Pesämunat

Pesä on erityinen paikka, jonka eläin tekee tai valitsee suojaamaan itseään, muniaan tai poikasiaan ympäristön olosuhteilta tai muilta eläimiltä. Eläin tarvitsee pesän yleensä pesimäkaudeksi. Pesä voi olla esimerkiksi kuoppa eli pesäkolo tai jonkinlainen rakennelma, jossa säilytetään ravintoa ja levätään.

Me ihmisetkin pesimme, hankimme kodin. Kuka pesii yksin, kuka pareittain, mutta kotipesä pitää olla jossakin, edes jonkinlainen ja pitemmäksi ajaksi kuin muilla nisäkkäillä. Jättipesät bongaa rikkaiden rinteiltä ja vaikka asuntomessualueilta. Aina luksusasuntokaan ei ole kunnon pesä. Sydänmuurista huolimatta. Harakoita moititaan pesistään. Niihin ei ainakaan home pesiydy ja ne täyttävät tehtävänsä. Toisin on monessa kodissa. Hyvä koti on tunnetila, jolla on osoite.

Pesäpallo on kiehtova peli. Siinä kotipesä on sekä lähtöpaikka että päämäärä. Mitä välillä tapahtuu, on raadollinen kuva elämästä haavoineen ja syöksyineen. Kaikki eivät saa lapsena tuntea pesän lämpöä, enkä tarkoita tässä mitään uuninkuvetta tai takanpesää. Mistään seinistä ja tiilitaloista uima-altaineen ei ole turvamuuriksi. Vanhemmuus ei takaa viisautta. Pennut saatetaan sysätä pesästä ulos liian aikaisin. Perheissä ei saata olla ketään aikuista läsnä, vaikka kodin piipusta nousee savu eli kotona ollaan. Tuleen ei pitäisi jäädä, mutta lapsi ei voi valita.

Vertin piipunpesä kiiluu punaisena hämärässä tuvassa. Postireissulla hän poikkeaa ja kiikuttaa polvellaan pieniä vuorotellen. Hän ei tiedä olevansa enkeli. Isompana kalseasta pesästä saatetaan lähteä avioitumalla äkisti tai vaikka karkaamalla. Sitten vain pistäydytään kotipesässä muodon vuoksi silloin tällöin puhumassa niitä näitä. Kasvetaan omina perheinä eri suuntiin. On otettu pesäero, koska puhumattomuus on pesänsä löytänyt. Tunteet pidetään kurissa ja puhutaan yhden sukupolven yli.

Kotipesä muuttuu väistämättä lopulta kuolinpesäksi. Kunnian ja omantunnon kautta nimet piirtyvät viralliseen paperiin. Pesä yleensä jaetaan. Näennäisesti samankokoiset pesämunat siirtyvät uusiin pesiin. Elämä jatkuu.

Kanat kuljeksivat ennen vapaina pihapiirissä. Jos munia ei pesämunasta huolimatta ilmaantunut, oli todennäköistä, että jokin kanoista oli alkanut hautoa. Löysin lapsena muutaman kerran kananpesän ladon alta. Niissä oli kymmeniä munia. Onnellisen kanan pesämuna oli kasvanut korkoa korolle. En kyllä muista, että niistä olisi koskaan valmista tullut, siis kanan- tai kukonpoikia. Ehkä ne olisivat tarvinneet tasalämpöisemmän pesän jossakin sisätiloissa.

______

Pakinaperjantaille aiheesta Pesä.

Siipirikko

Kaukaa takaa tuulen
avunpyynnön kuulen.
Kotkana luoksesi kaartaisin
jos siipeni takaisin saisin.

Päivien kulkua puntaroin,
teen sen, minkä voin.
Huokaan, pohdin, itken,
surusi syvän kitken
elämän ryytimaasta.

Tilalle istutan omenapuun
ja istumme varjoon sen
rauhassa leväten.

Kävi niin tai näin,
yhdessä kaadumme -
eteenpäin.

____

Pakinaperjantaille Mapin 100. postaus onkin runo inspissanasta Siivet.

