Juhla-asu Keskiäkäiselle

Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Vastaan kun kysytään

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?

Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?

Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______

Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.

Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.

(Älä) vertaa

Katkismuksensa lukeneelle ja kinkereillä istuneelle tämänkertainen Pakinaperjantain aihe ´käsky´tuo tietenkin mieleen kymmenen käskyä. Niitä ei toinna alkaa maallikon repostella, koska ne on valmiiksi selitetyt. Vaan harvapa taitaa ne enää ulkomuistista luetella. Ja yksikkömuotohan tuo aihe on.

Tietokilpailuissa ja sanaristikoissa kysytään usein imperatiivi- l. käskymuodossa olevia suomalaisia paikannimiä. Äkkiseltään tulee mieleen Kisko, Kaavi ja Sauvo. Käskyjä mitä käskyjä. Kalenterin sivuja plaratessa ei aina hoksaakaan, että monet etunimistämme ovat myös käskyjä. Jos antaa tyttärelleen nimen Anna, Emmi, Helli, Marjo tai Salli, tulee samalla vahingossa käskeneeksi häntä. Ellei peräti ennalta ohjanneeksi elämän valintatilanteissa.

Miespuolisten nimien kohdalla käskynimirepertuaari on kutakuinkin yhtä laaja, mutta teonsanojen merkityksistä saattaisivat feministit löytää arveluttavia sulupuolittuneita eroja, siis syvä- ja piilomerkityksiä. Vaikka selvää suomeahan seuraavat nimet ovat: Arvo, Ano, Sauvo, Toimi, Toivo ja Usko. Kukin päätelköön itse.

Vastaavia nimiä saattaa olla enemmänkin, mutta niiden saamiseksi nimipäiväkalenteriin pitää alkaa toimia ja anoa. Ao. lautakunta sitten ilmeisesti vuosittain arpoo kalenteriin pääsevät uudet nimet. Uskotaan ja toivotaan, että arvon lautakunta antaa empimättä sallituille etunimille ikiomat päivänsä.

Pahin kaikista käskyistä on vertaa. Siihen kun laittaa pisteen ja maatunnisteen perään, aukeaa oma sivusto. Se sivusto on toki ihan tarpeellinen kuluttajille. Sen sijaan ei pidä verrata omaa elämäänsä keskiarvoonnellisuudessa eikä onnettomuuksissa eikä missään saavutuksissa ja suorituksissa toisiin ihmisiin. Ei täällä blogimaailmassakaan. Olemme kaikki uniikkeja, siis erilaisia. Silti tilastonikkarit ja kaikenlaiset kyselyt, hyvässäkin tarkoituksessa, minkä tulisi pyhittää keinot, vertauttavat meitä onnettomia ja onnellisia toisiinsa. Se on melkein kuin kaivaisi verta nenästään, sillä vertailu on lyhin tie helvettiin. Top tykkänään. Ja tuostahan saa sitten oivan aasinsillan takaisin katkismukseen...

_____

Pakinaperjantain 152. haastesana on käsky.

Allin kaakusta Ylioppilaisiin

(Klikkaa. Kuva on lepikon torpan pöydällä olevasta keittokirjasta. Joskus on ikävää, ettei museoesineisiin saa koskea. Olisi ollut mielenkiintoista tutustua muihinkin ohjeisiin.)

Muistan, miten Pappa liekutti kiikkustuoliaan tuvan lankkulattialla. Henkeään ahdisti. Toinen keuhko ei enää toiminut. Hänen teki mieli saada jotakin suuhunsa. Hellassa ritisi valkea ja keittolevy oli kuuma ja tyhjä. Pyysi minua ottamaan sipulin, kuorimaan sen ja laittamaan toisistaan irrotetut sipuliveneet keinumaan kuumalle. Siinä ne hiukan paloivat pohjalta, pehmenivät ja makeutuivat. Minäkin pidin tästä välipalasta. Tätä ohjetta en ole nähnyt missään keittokirjassa. Mutta opin pitämään sipulista.

Pappa, ei äiti, opetti minut laittamaan arkiruokaa, leipomaan ruisleipää, vehnästä ja hiivaleipää ja vesirieskaa. Ei siinä keittokirjoja tarvittu. Kun äiti keitti vispipuuroa, minä sain kantaa ison kattilan ulos lumihankeen ja vispata sen tähtien valossa kuohkeaksi. Äiti ei opettanut, vaan oletti että osaan. Olihan koulussa kotitaloutta. Paremmin kuin oppimani ruuat, muistan miten väkersin valkoisesta kankaasta reikäompeleella koristellun kotitalousessun ja hilkan. Ihmettelen vieläkin minne se esiliina hävisi.

