Sattus vuonna kuuskytyks

Mustisse, ehkä pari numeroo liia suurii, hiihtohousuihi ja sähkönsinisse ruffelitakkiin pukeutunut Veera, 14v, seiso jalat tiukasti yhres helmipakkases lumisel Haapamäen asemalaituril täsä ny ja orotti etelään lähtevää junaa. Se oli palaamas hiihtolomareissult kotisse. Häne oli tosihankala olo.

- Tarttis pääst pissal. -

Veera oli jo kerran käyny aseman viereises vessarakennukses ja torennu, et jokaine koppi oli visusti lukittu eikä suinkka hänel ollu sopivaa kolikkoo. Ei kyl ollu seteleitäkään.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata, ett ol vaan se junalippu kotisse. Rahast oli ain, kui mun nysse tarttis sano, tiukkaa. Pikajunas olis sitte kyl kumminki ves. Juna oli ainaki varttitunnin myähäs. Tulis jo! -

Suures häräs Veera tarkkaili avaraa asema-aluetta. Häne ol pakko alkaa liikehtiä.

- Mihi vois mennä? Voi, ku olis kotona maal. Vois kui vaa kyykistyä tienposkeen kaikes rauhas. Tääl ku o täsä ny ihmissi joka pualel, hevossi ja autoi. Ei metsän, kui mun nysse tarttis sano, suojaa missää. -

Veera puristi yhä tiukemmin reisiääs yhteen. Se tiätty mietti kuumeisest ratkasua polttavaan onkelmaan. Lopult se käveli simmottos sit vaa ristiaskelin uurelles vessarakennukse. Sem pare vaa ties, ett jottan peruuttamatonta tapahtuis.

- Toi lavuaari o aivan liian korkeal. Ei ees viemäriä missään. Enhän mää ny voi tähän lattial. -

Turkikssi pukeutunu rouvashenkilö kävi peilaamas nimpal pitkää itseään. Veeran rakko ol revetä. Ja silloin se simmottos sit vaa tapahtus. Onneks se naine ehti poistuu. Kuuma pis ko pesuves alko valua pitki Veeran reissi. Tiätty vaatteet kastuivat kenkiä myäten. Kyl mar sit olo helpottus, mut vaa hetkeks. Pikajuna kumminki saapuis kohta. Ei ollut mil sem pare kuivata vaatteit. Tiätty parist nenäliinast ei juuri olt apua. Onneks housut olivat mustat.

Ulkona pakkane melko nopiast tärkkäs märät vaatteet. Usean täsä ny tunnin junamatka oli eres. Puupenkki kastus Veeran al. Se totanoi peitti puumerkkinsä simmottos sit vaa hualellisesti laukulas siks aikaa, ku vihro kävi junan vessas. Veera tunsi tiätty ikävän hajun vaatteissas. Häpeän syvä puna hehkus ja säilys Veeran poskil kotisse asti.

- Mahtaks sitä sanokka kehrata koskaan kellee…-

-----

Tarinamaanantain 35. aiheesta Silloin osin turkuraattorilla mukailtu tarina.

Jotakin vihdoin

(Kuva Kaisan.)

On puolukka-aika. Kostean kesän puolukat ovat kookkaita ja mehukkaita. Aili ja Veeti ovat aina poimineet talven marjat täältä. Vaiti ovat. Oikovat välistä selkää kumpikin vuorotellen. Ikä alkaa painaa. Ailin tekisi mieli nousta ylös mäelle asti. Puhuvat kylällä, että entisen kotitalon katto vuotaa. Ja se on taas myynnissä. Siitä on kohta viisikymmentä vuotta. Huutokaupasta. Isä pisti talon vasaran alle. Kaikki myytiin mitä meni kaupaksi. Lapsille ei isän mielestä tointanut mitään antaa. Hän oli nuuka mies. Aili oli pyytänyt edes lehmänkelloa muistoksi. Ei antanut. Kun isän tarkka silmä vältti, Aili otti yhden luvatta. Aili vilkaisee Veetiä. Tohtisiko?