Se oli tarkoituskin

On täydellinen elokuun aamu. Varhainen lintu se madon nappaa, tuumaa Malviina ja pukee yöasunsa päälle muinoin Rautavaaran lentokeskuksesta ostamansa Jukolan viestin tuulipuvun. Lahkeiden saumat ovat hiukan rispaantuneet, mutta muutoin alkuaankin kaksi numeroa liian iso asu on helppo pukea ja riisua äkkilähtöihin. Nyt on sellainen. Aurinko ei ole vielä noussut. Rouva aikoo ehtiä kuvata sen. Kuvaus onnistuu. Nyt hänellä on noin sadas erilainen auringonnousukuva kotirannasta. Takaisin kääntyessään rouva kompastuu omiin jalkoihinsa ja löytää itsensä polvillaan aamukasteisesta ruohikosta. Ei tule vahinko kello kaulassa.

Iltapäivällä Malviinalla on asentohoito kaupungilla. Kymmeniä diagnooseja on annettu, mutta selän kierouteen ei ole keksitty juuri parempaa syytä kuin hämäläistytön salakavala savolaistuminen. Hoitoja on kuitenkin käytävä etsimässä. Malviina on oppinut valitsemaan terapeuttinsa heimotaustan mukaan. Ei enää ensimmäistäkään savolaista. Itse asiassa hän on jo salaa mielessään ajatellut muuttoa suorapuheisten Pohjanmaalle. Jos selkä vaikka suoristuisi muuton myötä.

Reilu tunti ennen hoitoaikaa Malviina muistaa, että valokuvaamosta voisi käydä tilaamassa toukokuussa otetut kuvat. Hän sieppaa vedokset mukaansa ja ajaa kaupunkiin. Studion ovella sujuvasti alkanut päivä tuntuu toppaavan tykkänään. Liike on suljettu maanantaisin. Miten shoppailua inhoava rouva kuluttaisi ylimääräisen tunnin kaupungilla? Liikennevalojen vaihtumista odottaessaan hän tietää, mitä tekisi.

Ensin hän pistäytyy läheisessä antikvariaatissa kysymässä erästä etsimäänsä romaania. Ei löydy. Seuraava kohde on melkein vieressä sijaitseva Syöpäyhdistyksen kirppari. Eikö mitä? Ovessa on lappu, että kirppari avataan vasta viikon kuluttua. Ei siis sinnekään. Malviina istuu autoonsa hetkeksi harkitsemaan seuraavaa kohdetta. Äkkiseltään hän voisi pistäytyä lähellä asuvan tuttavan luona. Kierrettyään korttelin ja havaittuaan, ettei kyllin lähellä ole parkkipaikkaa, Malviina tajuaa, ettei siitäkään tule nyt mitään. Aika ei enää riitä.

Hän päättää mennä terapeutille hiukan etuajassa. Oven kolahtaessa terapeutti rientää heti kysymään, oliko Malviina saanut hänen tunti sitten lähettämänsä tekstiviestin. Aikataulu on nimittäin reilun vartin myöhässä. Ei ollut tekstari tullut perille, koska terapeutti oli näppäillyt Malviinan kännykkänumeroon yhden viitosen liikaa. Eli olisi sitä aikaa ehkä ollutkin. Odotushuoneen epämukavalla tuolilla ei voi istua. Malviina kapuaa rakennuksen kolmanteen kerrokseen katsomaan, onko hänen tuttavansa työpaikallaan. Siellä saattaisi saada kupin kahvia. Ei ollut hänkään paikalla.

Malviina päättää mennä loppuajaksi istumaan autoonsa, ottaa sen ison valkoisen valokuvavedoskuoren käteensä ja alkaa tarkistaa, mitä kuvia hän on miehensä kanssa valinnut teetettäviksi. Jotenkin tänä täydellisenä päivänä mikään varsinkaan Malviinan omista kuvista ei ole onnistunut. Onneksi se liike ei ollutkaan auki. Olisi tullut tilatuksi ihan väärät kuvat…

Kaupunkireissulta palattuaan Malviina aikoo heti kirjata kalenteriin seuraavan hoitoajan, mutta terapeutti on unohtanut kirjoittaa sen korttiin. Ei hätä ole tämänkään näköinen. Rouva muistaa sen ulkoa. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

----

Pakinaperjantaille aiheesta Täydellisyys

Tyttö tällainen

”Olit pienenä niin pulleaposkinen ja pieninenäinen, että sivusta katsottuna nenä ei juuri lainkaan näkynyt”, kertoi äiti toistuvasti menneitä muistellessaan. Siis olin lihava.