Jos oli juhlavampien tarjottavien tarve, pyydettiin avuksi kylän pitoemäntiä tai sukulaistätejä. Arjessa selvisimme itse vallan hyvin ilman keittokirjoja. Maustamalla ja maistamalla. Sopiva uunilämpötila tiedettiin poltetun puun määrästä, lämmön tasaantumisajasta ja heittämällä hyppysellinen karkeaa suolaa arinalle. Kuuntelemalla sitä ritinää. Tuoksusta tiesi kypsyyden.

On minulla keittokirjoja kaapissa. Mappiin koottuja lehtileikkeitä, uudempia ja vanhempia vuosikymmenten varrelta. Vanhimpana Maija keittää koulussa. Näyn viivanneen yli Maijan ja kirjoittaneen tilalle Liisa. Ensimmäisellä kotitaloustunnilla minulla ei ole ollut vihkoa, koska olen kopioinut taululta ruokaselosteen kirjan tyhjälle kansilehdelle. Muitakin merkintöjä löytyy. Jokaisen opetetun ruokalajin tai leivonnaisen kohdalle olen kirjoittanut Tehty tai vain merkinnyt sen vanhanaikaisen oikeinmerkin.

Käytin kirjaa vain koulussa, vaikka kotonakin ruuanlaitto kuului velvollisuuksiini ilmeisesti kyllästymiseen asti, koska kirjan takakanteen olen kirjoittanut Liisa ei keitä missään. Kokkaanhan minä. Tai olen kokannut. Vaihtelevalla menestyksellä. Omasta mielestäni parhaiten ulkomuistista, näppituntumalla. Ja nykyään vaihtelun vuoksi näppistuntumalla l. hakemalla yksinkertaisia ohjeita netistä.
____

Pakinaperjantain 145. aihe on Keittokirja

Onnimannista

Oli kerran Onnimanni
Onnimannista maniska
maniskasta maitopurkki
maitopurkista pulikka
pulikasta puotipuksu
puotipuksusta patina
patinasta paidankaava
paidankaavasta kanala
kanalasta kattohirsi
kattohirrestä hinkalo
hinkalosta leipävarras
leipävartaasta vanikka
vanikasta kokojyvä
kokojyvästä jyrinä
jyrinästä Jyväskylä
Jyväskylästä kaupunki
kaupungista kantapaikka
kantapaikasta parakki
parakista parkkihalli
parkkihallista harrikka
harrikasta harjanvarsi
harjanvarresta varasto
varastosta vatupassi
vatupassista remontti
remontista sekasotku
sekasotkusta sonetti
sonetista nelipolvi
nelipolvesta poletti
poletista kaasuhella
kaasuhellasta Helsinki.

_____

Pakinaperjantain 144. haastesana on Onnimanni.

Mieshän se Onnimanni mielessäni on, mutta Kutuharjun kehotuksesta kokeilin omaa lorua hänen ohjeidensa mukaan.

Kun haaveet kaatuu

Helvi, 7v, kulkee tätinsä perässä kärrytietä pitkin. Täti laulaa hoilottaa "Anna arpisten haavojen olla...". Ämpärit ovat täynnä kullankeltaisia lakkoja. On siinä jonossa toisiakin. Jokakesäistä retkeilyä jalkapatikassa joka suunnassa avautuville ojittamattomille luonnonsoille. Äidin mielestä on liikaakin porukkaa lähisoilla, aitoissa ja ladoissa nukkujia.

Helvi, 23v, on heinäkuussa kovin raskaana eikä lähde soille, koska lähimmät suot on ojilla pilattu. Kauas on pitkä matka. Äitinsä jaksaa vielä ja Helvi tuoresäilöö Haagan kerrostalon kylmäkellariin soiden kultaa kahden litran Ilves-tölkkeihin. Jokakesäiset. Tähän marjaan tottumaton mieskin alkaa hiljalleen tykästyä sen makuun.

Helvi, 25v, on lakka-aikaan taas raskaana, peräti yliaikaa jo mennään. Lähettää silti puolisonsa anopin kera kultaa hakemaan. Onneksi lapsi ei päätä syntyä sillä aikaa, koska päivystäjiä ei ollut. Ostetaan ensimmäinen pakastin, joka on kestävä yli kolmekymmentä vuotta. Lakkoja varten.

