekä rippijuhla että lakkiaiset, todella vaatimattomia nykyiseen runsauden juhlakulttuuriin verrattuna. Tosin muutama toisintoimiva nuori saattaa salata vanhemmiltaan lukion päättötodistuksen ja ylioppilastodistuksen saamisen säästyäkseen mahdottomalta juhlapyöritykseltä. Kaikki eivät mielellään esittele todistuksiaan koko suvulle ja tuttavapiirille.

Virkatodistus oli aikoinaan outo sana yhdeksänvuotiaalle. Minut lähetettiin hakemaan papinkirja oppikouluun pyrkimistä varten neljän kilometrin päässä olevalta metsäkämpältä. Rovasti oli luvannut tuoda sen tullessaan pitämään seuroja. Lähdin illansuussa sitä kirjaa noutamaan. Arkaillen astuin metsäkämpän pihapiiiriin ja vihdoin tukkijätkiä täynnä olevaan tupakalta haisevaan tupaan ja sain käteeni virkatodistuksen enkä mitään kirjaa. Ihmetytti se hiukan, vaikka en sitä paljon joutanut miettimään juostessani viilenevässä toukokuun illassa takaisin kotiin puhelinlankoja seuraten. Sosiaalilautakunnan antama varattomuustodistus toi vapaaoppilaspaikan vuosi toisensa perään. Pari tutkintotodistustakin löytyy, vesileimallisia ja erikoisesti taiteltuja.

Onpa noita todistuksia elämän aikana kasaantunut. Löytyy rokotustodistuksia, lainhuudatustodistuksia, henkilöllisyystodistuksia, vihkitodistus, lasten syntymä- ja kastetodistukset, todistuksia lukuisille kursseille osallistumisesta, puhumattakaan mapillisesta työtodistuksia. Mitäpä niitä kaikkia edes tointaa etsiä muistin komeroista? Läärintodistuksia ei ainakaan. Lähiapteekkiin ei tarvitse enää näyttää edes KELA-korttia, joka on käypä henkilöllisyystodistus. Kai minä näilläkin jo olen vielä todistettavasti olemassa.

M.O.T.

-----

Pakinaperjantai/31. aihe Todistus

sunnuntai 27. toukokuuta 2007

Kerran

Kerran


Elämä

muuttuu eletyksi,

kun tulee

ymmärretyksi.


Edes

kerran.

----

Runotorstai/48. haaste 1

maanantai 21. toukokuuta 2007

Helvin aamutoimet

Ikkunaverhon raosta pilkistävästä valosta Helvi päättelee kellonajan. On taas tuhottoman aikaista. Itse asiassa aamuyötä, vaikka kuka näistä ajoista enää tietää. Kääntelyttävät kelloa niin, että Helvin biorytmit ja sisäinen kello ovat jo vuosia sitten seonneet. Siitä on tullut tapa, sanoi lääkärikin Helvin valittaessa huonoa nukkumistaan.

Taas on valittava kahdesta pahasta se pienempi. On joko otettava pilleri tai noustava ylös. Helvi nousee varovasti ylös, ettei herätä autuaan unta nukkuvaa yhtä ikääntynyttä petikaveriaan. Huokaisee kateellisena. Mistä sille tuota unta riittää? Ovatkohan kaikki pitkänimettömäiset yhtä nukkuvaisia? Helvi kiipeää yläkertaan kännykkä ja silmälasit kädessään selkäänsä vanutellen.

Keittiön pöydällä vartoo lääkedosetti, mutta ei ole vielä sen aika. On keksittävä muuta. Onneksi tämä tietotekniikka on keksitty. Jos ei pääse Itellan postilaatikolle, laajakaistaa pitkin pääsee vaikka minne. Helviä eivät palomuurit estä. Iimeilejä, ainakin niitä spammisellaisia, on odottamassa. Helvin tuhotessa roskaposteja ja surffatessa lukaisemassa nettipäiväkirjoja ja e-lehtiä, aamupala-aika onkin nopeasti käsillä.

Ei muuta kuin kolme reilua mitallista presidenttiä suodattimeen ja kolme kupillista kahvia ropsottuu ihan itsekseen valmiiksi. Sitten hän laittaa pari desiä sydänystävällisiä hiutaleita ja leseitä teemakulhoon suolattomaan veteen muutamaksi minuutiksi mikroaaltoihin lillumaan. Gefilusta, kokojyväleipää, benecolia, flavonoideja, marjoja, juustoa, vähäenergiaista ja kuitupitoista suuhunpantavaa kaikki. Juomalasi, muumimukit ja siniset puurolautaset vakipaikoilleen. Mutta aina tuppaa jotakin haetuttamaan, vaikka kuinka olisi laittavinaan valmiiksi.