- Veeti, kuuleppas! Mitä jos käytäis katsomassa mäellä miltä siellä näyttää. Ollaan niin lähelläkin ja noita marjoja on jo aika lailla.
- No, mennään nyt sitten. Ei kai siellä ketään ole.

Astuvat autoon ja ajaa karauttavat kilometrisen ylämäen. Veetin pulssi nousee. Kärrinpyöräportti. Aitan kylki jo näkyy pihlajan takaa. Umpeen ovat kasvaneet vanhat kaskimaat. Aili huomaa liikettä tuvassa. Autokin on pihassa.

- Hei, ei me kai nyt voidakaan mennä. Täällä on omistaja paikalla.
- Kun kerran tänne asti tultiin, niin mennään kyllä sisälle asti. Ei ne meitä pois aja. Luulevat ostattelijoiksi.

Isäntäväki on käymäseltään hakemassa tärkeimpiä kamppeitaan ja yllättyvät vieraista. "Talohan on jo myyty. Kuka tänne nyt vielä? Ei ole edes kahvipullaa mukana." Tuttu porstua ja tupa pitkine pirtinpöytineen avaavat tulijoiden tunnelukot ja riisuvat roolit heti. "Tuossa se on tuo kaappi. Onko ne isontaneet tuota ruokahuonetta? Kammarin puolella oli äitipuolella vaatekaappi tuossa." Kierretään kellarit, vinttikomerot, aitat ja palaneen savusaunan rauniot. Ollaan kuin samaa perhettä siinä hetkessä. Koti on koti, vaikka muistot olisivat kuinka kipeät.

- Oli se isäukko ankara mies. Ja nuuka. Tuskin saimme syödäkään tarpeeksi eikä kouluihin salolta lähdetty. Halkometsään heti kun kynnelle kykenimme. Vaikka ei kouluihin päästy, niin hyvin on pärjätty. Äitipuoli se opetti meidät lukemaan ja laskemaan. Käytiin koululla tenttimässä.

Kotituvan näkemisen laukaisemaa tunnetulvaa ei suitsi enää mikään. Saa vihdoinkin sanoa selvällä suomen kielellä, millainen jäärä se ukko oli. Isäntäväki seuraa lapsuustantereillaan kulkevien muistijäljissä. Heitä oli ollut kuusi sisarusta. Kolme tyttöä ja kolme poikaa. Yksi tytöistä on jo kuollut. Yksi veljistä taas ei mäelle enää nouse. On se niin kova paikka. Pienemmän aitan ovi on auki. Siellä on enää vain vanha heteka ja seinällä peili. Ikkunattoman aitan piiluhirret ovat säilyneet melko vaaleina. Orsiin on naulattu lankarullia. Rautanaulat ovat ruostuneet, mutta vain pari rihmarullaa on halki. Vanhat puuhenkarit kertovat tämän päädyn olleen äitipuolen vaateaittana. Se oli äitipuolen aikaan se. Veeti ei mene ovesta sisään. Hän muistaa kun äiti kuoli. Se oli talvea. Tuossa aitassa äidin maallinen maja lepäsi ennen kirkkomaan multiin pääsyä. Hän muistaa sen kuin eilisen päivän ja hänen silmäkulmaansa kihoaa jostakin syvältä suolainen kyynelhelmi.

----

Tarinamaanantaille kuvasta ja sana-aiheesta Alku

Helvi, 60wee

Neulaset rapisevat pitkin lattiaa, vaikka kuusen piti olla priima. Ei se käynyt kukkimaan kuten joskus ennen. Nokian kumisaapaslaatikko täyttyy ja löytää paikkansa varastosta. Antaa noiden korttien olla vielä jonkin aikaa esillä, tuumailee Helvi itsekseen. Joulun rippeitä.

Mies on työkeikalla. Lounaaksi Helvi lämmittää lautasellisen viikolla keitettyä hernesoppaa ja onkii haarukalla suutarinlohta kauraleivälle levitetyn benecolin päälle. Siinä ne ovatkin loput jouluruuat. Eikä enemmällä olisi ollut väliä. Onneksi ei pomminvaarallisille eläkeläisille makseta mitään kokko- tai kinkkurahoja, niin ei tule tärvätyksi liikaa.