Helvi, 30v, on vihdoin päässyt pohjoiseen. Tähän asti hän on vain kuullut vaneriastioissa etelämmäksi kuljetetusta Lapin hillasta. Nyt hän poimisi itse. Vaikka kuinka paljon. Kerrankin.

Vihreä reki, joksi kulkupeliä nimitettiin, pysäytetään sopivan näköisen suon laitaan. Mies ja tenavat jäävät autoon. Miksikö? Kun Helvi avaa auton oven ja säntää farkkuhaalareissaan suolle, hyökkäävät sen miljardit sääsket heti hänen kimppuunsa. Voi kurjuujen kulminaatio! Suo on kultaisenaan marjoja, mutta kunnon varusteet puuttuvat. Tuskin litraa Helvi pystyy poimimaan. Sen kerran kun...

____

Pakinaperjantain 137. aihe on Karu pohjola

Aika entinen

Hevonen oli välttämätön apuri pientilallisille viime vuosituhannella ennen traktorin tuloa. Talon vauraus mitattiin tietenkin hevosten määrässä, laadussa, varusteiden laadussa. En ole ratsastanut hevosella sitten teinivuosien, jolloin tein sitä luvalla ja salaakin. Isä hankki aina lapsirakkaita hevosia. Kerran hän osti yhden vikurin. Muistan sen talonkin, josta se ostettiin. Vikuri palautettiin.

Hevosilla oli aina nimi, kuten Lemmu, Liinu tai Leiju (olivatkohan ne kaikki l-alkuisia?) koska ne olivat perheenjäseniä siinä kuin lehmät, lampaat ja porsaatkin. Kantakirjoista kuulin, mutta en ole niistä koskaan tutkinut. Luultavasti moni hevossuku on paremmin selvitetty kirjoissa ja kansissa kuin useat ihmissukuhaarat. Käsittääkseni nykyään, aiheesta poiketakseni, koirien, kissojen ja jopa lihakarjan elämä dokumentoidaan ainakin yhtä tarkasti kuin meidän ihmisten. Onkohan niillä jo sirut?

Hevonen on iso eläin ja tarvitsi isohkon haan. Lehmät saivat kuljeskella vapaana vallanmetässä, mutta hevonen ei. Se oli sitäpaitsi lapsuusaikani ruohonleikkuri. Aitan ja liiterin edusta pysyi niittämättä todella kauniina nurmena, vaikka ruohonleikkurista en ollut nähnyt edes unta.
Talli oli saunarakennuksessa tai päin vastoin. Joka tapauksessa hevonen hörähteli mukavasti aina kun menimme saunaan. Lauantaina ja keskiviikkona.

Kaikki maatalouskoneet olivat hevosvetoisia. Ilmeisesti hevosella ei ollut lomaa koskaan. Kyläreissutkin viikonloppuna tehtiin joko kärryillä kesäisin tai reellä talvisin. Reellä vauhti tuntui ainakin kovemmalta, kun tierat lentelivät. Vain kouluun ja lähinaapuriin käveltiin pitkin kärrytietä ja talvella hiihdettiin.

Haikein ja vaikein hevosmuistoni liittyy erääseen kuumaan kesäpäivään. Saatoin olla hevoshaassa muuten vain mansikoita etsimässä tai sitten tulossa postinvientireissulta. Haassa oli oudon hiljaista, tuttua hevosenkellon ääntä ei kuulunut miltään suunnalta. Hevonen löytyikin menehtyneenä kahden tukevan puun välistä. Ilmeisesti se oli mennyt kyhnyttämään paarmojen puremien ärsyttämää nahkaansa. Paarmat, kuten itikatkin, saattavat saada ihmisenkin tolaltaan ja säntäämään pakoon.

Hevonen haudattiin niille sijoilleen. Lapsena en tietenkään ymmärtänyt menetyksen rahallista suuruutta.

Hevostietouteni alkaa rapistua. Muistan hevosvaljaista joitakin nimiä, kuten länget, luokki, kuolaimet, mahavyö, mutta en osaisi sitä enää valjastaa. Näin heinäaikaan kuulen korvissani niittokoneen säksätyksen, tunnen ihollani polttavan auringon, sängen pistot jaloissani ja heinien raapimat käsivarsissani. Ihon ja silmien kirvelyn heinäkuorman polkijana. Kuulen kuskin lähtökäskymaiskautuksen, mahdolliset ärräpäätkin peruutusten epäonnistuttua ja lopulta helpottavan ptrruuu-komennon. Meidän hevosille piti puhua ääneen, kuiskaaminen ei käsittääkseni riittänyt.

____

Pakinaperjantain 135. aihe on hevonen.