Allin kaakusta Ylioppilaisiin

(Klikkaa. Kuva on lepikon torpan pöydällä olevasta keittokirjasta. Joskus on ikävää, ettei museoesineisiin saa koskea. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua muihinkin ohjeisiin.)

Muistan, miten Pappa liekutti kiikkustuoliaan tuvan lankkulattialla. Henkeään ahdisti. Toinen keuhko ei enää toiminut. Hänen teki mieli saada jotakin suuhunsa. Hellassa ritisi valkea ja keittolevy oli kuuma ja tyhjä. Pyysi minua ottamaan sipulin, kuorimaan sen ja laittamaan toisistaan irrotetut sipuliveneet keinumaan kuumalle. Siinä ne hiukan paloivat pohjalta, pehmenivät ja makeutuivat. Minäkin pidin tästä välipalasta. Tätä ohjetta en ole nähnyt missään keittokirjassa. Mutta opin pitämään sipulista.

Pappa, ei äiti, opetti minut laittamaan arkiruokaa, leipomaan ruisleipää, vehnästä ja hiivaleipää ja vesirieskaa. Ei siinä keittokirjoja tarvittu. Kun äiti keitti vispipuuroa, minä sain kantaa ison kattilan ulos lumihankeen ja vispata sen tähtien valossa kuohkeaksi. Äiti ei opettanut, vaan oletti että osaan. Olihan koulussa kotitaloutta. Paremmin kuin oppimani ruuat, muistan miten väkersin valkoisesta kankaasta reikäompeleella koristellun kotitalousessun ja hilkan. Ihmettelen vieläkin minne se esiliina hävisi.

Jos oli juhlavampien tarjottavien tarve, pyydettiin avuksi kylän pitoemäntiä tai sukulaistätejä. Arjessa selvisimme itse vallan hyvin ilman keittokirjoja. Maustamalla ja maistamalla. Sopiva uunilämpötila tiedettiin poltetun puun määrästä, lämmön tasaantumisajasta ja heittämällä hyppysellinen karkeaa suolaa arinalle. Kuuntelemalla sitä ritinää. Tuoksusta tiesi kypsyyden.

On minulla keittokirjoja kaapissa. Mappiin koottuja lehtileikkeitä, uudempia ja vanhempia vuosikymmenten varrelta. Vanhimpana Maija keittää koulussa. Näyn viivanneen yli Maijan ja kirjoittaneen tilalle Liisa. Ensimmäisellä kotitaloustunnilla minulla ei ole ollut vihkoa, koska olen kopioinut taululta ruokaselosteen kirjan tyhjälle kansilehdelle. Muitakin merkintöjä löytyy. Jokaisen opetetun ruokalajin tai leivonnaisen kohdalle olen kirjoittanut Tehty tai vain merkinnyt sen vanhanaikaisen oikeinmerkin.

Käytin kirjaa vain koulussa, vaikka kotonakin ruuanlaitto kuului velvollisuuksiini ilmeisesti kyllästymiseen asti, koska kirjan takakanteen olen kirjoittanut Liisa ei keitä missään. Kokkaanhan minä. Tai olen kokannut. Vaihtelevalla menestyksellä. Omasta mielestäni parhaiten ulkomuistista, näppituntumalla. Ja nykyään vaihtelun vuoksi näppistuntumalla l. hakemalla yksinkertaisia ohjeita netistä.
____

Pakinaperjantain 145. aihe on Keittokirja

Onnimannista

Oli kerran Onnimanni
Onnimannista maniska
maniskasta maitopurkki
maitopurkista pulikka
pulikasta puotipuksu
puotipuksusta patina
patinasta paidankaava
paidankaavasta kanala
kanalasta kattohirsi
kattohirrestä hinkalo
hinkalosta leipävarras
leipävartaasta vanikka
vanikasta kokojyvä
kokojyvästä jyrinä
jyrinästä Jyväskylä
Jyväskylästä kaupunki
kaupungista kantapaikka
kantapaikasta parakki
parakista parkkihalli
parkkihallista harrikka
harrikasta harjanvarsi
harjanvarresta varasto
varastosta vatupassi
vatupassista remontti
remontista sekasotku
sekasotkusta sonetti
sonetista nelipolvi
nelipolvesta poletti
poletista kaasuhella
kaasuhellasta Helsinki.

_____

Pakinaperjantain 144. haastesana on Onnimanni.

Mieshän se Onnimanni mielessäni on, mutta Kutuharjun kehotuksesta kokeilin omaa lorua hänen ohjeidensa mukaan.