Eikä kulu aikaakaan, kun kumppani herää ja hakee lehden. Aamurutiinit ovat hykerryttäviä, jos niitä alkaa tarkkailla. Radio napsautetaan päälle, puuro kauhotaan lautasille ja kahvi kaadetaan mukeihin. Sanomalehti silmäillään läpi. Lyijykynä odottaa valmiina. Helvi saa nopeasti puolet lehdestä. Toivottavasti tänään ei ole liian hankala sudoku, hän ajattelee. Lauantaiaamuisin Helvikin yrittää ehtiä osingolle. Silloin ilmestyy kuvaristikko. Jos lehti on myöhässä, on päivä pilalla. Täytyy hakea jostakin pinkasta vaikka vanha ilmaisjakelulehti tai mainos tai ratkaisematon ristikko tavattavaksi. Siinä sivussa ne menevät pakolliset pilleritkin huomaamatta.

Ja aamuhartaus. Mistäs siinä puhuttiinkaan? Kumpikaan ei muista.

------

Pakinaperjantaille aiheesta Aamutoimet

perjantai 11. toukokuuta 2007

Lasten satu

JÄNÖ KÄPÄLÄN PUKUHUOLET

Oli varhainen kevät. Tuntui, että keväät tulivat entistä aikaisemmin. Ulkona oli kosteankylmää, mutta lumilämpäreitä oli enää harvakseltaan siellä täällä. Jänö Käpälä, Reunametsän pupupäällikkö, oli tullut lämpimään tupaan kuivattelemaan kastuneita käpäliään ja turkkiaan. Samalla se pitkillä korvillaan kuunteli radiosta PupuX-asemaa, koska kohta tulisivat Reunametsän viimeiset uutiset ja säätiedot.

Jänö Käpälä oli hiukan huolissaan asustaan, joka oli edelleen kokovalkoinen. Sen kavereillakin oli. Maa oli melkein paljas talven valkoisesta eikä mikään antanut suojaa vaarallisten eläinten, Kettu Repolaisen ja Heikki Haukan, silmiltä. Niiden varjotkin olivat pelottavia. Olihan Jänö Käpälällä oma osoite, mutta ei se siellä pimeässä loukossa pitkään yksin viihtynyt. Piti päästä ystävien seuraan. Niillä retkillä vaani aina vaara.

Jänö Käpälälle palautui elävästi mieleen edellinen syksy. Se oli ollut silloin vielä keskenkasvuinen. Äpärettä kasvavalla pellolla se oli saanut loikkia henkensä kaupalla siksakkia, kun läheisen maalaistalon lapset, ihmisenpennut, olivat huutaneet sitä kiinni. Jänöä oli pelottanut niin kovasti, että se oli lopulta sydän pamppaillen ja ristihuulet väpättäen painautunut ojanpohjalle ja pistänyt päänsä pensaaseen. Ihmisen pennut olivat tulleet ja ottaneet sen syliinsä ja riemuissaan kantaneet Jänön tupaan.

Turhaan Jänö oli pelännyt. Nämä lapset pitivät eläimistä ja tahtoivat vain itselleen lemmikin. Jänölle tarjottiin herkkuja apilasta lähtien, mutta ei se viihtynyt vakituisesti sisällä. Se ikävöi Reunametsän väkeä. Aikuisten neuvosta talon lapset ymmärsivät asian ja Jänö sai loikkia takaisin vapauteen. Ystävällisen kohtelun rohkaisemana Jänö oli siitä lähtien vieraillut talossa säännöllisesti. Hänellä kun ei ollut omaa radiota.

Nyt alkoivat Reunametsän paikallisuutiset ja kohta tulisi myös säätiedot. Uutistenlukija kertoi metsässä liikkuneista retkeilijöistä, jotka olivat jättäneet yhden muovikassin ja juomatölkin jälkeensä. Varoitettiin astumasta teräväreunaiseen tölkkiin. Siivouspartio lähtisi liikkeelle heti huomisaamuna. Muovikassikin olisi vaarallinen ensikertalaisille. Jäniksiä neuvottiin olemaan pistämättä päätään muovipussiin, vaikka kuinka pelottaisi. Pensaat, vaikka lehdettöminä harvatkin, olisivat turvallisempia piilopaikkoja.