”Eihän sinulla ole kaulaakaan”, sanoi äitini kerran ottaessaan mittoja sinipunalilakretonkileningin ompelemista varten. Pappa osti minulle muutaman kolttukankaan. Uusia vaatteita sain todella harvoin. En osaa hankkia niitä vieläkään, mutta nykyäänhän toisten vanhojen vaatteiden käyttäminen on ekologista epäitsekästä kierrätystä. Viimeisin ostokseni on Lahden Kontista ostettu fleece-keeppi. Ihan hyvä ja silmieni värinen. Siitä saan helposti kaavan tehdä uuden itse, jos haluan.

”Isäsi silmät, vihreät”, tokaisi kirkkoherra kaikkien kuullen istuessani kirkon kovalla puupenkillä rippikoulussa lähes sadan muun ikätoverini kanssa. Mitään muuta sanottavaa hänellä ei minulle ollutkaan. ”En missään nimessä halua olla isäni näköinen”, ajattelin. "Minähän olen tyttö."

”Kyllä se vielä kostautuu myöhemmin elämässä”, kohta eläkkeelle jäävä luokanvalvojani sanoi minulle Suomen historian suullisessa tentissä lukiossa, koska olin luokkatovereitani vuotta nuorempi.

”You don´t really know”, totesi professori Kurvinen englantilaisen filologian approbaturin suullisessa tentissä toisten kuullen yrittäessäni vastata johonkin jo unohtamaani kysymykseen.

Näistä ja monista muista jo unohtamistani ulkonäköni ja persoonani luonnehdinnoista kehkeytyi käsitys itsestäni sellaiseksi, mitä se vuosia oli ja on osin kai edelleen. Olen siis ylipainoinen, lyhytkaulainen, osaamaton ja tulevaisuutta pelkäävä isännäköinen tyttö. Isäni oli ylipainoinen suurimman osan elämästään, vaikka olikin jojo-laihduttaja. Itse olen aina ollut normaalipainoinen, mutta vaikka peili näyttää totuuden, minulle merkittävien ihmisten pahaa tarkoittamattomat kommentit kaukaa menneisyydestä pönkittävät vinoutunutta omakuvaani. Milloin ja miten oppisin katsomaan itseäni oikein silmin?

Työt on osaltani tehty, harrastuksetkin ovat rajallisia. Varastettu lapsuus ja nuoruus ovat kyllä tehneet tehtävänsä. Ostin oikeuden olemassaolooni hyvällä koulu- ja opiskelumenestyksellä, ahkeruudella, huolehtimalla nuoremmista sisaruksistani. Ei siis ihme, että sieluani kirpaisee kuin veistä vääntäisi tulehtuneessa haavassa, kun kuulen alussa lainaamieni repliikkien kaltaisia ennusteita lauottavan lapsille. Ihmiset eivät tiedä mitä he tekevät. En ole itse ollut sen kummempi. Monikohan oppilaistani muistaa minut jonkin sivulauseen perusteella?

______

Pakinaperjantaille aiheesta Tyttö.

Mikä tulevaisuus?

Akvaarion kurlutuksen ja sihistelyn tauottua Anna Emilian huusholliin laskeutui niin tiheä hiljaisuus, että sen läpi puski vain kaikki olotilan neljä eritahtista kelloa. Digisellaisia on tietenkin nykyään vielä niiden vanhanaikaisten lisäksi. Ei auttanut mikään muu kuin irrottaa patterit kakofonisimmin tikuttavasta koivupuisesta kellosta.

Eikö mitä? Anna Emilia kuulee taas tikutusta. Kääntää päätään ja huomaa kirjahyllyn päällä mökiltä rahdatun seinäkellon tikuttamassa tätä hetkeä. Turhaa sekin. On sitä paitsi niin korkealla, että kipein niskoin aikaa on mahdoton nähdä. Ehkä siitäkin lähtee virtalähde. Mitä läppärieläkeläinen kellolla yleensä tekee? Tässä paketissahan on kaikki: menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus muistutuksineen mennä milloin mihinkin hoitoon.

Nyt asiaan. Jokunen aika sitten Anna Emilia kävi puolisonsa kanssa Puijon tornissa. Luulee olevansa kummoinenkin valokuvaaja. Astui lonkkiaan pidellen näköalatasanteelle, jossa tuuli tuiversi ja vilu viilsi. Otti kuvia kunnes sormet kohmettuivat. Suomen kesä on yleensä sellaista. Korkeita paikkoja vierova aviopuoliso houkutteli vihdoin vaimonsa kahvilan puolelle. Ja siellä seinällä se oli. Takaperin kävelevä kello. Sehän olisi aikoinaan äkkinäisesti työkyvyttömyyseläköityneelle juuri sopiva tulevaisuutta mittaava aikarauta.

