Vähitellen

On kuuma kesäpäivä. Malviina katselee kerrostalon toisen kerroksen keittiön ikkunasta vinosti oikealle. Sillä kohtaa kaavassa on vielä tyhjä metsäinen tontti. Malviina on päästänyt poikansa (Kuudenikäinen, Timo Turunen ja Katri-Helena) ensimmäisen kerran keskenään ulos ja pyytänyt heitä pysymään omalla pihalla. Aikansa pysyivätkin, kun äiti säntäili ikkunasta toiseen seuraten heidän liikkeitään. Varttitunnissa äidin ohjeet näkyivät unohtuneen. Metsäseikkailun kutsu oli voimakkaampi. Äiti-Malviinan sydänalaa kouraisee oudolla tavalla. Pitäisi vähitellen löysätä napanuoraa, antaa tilaa oppia itse, mutta samalla valvoa. Lähtee perään ja hakee pienet seikkailijat takaisin. Kaappaa kainaloonsa, silittää silkohapsia ja on hyvillään, että lapset ovat siinä silmien alla.

***

On pakkasta. Malviinan varpaita paleltaa, mutta tämän hän haluaa nähdä ja kuulla. Poikansa sotilasvalatilaisuuden ohjelmineen. Olkoonkin pakkasta ja matka pitkä. Ainakin kaksi nuorukaista pyörtyy kesken tilaisuuden. Auttajat ovat lähellä. Malviinan silmäkulmasta vierähtää kyynel kuin postimerkkinä ylös lähetetylle huokaukselle. Hän kuunteli tarkkaan, mihin nämä nuorukaiset sitoutuivat. Mahdottomaan hänen mielestään. Hernekeitto ja pannari maistuvat sentään tutulta ja äiti lukitsi omat pelkonsa ja ajatuksensa sydämensä takimmaiseen sopukkaan.

***

Kevään korvalla Malviina on ollut kaksi viikkoa pois kotoa. Poika on muuttanut sillä aikaa ensimmäiseen omaan asuntoonsa. Ei ole puhelinta, on onneksi sentään osoite. Miten tässä nyt näin kävi? Pari kertaa Malviina nousee portaat yksiön oven taakse mukanaan kassillinen ruokaa. Soittaa ovikelloa. Ei vastausta. Huolenpoikanen kipristää taas kerran sydänalaa, ihan kuin silloin kuumana kesäpäivänä viisitoista vuotta sitten. Hän nojautuu hetkeksi vasten viileää seinää, mutta alkaa kohta askeltaa kantamuksineen alas ja naurahtaen hupsuudelleen käskee itseään päästämään irti, lähettämään lapsensa lentoon. Kantakoon elämä.

______

Pakinaperjantai No 209.

Sanoja

ei sipuleita tällä kertaa enää
siksi että olisit itkettänyt minua

vaan siksi kun sen yhden kerran
syksyllä yhdessä
kiersimme sipuleita

minun ja sinun sipulit
ne kaksi sipulia kopsahti yhteen

sinä sanoit että se tarkoittaa
että myös tulevana vuotena
teemme yhdessä samaa

niin sanoit


ja kahdeksan tuntia
ennen viimeistä sydämenlyöntiäsi
sanoit että aika käy pitkäksi


on sanoja jotka eivät unohdu koskaan

_____


Valokuvatorstain ja runotorstain 184. haaste.

Edit. 16.11.

Tämä kuva käynee myös Mustavalkomaanantain haasteeseen # 48: Muisto isästä.

iit ja eet

Kuvalähde.

Ihminen on suunniteltu niin vajavaisesti, että nykymaailman tavallisen kodin hilavitkutinarsenaalin käyttöön ei riitä kertakaikkiaan kädet. Siis kaksi kättä. Ja sitten kun jompikumpi käsi on vielä poissa pelistä hartia- ja olkapääseutua tai kyynärpäätä nakertaneen hiiren myyräntyöstä, tilanne senkun hankaloituu. Mutta kun hätä on suuri on apukin lähellä.