Lopulta tulivat säätiedot. Pakkanen palaisi vielä ainakin pariksi viikoksi ja uutta lunta saataisiin vielä, ennustettiin. Jänö Käpälä huokasi helpotuksesta, sillä Reunametsän räätälin kevätkiireet olivat hirmuiset. Puolelta jäniksistä puuttui sopivankokoinen kesäpuku. Onneksi uutiset lupasivat lisäaikaa. Tyytyväisenä pehmeän talviturkkinsa kuivattanut Jänö poistui tutuksi käyneestä tuvasta ja lähti kepein käpälin viemään viimeiset uutiset Reunametsään.

Sen pituinen se.

-----

Vanha satu, joka löytyy jo Tarinatuvasta.

sunnuntai 6. toukokuuta 2007

Tunnelma

Vieno ruusuntuoksu ottaa meidät vastaan, kun astumme kappeliin. Näiden piti olla pienet hautajaiset. Yllätykseksemme kappeli onkin melkein täynnä. Istuudumme oikealle puolella toiseksi takimmaiselle penkkiriville. Tilaisuuden alkuun on vielä varttitunti aikaa. Tumma-asuiset hautajaisvieraat, sukulaisia ja ystäviä, käyvät tervehtimässä leskeä ja hänen lapsiaan ja lastenlapsiaan.

Viisi minuuttia ennen H-hetkeä kappeli hiljenee, kolmen minuutin kuluttua kappelin kellot alkavat soida ja pappi astuu sakastin ovesta saliin. Hän kättelee lähimmät omaiset. Albinonin Adagio täyttää syvillä sävyillään akustisesti kauniin tilan. Virsitaululla on kolmen virren numerot. Kaikki sivupöydät ovat täynnä kukkalaitteita ja niiden laskeminen vie runsaasti aikaa. Viimeisenä laskevat kukkansa veteraaniveljet.

Maasta sinä olet tullut ja maaksi sinä olet jälleen tuleva.

Missä kantajat viipyvät?

Kerätkää jo kukkalaitteenne
. On päästävä liikkeelle.

Viimeinen matka alkaa. Avatulle haudalle on 800 metriä. Aurinko helottaa kirkkaalta toukokuiselta taivaalta. Kukkalaitteiden ruusut tuoksuvat ulkonakin kevään ensimmäisenä hellepäivänä. Yli sadan saattajan kulkue on polveilevassa maastossa vaikuttava näky. Tempo on hidas, mutta monelle saattajalle silti liian nopea. On pysähdyttävä välillä lepäämään. Perillä itsekin hakeudun männyn alle voidakseni tukeutua sen runkoon. Siirryn sopivan korkuisen hautakiven luo ja otan tuen siitä. Hitaasti valkoinen arkku lasketaan hiekkaisen maan poveen. Sitten asetellaan laudat päälle ja kansi kukkalaitteita varten.

Sun haltuus rakas Isäni.

Saattoväki hajaantuu eri reiteille muistotilaisuuteen mennessään. Edessäni kävelee nainen, joka on mielestäni laittanut liikaa hajuvettä. Minun on päästävä nopeasti hänen ohitseen.

------

Vuoden takainen tunnelma (sana-aihe) Tarinamaanantaille.

tiistai 1. toukokuuta 2007

Ei enää

ei enää

juokse sanojeni vuolas virta
säpäleiksi raukes puinen pirta
takkuuntuivat loimilangat luodut
kaikkosivat kudesanat mulle suodut

säkeiksi sitoa
soneteiksi sovittaa

-----
Runotorstai/Ei

sunnuntai 29. huhtikuuta 2007

Salaisuus

Oli pimeä tuulinen, mutta vielä leudohko syysilta. Keltaiset lehdet kahisivat hiukan toisella kymmenellä olevan Helvin jaloissa. Hän asteli yksikseen koululta kotiin. Muutama katulamppu valaisi tietä. Hän oli ollut opettelemassa nahkatöitä. Virsikirjan kannet olivat työn alla. Velipoika harrasti urheilua ja tulisi myöhemmin koripalloharjoituksistaan. Olihan Ahti viisi vuotta häntä vanhempi. Hän sai viipyä pitempään ulkona illalla. Itse asiassa isälle oli ihan samantekevää, missä he olivat.

Isällä oli ongelma, jota lapset eivät ongelmaksi tainneet vielä ymmärtää. Se viina, se kirottu viina. Juomisen syytä ei voinut kuin arvailla. Ei ollut oikein kiva mennä asunnollekaan, kun ei tiennyt, mikä siellä odottaisi. Hetekalla makaisi kuorsaava tolkuton isä tai sitten siellä kekkaloisi leikkisästi kiusoitteleva, mutta niin pahalle haiseva isä. Siinä olivat ne tavanomaiset vaihtoehdot. Koti ja äiti ja muu perhe olivat kymmenien kilometrien päässä. Olisi mukavampi olla siellä muulloinkin kuin sunnuntaisin tai lomilla.