Vaikka aurinko kurkkii jo pesästään, Helvillä on hiukan haikea mieli. Hän on tovin selannut digitoimiaan vuosikymmenten takaisia dioja. Familiristi kun on, hän haluaa siirtää hiljaista kuvatietoa seuraavalle sukupolvelle. Valitettavasti harrastus on kääntymässä jo hifistelyn puolelle. Ei tahdo mikään otos täyttää kunnon valokuvan kriteerejä ja photoshoppaamaan hän ei kyllä suostu.

Alkaa askarruttaa: Mihin muualle nämä kuusi vuosikymmentä ovat menneet kuin oman ihon alle? 50-luvulla hän tallusteli tai hiihti kansakouluun. Oppikouluun lähtiessä piti jättää turvallinen koti. 60-luvun alussa aika vilahti lukiossa huomaamatta, koska koulun rinnalla oli huolena veljentyttären varavanhemmuus. Kuka keksi murrosiän? 70-luvun opiskelut, työt ja perheen perustaminen ja 80-luvun ruuhkavuodet eivät nekään antaneet tilaa itselle. Ei hän sitä silloin kaivannutkaan. Se oli onnellista aikaa. 90-luvun voimavuodet eivät koskaan ehtineet Helviä saavuttaa. 90-luvun loppupuolelta hänellä ei sitten ole muuta ollutkaan kuin aikaa.

Työura katkesi kuin kananlento. Fyysisten rajoitteiden vuoksi hänestä on sukeutunut kukka- ja pilvibongari. A human doing on joutunut kovaan kouluun, jonka HOPS:n (henkilökohtainen opetussuunnitelma) ainoa tavoite on olla a human being. Helvi on joutunut uusimaan jo monta kurssia. Vaikea koulu. Onneksi lapsuuskorven ääni- ja kuvamaisema, hiljaisuuden harmonia on syväpiirtynyt ja nauhoittunut hänen kipeään sieluunsa ja kehoonsa. Sen DVD:n hän laittaa nytkin päälle ja soittaa sitä niin kovaa kuin mahdollista.

Pakinaperjantaille 60. aiheesta 60.

Tärkeä kortti

Anna Emilialla on kirjahyllyssä mustakantinen raamattu, jonka kanteen hänen nimensä on painettu kultakirjaimin. Lahjaksi saatu. On se läpi luettu. Alleviivattukin. Eniten ohuet lehdet ovat kipristyneet psalmien kohdalta. Niitä hän lohdukseen tavaili pian pari vuosikymmentä sitten taistellessaan sairauden kourissa. Oli jotakin mistä pitää kiinni, mihin tarttua kun tuntui, että matto ja maakin kiskaistiin jalkojen alta.

Nyt vuodenvaihteessa hän tutkii pitkästä aikaa vetoketjulla suljettavaa aarrettaan. Raamatun välissä on kirjeitä ja lappusia. Lattialle putoaa vanha postikortti, jonka on aikoinaan lähettänyt eräs ystävä Zagrebista. Postikortti kuvasi upeaa auringonlaskua meren rannalla ja alareunassa luki: Put your hand in the hand of the man who stilled the water.

Mieleen tulvahtaa muisto eräästä uudenvuodenyöstä keskussairaalassa. Kaupunki eli elämäänsä, sykkivää ja räiskähtelevää, sairaalahuoneet omaansa, hiljaista mutta täyttä. Viereisellä vuoteella kahden hengen huoneessa lepäili elämään väsynyt potilas. Hoitajien ja lääkärien toivottaessa hyvää uutta vuotta, hän toivoi, ettei siitä tulisi pitkä. Anna Emiliakaan ei voinut kovin hyvin, mutta mieli paloi kotiin puolison ja lasten luo. Hän ei ollut vielä luovuttanut. Syöpäosastolta kotiutetaan potilas vaikka yöllä, jos hän niin haluaa. Jos Luojan käsi myrskynkin tyynnytti, eikö hän kannattelisi yhtä väsynyttä maan matkalaista. Anna Emilia päätti nousta ja lähteä. Ja se yö oli kaunis.

-----
Tarinamaanantain aiheesta Kortti