On se niin verratonta, että henkilökohtaista (siis vihdoinkin tajusin, että etuliite i- sanojen edessä saattaa tarkoittaa henkilökohtaista, ikiomaa, e-etuliite taas tarkoittanee elektronista) mobiililaitetta, siis sitä iPhonea mainostetaan kertomalla, että sillä voi muuten soittaa. Digitaalisuuden esiinmarssi alkoi minun kohdallani siitä, että lapsille hankittiin digitaaliset rannekellot, siis iWatchit heidän ollessaan muistaakseni siinä alun toisella kymmenellä. Niistäkin aikoinaan kysyttiin, näyttävätkö ne kellonajan muiden ominaisuuksiensa ohella.

Oli mukava, kun niillä pystyi leikkimään sellaista kehittävää peliä, jossa arvioitiin, kuinka kauan vaikka viisi sekuntia kestää. Sehän kestää yleensä about viisi sekuntia, mutta se piti arvioida katsomatta kelloa. Toinen hauska peli oli testata reaktionopeutta. Siinä painettiin ajanottonappulaa start/ stop mahdollisimman nopeasti. En ollut hyvä kummassakaan. Ajanotto urheilukentän reunalla oli hiukan helpompaa, kun juoksivat vaikka edes sata metriä. Kohdallani virhemarginaali jäi näissäkin aika suureksi. (vrt. reaktionopeus)

Ensimmäisen iPuhelimen osti isolla rahalla miehelleni syntymäpäivälahjaksi. Se oli sellainen NMT-450, iso painava mötikkä, ei sentään niitä ns. kenkiä. Jossakin vaiheessa, GSM-vaiheessa, minäkin ostin kauniin punaisen antennilla varustetun iPuhelimen, jota pidin suurimman osan ajasta mykkänä lukitussa iKaapissa opettajainhuoneessa. Eihän sitä luokkaan arvannut viedä. Nyt taitaa jo eskarilaisilla olla iPuhelimet ja sitä nuoremmat tekevät omansa vaikka puupalikasta tai legoista, elleivät ole saaneet leikkeihinsä yhtä miljoonista ihan puhelu- ja tekstiviestikelpoisista vaihdossa ylimääräisiksi jääneistä laitteista.

Seuraava e-laite tuli ostetuksi eräällä matkalla. Kun on ikänsä liikkunut ihan omien tuntemuksiensa mukaan ilman mitään mittareita, sitä ajatteli elämän helpottuvan, jos hankkii eHeartRateMonitorin l. sykemittarin. On se ollut niin rintakehää puristava ja sitä tieten keuhkojen tilavuutta kuristava laite, että on jäänyt melkein käyttämättömäksi. Siinäkin aika ajoi ohitse. eScales kannattaa jättää omaan arvoonsa. Miten nyt jokin vaaka voi analyseerata lihakset ja rasvat tuosta noin vain. En jaksa luottaa, kun kerran kokeilin jossakin terveysbussissa.

iPodin yli olen hypännyt eikä minulla ole iPadiakaan. Ja tuo edellä mainittu iPhonen edullinen tarjous oli vain yrityksille, joten ensin pitäisi perustaa yritys. Ei sekään kai ilmaista ole. On minulla kuitenkin iGoogle-sivu asetettuna tässä koneessa. Tänäisessä lehdessä oli juttua tuosta kuvan iArmista, joka ikäänkuin antaisi lisäkäden. Puuttuu minulta kyllä vielä se eReaderikin eikä minun yleensä tarvitse hallita kaukosäätimiäkään muulloin kuin illalla painaa yhtä punaista nappia, että digilitteeveen ruutu pimenee. Vain yksi pieni punainen silmä jää tuijottamaan kohti sammuakseen kello 23.30. Siihen loppuu viimeistään telkkarin katsominen, jos nyt joskus jaksaisi sinne asti valvoa. Aamuihminen.