Kun haaveet kaatuu

Helvi, 7v, kulkee tätinsä perässä kärrytietä pitkin. Täti laulaa hoilottaa "Anna arpisten haavojen olla...". Ämpärit ovat täynnä kullankeltaisia lakkoja. On siinä jonossa toisiakin. Jokakesäistä retkeilyä jalkapatikassa joka suunnassa avautuville ojittamattomille luonnonsoille. Äidin mielestä on liikaakin porukkaa lähisoilla, aitoissa ja ladoissa nukkujia.

Helvi, 23v, on heinäkuussa kovin raskaana eikä lähde soille, koska lähimmät suot on ojilla pilattu. Kauas on pitkä matka. Äitinsä jaksaa vielä ja Helvi tuoresäilöö Haagan kerrostalon kylmäkellariin soiden kultaa kahden litran Ilves-tölkkeihin. Jokakesäiset. Tähän marjaan tottumaton mieskin alkaa hiljalleen tykästyä sen makuun.

Helvi, 25v, on lakka-aikaan taas raskaana, peräti yliaikaa jo mennään. Lähettää silti puolisonsa anopin kera kultaa hakemaan. Onneksi lapsi ei päätä syntyä sillä aikaa, koska päivystäjiä ei ollut. Ostetaan ensimmäinen pakastin, joka on kestävä yli kolmekymmentä vuotta. Lakkoja varten.

Helvi, 30v, on vihdoin päässyt pohjoiseen. Tähän asti hän on vain kuullut vaneriastioissa etelämmäksi kuljetetusta Lapin hillasta. Nyt hän poimisi itse. Vaikka kuinka paljon. Kerrankin.

Vihreä reki, joksi kulkupeliä nimitettiin, pysäytetään sopivan näköisen suon laitaan. Mies ja tenavat jäävät autoon. Miksikö? Kun Helvi avaa auton oven ja säntää farkkuhaalareissaan suolle, hyökkäävät sen miljardit sääsket heti hänen kimppuunsa. Voi kurjuujen kulminaatio! Suo on kultaisenaan marjoja, mutta kunnon varusteet puuttuvat. Tuskin litraa Helvi pystyy poimimaan. Sen kerran kun...

____

Pakinaperjantain 137. aihe on Karu pohjola

Aika entinen

Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.

Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?

Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.

Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.

Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.

Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.

Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.

____

Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.

Nettinarkkari

Kuka nyt nettinarkkari olisi? Tarkoittavatko aiheen keksineet niitä, jotka tietävät mistä ja miten narkoottisia aineita saa imuroitua? Minulla on onneksi vielä niin vanhanaikainen tämä PC, ettei rahaakaan saa suoraan kotiin. Lippuja voi kyllä tulostaa, jos osaa. Raha pitää hakea Shellin seinästä, jos tili antaa myöten. Kortteja tämä kone kyllä kyselee joskus. Pikemmin niiden pitkiä numerosarjoja, jos vaikka haluaisi ihan pikkuisen tilaa johonkin flickriin esimerkiksi. Sitäkään en ole uskaltanut tehdä, kun olen niin kova syyllistämään itseni kaikista maailman asioista. Jos vaikka joku nappaisi sen numerorimpsun. Omaksi syyksi lukisin. Mitäs menit kokeilemaan. E-liputkin olen ostattanut toisilla ja maksanut sitten heille sillä seinästä revityllä selvällä rahalla. Varmuuden vuoksi. Mistä näistä tietää?

Olen lukenut monestakin hyvin perillä olevasta tietolähteestä, että kun kerran on sormensa nettinäppäimille laskenut ja sivu- tai varjokuvaprofiilinsa jakanut, se on lopullista menoa se. Ei olisi kannattanut. Työnantaja minutkin houkutti tänne nettiin. Naamakirjaa en ole onneksi katsellut kuin jonkun olkapään yli vaivihkaa, bloggerit ja wordpressit pidin vaarattomina. Vuodatushan nyt on tietenkin vuodatusta, sen ymmärtää kaikki. Eihän nämä nyt mitään nettinarkkariutta voi olla. Muutama blogi siellä täällä.

Enhän minä käytä nettiä useampana kuin seitsemänä päivänä viikossa. Joillakin se on auki joka päivä vuorokaudet läpeensä. Ei täällä aina jaksa olla. Second laiffia en kaipaa, kun en oikein saa eletyksi tätä yhtäkään. Jos alkaa guuglaamaan kaikki diagnoosinsa, niin suossa on kainaloita myöten. Mediakriittinen on oltava eikä mikään turhan tiedon jakaja. Aikanaan vastustin pankkikorttia. Siinä piti antaa periksi. Vastustin euroakin. Lopulta minulta ostettiin viimeiset markat hyvään hintaan. Eivät olleet hoksanneet markan rahojen vuosilukujen symbolista muistoarvoa.