Useammin kuin kerran vajaakuntoiselle Anna Emilialle on yritetty syöttää pajunköyttä muka paremmasta tulevaisuudesta. Kyllä paras tulevaisuus on mennyt. Olisi sille tornikahvilan kellolle käyttöä. Ajankierron muljautus takaperoiseksi verryttäisi lihakset, voitelisi nivelet, häivyttäisi harmaat, jouduttaisi askeleet gasellimaiseksi juoksuksi pehmeille purupoluille, töihin, opiskelemaan, kouluun ja sitä rataa hitaasti mutta varmasti äidin hoidettavaksi tyttöseksi ja taaperoksi. Professori Sirkka-Liisa Kiveläkin kuului sanoneen, että meillä on Suomessa sentään lapsiasiamies. Ikäihmisiä varten ei kohta ole ketään. Pitäisi saada edes vanhusasiamies.

"Mahdotonta mikä mahdotonta, mutta saahan sitä edes mielikuvitella elämäänsä hitusen verran helpommaksi", tuumaa Anna Emilia ja laittaa tekstinsä luettavaksi. Mokoma luulee osaavansa valokuvaamisen lisäksi myös kirjoittaa.

Psst! Annetaan hänen luulla. Jooko?

_____

Pakinaperjantain aiheeseen Tulevaisuus.

Ampu tulee!

Ampu tulee! Tuota sanontaa sai mieheni eilen selvittää viisi- ja seitsenvuotiaille lapsenlapsille. Kaupungissahan sitä edeltää sireenin varoittava ääni. Maalla ennen tuon huudon piti riittää. Tuttu tuo huuto onkin. Keski-Suomen pientilan peltotilkut olivat paitsi viettäviä, myös kivisiä. Perkeleet ja saatanat tulivat jo pienenä tutuiksi, kun kuunteli hevosen perässä askeltavaa auraajaa tai päivämiehiä muissa peltotöissä. Isä se ei ollut. Hän kävi vieraalla töissä. Ja kuuntelivathan ne pienet korvat ja sanat taltioituivat ikimuistiin. Tuli tässä mieleeni, kun kuulin miten viisivuotias vunukka oli viikolla juuri kysynyt vanhemmiltaan, miksi kirosanat ja tupakka on keksitty, kun niitä ei saa käyttää. Sanopa se!

Hevonenkin sai tuta ohjaksista kulloisenkin vt. isännän väsymisen. Jatkuvasti joutui kiertämään kiviä milloin auralla, milloin viikatteella, milloin milläkin työkoneella. Väsyi niin perusteellisesti, että päätettiin raivata kivet pois. Kylänmiehillä oli laitteet siihen hommaan. Traktorilla meille sentään pääsi ja sen mukana tuli porakone. Ja meteli. Ostikohan isä dynamiitin, en muista. Puuha oli vaarallista, mutta kiehtovaa. Siellä ne pelloilta hiissatut isot kivet ja pirstotut lohkareet ovat välillä paketoitujen, nykyään vuokrattujen peltojen laidoilla. Ehkä muutama ampu tarvittiin myös navetan perustuksia kaivettaessa. Ainakin kaivoa tehdessä jouduttiin ampumaan ja vielä liki tupaa.

Sitä luuli, että nyt ne kivet loppuivat ja se kiroaminen. Mutta maahan muni niitä. Aika isojakin järkäleitä nousi vähitellen pintaan, vaikka ei kai vedenjakaja mitään maannousema-aluetta olekaan. Useammin kuin kerran olen kävellyt verkalleen itsekseen etenevän traktorin perässä ja noukkinut kiviä sen lavalle veljeni kanssa. Kopsista vaan. Hyvällä säällä se oli ihan mukavaa puuhaa. Ei me kiroiltu ollenkaan. Paikkansa ne käsin nostettavat nupulat löysivät kärrytien kuopista. Varsinkin suon kohdalla kiviä upposi raiteisiin niin paljon kun niitä sinne vei. Kivettiin pellot ja kivettiin tie. Kivien kierrätystä se oli. Ei pyörittämistä. Meidän kylällä.

_______

Pakinaperjantai 84. haastesana on Kivi.