En nyt jaksa miettiä mitä muuta iitä ja eetä meillä on tai on vähintäänkin tarjottu tai liitännäislahjoina kirjekuorissa ja pahvilaatikoissa lähetetty. iTunes jos vielä olisi, päässäni soisi ja tinnittäisi vielä nykyistä enemmän. Vaan kun tässä digihilavitkuttimien piippauksien kakofoniassa ei soi sama levy, vaan mikä milloinkin. Kyllä minä niin mieleni pahoitin tuosta aiheesta, että pitäisi olla sama levy. Nämä kaikki digidigittimet soittelevat omia erilaisia piippauksiaan. Olen niin pahoillani.

_____

202. Pakinaperjantai: Sama levy soi

Unohtumaton maalaus

Kuvalähde.

Wikileaks on tarttunut uutisvirrassa korvaani useammin kuin kuin kerran viime päivinä. Pyysin äsken Googlelta kuvan minuun aikoinaan valtavan vaikutuksen tehneestä maalauksesta. Jouduin oikeaan wikiverkkoon klikkaillessani sivulta toiselle. Asioihin vihkiytyneille Wikimedia Commons on tietenkin tuttu juttu, mutta minä tunsin oikeastaan vain tuon Wikipedian, jolla tuntuu olevan vastaus melkein kaikkeen mahdolliseen kuten Veikolla Savon Sanomissa.

On meta-wiki, wikisanakirja, wikikirjasto, wikiarkisto, wikisitaatit, wikiuutiset, wikispecies ja wikiversity. Onkohan tämä kaikki valtava bittipaljous sitä somea? Vieläköhän keksisin tähän jonkin käsittämättömämmän sanan. Joka kotiin jaettavissa ruokaohjelehtisissäkin on joskus tavantalliaiselle häkellyttävää hilpeyttä aiheuttavaa teksti-iloittelua, varsinkin viineistä puhuttaessa. Eräskin argentiinalainen viini, jonka jätän nimettömäksi tarkoituksella, vaatii medium-pihvin ja täytetäisen kantarellimuhennoksen taltuttamaan mukavasti rodukkaan tanniinisuutensa. Taidatkos sen selvemmin sanoa?

Jos jaksoit lukea tänne saakka, saatan päästä itse asiaan. Kuvan maalauksestahan minun piti kirjoittaa joitakin muistumia. Sen on muuten tuo em. Wikimedia Commons valinnut tämän vuoden elokuun 18. päivän kuvaksi. Ivan Aivazovski, kuuluisa venäläinen marinisti, maalasi taulun vuonna 1850. Minun on täytynyt tutustuaVenäläisen taiteen museoon ensivisiitilläni silloiseen Leningradiin, koska kyseinen maalaus on ikäänkuin etsautunut silmieni verkkokalvoille. Opettaja Tamara Nikolaevna osasi kuljettaa meitä toinen toistaan koskettavamman maalauksen äärelle eikä kyseisen museon oppaita voi muuta kuin kiittää kiinnostavista esittelyistä. Minä olin heti myyty enkä usko olleeni ainoa.

Kiistakapulakin tästä maalauksesta on tullut. Monesko aalto se onkaan voimakkain? Yhdeksäs? Seitsemäs? Olkoon kumpi hyvänsä, mutta tätä maalausta ei maakrapukaan pystynyt ohittamaan olankohautuksella. Melkoinen rahasampo se taitaa olla edelleeen , koska sen sanotaan olevan eniten kopioitu venäläinen maalaus. Eihän siinä mitään, kun vain rahkeet riittävät. Ei kai vai kukaan nykydigiwikiaikana ole kuvannut sitä paikan päällä. 70-luvulla kamerat piti jättää kamera hranenijaan.

Lisätietoa ja kuvia merimaalarin valtavasta tuotannosta löytyy esimerkiksi täältä.