Helvi meni pariovesta varovasti eteiseen, näki valot olohuoneessa ja kaikissa muissakin huoneissa, mutta huusholli oli tyhjä. Radio oli auki. Isää ei näkynyt missään. Helville alkoi tulla huoli.

Voi, kun tulisi se Ahti nyt pian. Mitä on tapahtunut? Ovi on jätetty auki ja valot päälle…

Ahdin tultua alkoi salapoliisin työ. Yhdessä tutkittiin naulakot, olivatko isän päällysvaatteet poissa. Entä reppu? Molemmat löytyivät. Jos ne olisivat olleet poissa, he olisivat tienneet isän lähteneen käymään kotona. Asia kävi vielä oudommaksi lasten mielestä. Äidillekään ei uskaltanut soittaa. Huolestuisi hänkin. Ehkä tähän löytyy vielä jokin luonnollinen selitys.

Helvi ja Ahti eivät tienneet keneltä kysyä, koska he molemmat häpesivät isän juomista. He kävivät nukkumaan, vaikka unta piti odotella pitkä tovi. Aamulla eteisen ovet kolisivat ja isä tuli asunnolle reilusti ennen työajan alkamista. Ilman päällystakkia. Lapset huokasivat helpotuksesta – hetkeksi.

Anteeksi. Isä on nyt ollut huonoilla jäljillä. Olin putkassa yön.

– Jassoo. Miksi?

No, kun minä otin moottoripyörän ja lähdin humalapäissäni ajelemaan pitkin kirkonkylää ja poliisi sattui näkemään. Olisiko joku vaikka ilmoittanut. Kortin ottivat. Tästä ei sitten puhuta äidille, ettei tule hänelle lisää huolia. Pidetään tämä meidän salaisuutena.

Helvi lähti kävelemään kouluun. Ahti tulisi myöhemmin. Koululle vievä ylämäki tuntui jotenkin jyrkentyneen eilisestä.

-----

Pakinaperjantai/Salaisuus

lauantai 21. huhtikuuta 2007

Jälkiviisautta

Hengitys huuruaa. Kasvojen suojaksi kiedottu paksu villainen liina kuuraantuu hetkessä. Matkaa Talbot Horizontille ei ole kuin parikymmentä metriä, mutta lähes 35 asteen paukkupakkanen pureutuu heti vaatteiden läpi. Auto on tietenkin sähkötolpassa kiinni. Siis moottori lähtee käyntiin, ehdin ajatella kantaessani painavaa salkkua vasemmalla olallani ja pidellen huolellisesti lämmitystolpan avainta valmiina oikeassa rukkaskädessä. Peite pois auton päältä ensin. Se on kuin peltiä eikä tahdo taipua takakonttiin. Juoksutan sen verannalle. En enää tunne pakkasta niin kovana. Kaikkeen tottuu.


Irrotan johdon, istumme hyiseen autoon kahden työtoverini kanssa ja hetkessä kaikki lasit ovat umpihuurussa. Yritän käynnistää. Kerran, kaksi, kolme. Bensallahan tämä käyntiin lähtee ja kulkee sitten halvalla petrolilla. Edullinen käytössä. Totean, ettei moottori olekaan lämmin, koska kaikkien autojen yhtäaikainen lämmittäminen on laukaissut virran pois päältä. Vilkaisemme toisiamme syrjäsilmällä.


- Pitäisköhän ottaa taksi?
- Mitä se kello näyttää?
- Kohta on kiire!
- Tämä on kyllä force majeure!


Vielä yksi yritys. Sitkeä kulkuneuvoni ei petä, vaan aluksi pari lupaavaa murahdusta antaen käynnistyy hitaasti, mutta varmasti vonkuen. Pakokaasu peittää koko tienoon. Auto lämpenee parhaiten, kun lähtee heti ajamaan, muistan kuulleeni. Alan lähteä liikkeelle ja varovasti peruutan pois autopaikalta. Lämpöpuhallin posottaa täysillä. Hengityksen kosteus huurruttaa lasit umpeen. En oikeastaan näe mihinkään suuntaan. Vieruskaveri pyyhkäisee tuulilasia rukkasellaan. Lasin sisäpintaankin alkaa muodostua jäätä.