Juhannumuistoja

Kahden osuuskaupan kylän juhannuskokon paikka oli mäellä erään isohkon maalaistalon lehmihaassa. Soratien poskessa oli ainakin kymmenenmentävä katettu maitolaituri nuorille ja kai vanhemmillekin lempiväisille. Vasta vuosia tämän 50-luvun juhannusmuiston jälkeen olen sen oivaltanut. Koko kylän kokolle kokoonnuttiin perheittäin jäsenkirjoja kysymättä. Sen sijaan arkisin tarkkaan syynättiin, kumman osuuskaupan ovisaranat aukeaisivat kenellekin. Miksi myymälät tuolloin jo rakennettiin ostoskeskuksiksi? Puhuttiin Aavasaksasta. Jotkut kai kävivät siellä juhannuksena.

------

Kymenlaaksossa Anjalan kartanon pihassa muistan istuneeni auringon lämmittämällä kivellä eräänä myöhempänä juhannuksena. Ensimmäisen kerran ilman esiliinaa. Ohjelmasta minulla ei ole minkäänlaista muistikuvaa, mutta onnellisesta olosta kyllä. En istunut kivellä yksin, vaan varovasti nojauduin itseäni pari vuotta vanhemman pojan kylkeen. Paikkakunnat vaihtuivat ja kirjeet kulkivat aikansa. Muistaakohan hän paremmin? Oli kylän poikia, minä tyttö vain poikkesin siellä eloni alkutaipaleella.

------

Oman kotipitäjän juhannukset 50- ja 60-luvuilla olivat kuin suoraan perinnekirjasta. Suursiivous tehtiin ennen juhannusta, kaikki paikat aittoja myöten kuurattiin, irrotettiin tuplat, haettiin pakolliset koivut, lämmitettiin juhannussauna ja poltettiin mahdollisesti nuotion kokoinen kokontapainen lammen rannassa hyttysten syöttinä. Suurten ikäluokkien tullessa naimaikään konfirmoitavia riitti lähemmäs sata vuosittain. Nykyään samaisen pitäjän syntyvyys on alle kymmenen.

Vuoden ainoa konfirmaatiojumalanpalvelus veti väkeä. Koko pitäjä tuntui kokoontuvan kirkolle. Henkilöautoja ei juuri ollut. Kuorma-autojen lavoille laitettiin irtopenkit ja näin peräkyliltäkin päästiin mukaan. Kai moni kävelikin kilometrisotalla tai tuli vesitse kahden järven välisellä kannaksella olevaan kirkkoon. Korven tyttönä en tiennyt mitään näistä vesireiteistä. Mieleeni ovat jääneet valkopaitaiset tumma-asuiset miehet ja valkoisissaan ruusukimppujaan nuuhkivat vasta konfirmoidut tytöt. Ja se ehdoton, kesän ainoa jäätelötötterö ennen kotimatkaa.

------

Lapsuuden juhannukset muistuvat lämpiminä ja poutaisina. Mökkijuhannuksista taas on painunut syvimmin tajuntaan hyttyset ja polttiaiset, sateet ja koleus. Parhaimmillaan muistan juhannusyönä olleen peräti neljä astetta lämmintä. Ei sentään pakkasta. Onneksi tuvassa oli iso leivinuuni. Lähdettiin sieltä joskus sen suurempia miettimättä melkein saman tien helpompiin oloihin takaisin kaupunkiin, oli juhannus tai ei. Juhannustaioista vain puhuttiin. Ei viskelty vastoja, kukkia poimittiin vain vaasiin koristeeksi. Korkealla mäellä ei pihlaja eikä juhannusruusukaan koskaan ehtinyt kukkaan jussiksi. Se oli kielon, suokukan ja suopursun aikaa.

------

Ai niin. Se viimeinen juhannus kotikotona. Olimme siellä koko perheellä, mutta juhannuskirkkoon ei ollut monta lähtijää. Vain vanhempani ja minä. Taisi olla pientä kiireenmakua lähdössä. Mieheni istui jo ratissa. Äitini istahti takapenkille, isä isokokoisempana oli valmiina pelkääjän paikalla. Ovi paukahti kiinni ja siinä samassa mieheni starttasi liikkeelle ja minä jäin kuin nalli kalliolle pihaan seisomaan. Jonkin ajan päästä äiti loihe kysymään: "Mihinkäs se Helvi jäi?"

_______

Muisteltu Pakinaperjantaille aiheesta Juhannus.