tiistai 21. elokuuta 2007

Temppuja kerrakseen

Eihän se ole temppu eikä mikään laittaa ruokaa, kun on kunnon raaka-aineita. Nykyään kauppojen, minimarkettienkin, hyllyt tursuavat kaikenmaailman eineksiä ja puolivalmisteita. Toisin oli ennen. Muistan, miten kuiva-ainekaapistamme löytyi kidesokeria, palasokeria, suolaa, pippuria, kaurasuurimoita, mannasuurimoita, riisiryynejä ja ehkä joskus rusinoita. Hiivaa ostettiin myös. Muuten olimme melko omavaraisia. Jauhot säilytettiin vilja-aitassa. Maito lypsettiin omista lehmistä. Maidosta separoitiin kerma, joka hapatettiin ja kirnuttiin voiksi. Muutama temppu voin valmistamiseen vaadittiin, mutta nekin jo pieninä taidettiin. Liha kasvatettiin kotona. Siis se särvin leivän päälle.

Eräänä kesänä isä ja äiti jättivät meidän asiaksemme teurastuttaa juottovasikka. Niitä oli kaksi kasvamassa. Kommunikaatiossa taisi olla pahanlaatuinen katkos, koska teurastutimme Jänis-Vihtorilla molemmat vasikat. En vieläkään käsitä, miksi tämä teurastaja ei varmistanut asiaa vanhemmiltamme. Olihan meillä puhelin. Numero 19. Oli kesäkuuma ja sähkötön huusholli. Vanhemmat tulivat viikonlopuksi kotiin ja aitassa riippui parin juottovasikan ruhot.

- No, johan te tempun teitte? Piti teurastaa vain toinen vasikoista.

Tosisuuttua ei enää isänkään kannattanut, koska hengetöntä elikkoa ei saisi sillä eläväksi. Mutta vaistosinhan minä sanattomankin suuttumuksen ja vanhimpana lapsena otin syyt niskoilleni. Mutta millä tempulla tuollainen lihamäärä saataisiin säilymään syömäkelpoisena kellarittomassa huushollissa? Liha-aitan lankkulattian alla oli viilein paikka ja kaivossa. Eikä jäitä missään.

Alkoi Ilves-lasitölkkien vimmainen metsästys lähikaupoista, joita 50 vuotta sitten vielä onneksi oli, ja ruhot paloiteltiin sopiviksi keitinpaloiksi. En tiedä, mitä mausteita keitinliemeen oli saatavilla, mutta niin vain viikonlopun aikana kaksi juottovasikan ruhoa muuttui säilykelihaksi. Tuhattaitoinen äiti taikakauhoineen! Säilykettä riitti ja riitti kyllästymiseen asti eikä ruuan kanssa saanut tietenkään temppuilla. Hilipulootakin olisi jo maistunut mieluummin kuin ainaiset liharuuat. Samaa vaaleaa lihaa riitti keittoihin, kastikkeisiin, laatikoihin, leivän päälle. Saattaa johtua tästä tositarinasta, etten ole ollut juottovasikan lihasta järin innostunut sitten lapsuuden. Enkä muutenkaan säilykelihoista. Ja Ilves-tölkkejä, litraisia ja kaksilitraisia, on vieläkin ehjinä runsain määrin. Ovat muuten hyviä kukkavaaseja tai kauhatelineitä.

----

Tarinamaanantaille sana-aiheesta temppu.

4 kommenttia:

isopeikko kirjoitti...

Tulipas nälkä :) hyvin kerrottu.

Anonyymi kirjoitti...

ihastuttava muistelus, vaikka silloin ehkä vähemmän mukava kokemus...väitänpä, että helppojen puolivalmisteiden maailman elävät jäävät paljosta paitsi, kun eivät osallistu ruoan tuotantoon tai valmistamiseen (vaikkei se heidän vikansa olekaan!)

Liisa kirjoitti...

Kaikki on nähty siantaposta lähtien. Vaikka kammoksuinkin haavasta vuotavaa verta, veren vispaaminen teurastuksen yhteydessä oli tavallista arkea.

Nyt olen jo vieraantunut siitä arjesta, ettei tule edes ostetuksi veriohukaisia varten tuoretta verta, vaan valmista jauhetta.

Hansu kirjoitti...

Ei ennen tosiaan valmispitsoja ollut. kai sitä sitten pikkunälkään leipää ja hedelmiä syötiin tai potut keitettiin.

Asia, jota en saattaisi katsoa on teurastus.