Minä aistin ainoastaan ratin jähmeyden ja renkaiden muuttuneen muodon. Pehmeä elastinen pyöreys on tipotiessään. Klonks, klonks. Miseliinit tai nokialaiset tai goodyearit, mitkä lienevätkin, tuntuvat kantikkailta. Miten tämä auto nyt tällä tavalla? Moottoritielle laskeutuessakaan meno ei vielä tunnu tavanomaiselta. Mutta ennen puolimatkaa auto ja renkaat pelaavat jotenkuten. Perille pääsemme, mutta pakkasta on siellä vielä enemmän. Henkilöautoja ei autopaikoilla näy. Pakokaasua tupruttavista linja-autoista purkautuu kiireen vilkkaa sisälle juoksevia oppilaita.


- Höh? Olisiko sittenkin ollut viisaampaa ottaa valmiiksi lämmin taksi? Kun meitä olis ollut kolme maksajaakin.

-----

Pakinaperjantaille aiheesta Elastisen kulmikas ympyrä.

keskiviikko 18. huhtikuuta 2007

Pyykkirannassa

Kesäisin pyykki pestiin lammen rannalla. Mustakylkinen muuripata höyrysi, kun valkopyykkiä keitettiin lipeävedessä. Laiturin virkaa ajoi mutapohjaisen suolammen rannassa puolisen metriä leveä kaiteeton lankku. Sitä pitkin taiteillen pesuvesi kannettiin pyykkisaaveihin. Äitini oli pyykillä. Ehkä kolmevuotias pikkuveljeni Sakari oli hänen mukanaan. Minäkin olin, luultavasti hänen vahtinaan. En kyllä muista hoitovastuuta saaneeni, mutta se ehkä lankesi tuohon aikaan luonnostaan. Ei kai minusta lakanoiden huuhtelijaksikaan sen ikäisenä olisi ollut.

Muistan, miten yhtäkkiä näin äidin säntäilevän laituria edestakaisin. Hän kutsui kutsumistaan Sakaria. Ei vastausta. Äiti alkoi itkeä ja valittaa ääneen. Hän tarkkaili mustanpuhuvaa vettä eikä pystynyt pysähtymään ja haroi hiuksiaan. Ehkä hän oli hetkeksi vaipunut omiin ajatuksiinsa ja unohtanut, että Sakari oli hetteisessä rannassa hänen mukanaan. Rannassa oli lähdekin. Jos hän oli ottanut lipon juodakseen siitä ja pudonnut lähteeseen. Äiti selitti minulle kaikki pahimmat mahdolliset vaihtoehdot. Ei hän minua syyttänyt. Sen osasin jo silloin itse.

Tuvalle oli yli puoli kilometriä matkaa ja sekin puolet matkasta tuskin korkeasta saraheinikosta erottuvaa kinttupolkua, märkää ja mutaista. Sen verran äiti kauhultaan tokeni, että ymmärsi lähettää minut tuvalle katsomaan, oliko veli lähtenyt omin luvin kotiin. Hän oli saattanut kyllästyä rannan ainaisiin hyttysiin ja mäkäräisiin. Minä juoksin minkä jaloista pääsin. Muta roiskui pitkin paljaita kinttuja. Edes kyitä ei sellaisessa menossa tarvinnut enää varoa. Sen verran tämän tytön jaloista riitti tärinää tantereelle.

Märkänä hiestä syöksyin tupaan kysymään, onko veljeä näkynyt. Mikä helpotus! Sakari oli osannut kotiin ja leikki tuvan lattialla autuaan tietämättömänä aiheuttamastaan paniikista. Pappa lähetti minut vielä viemään iloviestin äidille rantaan. Äitini kauhu ja lamaannuttava hätä piirtyivät niin eläväksi ja varoittavaksi muistikuvaksi mieleeni, että vedestä tuli minulle vuosiksi pelottava elementti. Uimakoulukin oli aivan kauhea koettelemus. En oppinut uimaan. Mutta eihän sitä sopinut vanhemmille kertoa. Häpesin.

-----

Haastesanaan märkä.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2007

Kohti valoa


Kasvun saa aikaan

yhteyttäminen eli

fotosynteesi.


-----


Lopultakin minä riisun

lapsena päälleni pakotetun lyijypalttoon.

Annan sen pudota porstuan lattialle.

Kahleista vihdoin vapaana

tunnen olemisen ihanan keveyden ja viilentävän valon

ja kasvan ainakin kolme senttiä.

Saan ensimmäisen kerran kunnolla

vedetyksi henkeä.

-----

Runotorstaille aiheesta kasvu.