Tarkoittaisiko tuo nettinarkkarius sitä, että blogistina on tullut niinku riippuvaiseksi niinku toisten blogeista? Minäkin kuulun moneen joukkoon. Ja siihen kuvablogistien KKK(keskinäisen kehumisen kerho)-kerhoon. Hiukan sinne suuntaan ajattelisin sen olevan, koska minulle tulee ihanku huono omatunto, ellen käy lukemassa tilaamiani kirjoituksia. Kommentoiminen on kyllä taitolaji. Järjestetäänköhän siihen kursseja? Sekin vielä, että minusta tuntuu jotenki mukavalta, melkein euforiselta, jos joku sattuu kivasti kommentoimaan omaa tuotosta. Nyt kun kävijälaskurit näyttävät miinusta kaksinumeroisin luvuin, alkaa niinku ahistaa.

Lukeekohan tätäkään kukaan?

_____

Pakinaperjantain aihe on Nettinarkkari

5.6.2009

Toevo-myrsky tulj
ja vuahtopesj hietiko
rannas. Kaks issoo
kuuspuuta ei kestännä
tuulta, tulj niije aeka.

Runotorstain 134. haaste on vapaa-aiheinen tanka.

Juhlaperinne

Helville oli siunaantunut neljä lasta, vaikka mies oli matkatöissä. Sikäli hankalissa hommissa kotiasioiden kannalta, että varsinkin viikonloput ja monet juhlapyhät perhe sai pärjätä ilman häntä. Juhlaperinteiden vaaliminen tai peräti luominen jäi siis äidin kontolle. Tietenkin Helvi kantoi mukanaan kotoa oppimansa, sen mikä miehelle sopi. Joulupukki ei esimerkiksi sopinut. Piti esikoisen kasvaa kouluikäiseksi, ennen kuin ensimmäinen tilauspukki sai astella olohuoneen vaaleille räsymatoille. Muistoksi siitä jäi mattoon mustat jäljet.

Uutena vuotena taas ei saanut olla ilotulitteita. Tähtisadetikut saivat riittää. Ihan viisastakin se oli, kun mies ei ollut itse niitä taivaalle laittamassa. Jotakin riemua ja iloa Helvi kumminkin tahtoi lapsille järjestää. Halusivat tietenkin toisten lasten tavoin valvoa myöhään ja seurata edes sivusta lähiön yhteistä taivaanrannanmaalausta, oli sitten pikkupakkanen tai peräti kipakka keli. Helvi sopi lastensa kanssa tietyt kellonajat, jolloin he kävisivät ilmoittautumassa ja tankkaamassa lämmintä juotavaa ja syötävää kotona. Helvillä oli silti huoli. Lapset olivat pimeässä papattien äänittämässä yössä. Olisipa jo silloin ollut kännykät.

Ennen kuin Helvi lasten kasvettua alkoi valaa uudenvuodentinoja heidän kanssaan, hän kehitti ihan oman, ainakin omasta mielestään hyvän ja turvallisen, tavan nähdä tulevaan vuoteen. Lasten ollessa omissa puuhissaan, hän asetteli pirtinpöydälle kahvikuppeja ylösalaisin ja niiden alle pikkuesineitä. Eri vuosina erilaisia. Oli kolikkoja, Kinder-munien ehjinä säilyneitä yllätyksiä, pikkuautoja, karamelleja, pieniä leluhahmoja. Mitä tahansa mikä mahtui tavallisen kahvikupin alle.

Nykyään muuten kahvia juodaan isoista mukeista, joten Helvillä olisi mahdollisuus visioida perheelleen suurempia tulevaisuudennäkyjä. Kupit sekoitettiin ja jokainen sai valita omansa. Isällekin oli aina omansa. Oli siinä Helvin mielikuvitus välistä koetteella, kun hän sepitti, mitä mikin esine merkitsi. Leikki oli lasten mielestä niin hauskaa, että yksi kierros ei koskaan riittänyt. Ymmärrettävää. Lukihan Helvikin eri lehdistä aina niin monta horoskooppia, kunnes sattui mieluisa tulevaisuudenkuva kohdalle.

_____

Pakinaperjantain 127. aihe on juhlaperinne