____

Pakinaperjantain 195. aihe: Maalaus

Salaisuus

- Hei mummu, onko tää sun uusi puhelin? Paljonko se makso? Onko siinä bluutuutti?

- Se makso semmoset 40 euroa, kun mummulla oli vuoden ajalta kertynyt etuseteli ja mummu lupasi pysyä entisen operaattorin asiakkaana.

- Niin halpa. Mummu, minä haluaisin semmosen bluutuutkännykän?

- Ei nämä puhelimet mitään halpoja ole. Ajattele nyt, että perheessä on vaikka neljä lasta ja jokaisella on oma kännykkä. On pakko laittaa saldorajoitukset, ettei laskut pääse karkaamaan käsistä. Mikä se semmonen bluutuut muuten on?

- En tiijä, mutta mun kaikilla kavereilla on semmoset ja ne voi lähettää toisillee jotakin, vaikka erilaisii soittoääniä vaikka. Minusta on kurja vaan seistä vieressä ja katsella, kun ne lähettelevät toisilleen niitä, mitä ne nyt on. No ainakin soittiksia.

- Onhan näissä näitä valmiita soittoääniä ja voi vaikka laulaa tai soittaa omanlaisensa sinne. Minä kokeilin sitä kerran. Katotaas vaikka, mitä musiikkia täältä löytyy.

- Galleria, kaikki sisältö, tuolla näkyy lukevan musiikki, mitähän siellä on? Tuossa on jokin Stones.aac. Arvaisikohan tuosta painaa?

- Paina vaan. Etkö sinä, mummu, osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, en osaa, ainakaan vielä. Tässä on ihan liikaa näitä valikoita ja ominaisuuksia. No, painan nyt kuitenkin.

- Onpa ihan kiva kappale. Onko siellä muita kappaleita? Lopeta se.

- Miten tämän saa loppumaan? Taitetaanpa koko laite kiinni. Puhelu loppuu ainakin niin. Hei, tämä vaan soittaa. Apua, miten tämän saa nyt lopettamaan?

- Etkö sinä, mummu, ihan oikeesti osaa käyttää omaa puhelintasi?

- No, osaan minä soittaa ja vastata ja lähettää tekstiviestin. (Puhisee itsekseen.) Ei olisi pitänyt mennä kokeilemaan sellaista mitä ei osaa. Mitä me nyt tehdään? Tästähän kuluu koko akku, jos se soittaa tätä samaa kappaletta loputtomiin. Yritetään vielä kerran. Takaisin samaan valikkoon. Onhan tuossa vasemmalla alhaalla valinnat. Yksi on Mykistäminen. Mykistyykö tämä koko puhelin, jos painan siitä?

- En tiedä. Kokeile. Ei kerrota kenellekään.

- No, ainakin soitto lakkasi. Hyvä. Ei kerrota. Tämä on sitten meidän salaisuus.

Vaari astuu huoneeseen hetken kuluttua.

- Hei vaari, mummun piti mykistää puhelimensa, kun se vaan soi ja soi. Kun se on nyt mykistetty, niin soittaako se enää puhelujakaan?
_____

Pakinaperjantai #191.

Lemmikki

Olen lehmäfani, mutta urbaaniympäristössä en voi ajatella ottavani lehmää lemmikiksi. Pehmolehmiä, lehmäsaaleja, lehmämukeja ynnä muuta lehmärekvisiittaa separaattorin osia myöten kyllä löytyy. Hevosesta voisi käsittääkseni omistaa osan kaupunkilainenkin. Vastaavaa lehmänosituspalvelua en tiedä olevan. Ei ole kissaa eikä koiraa ja akvaariostakin on luovuttu. Joudun nyt kertomaan kuvan lemmikistä, joka ei siis ole omani. Valitsin Ossin, koska se ei ole ihan jokamiehen eikä jokanaisen lemmikki.

Eräässä tutussa talossa on siis lemmikkinä oheisen kuvan Ossi. Ossi on iguaani ja lötköilee isossa terraariossaan silloin, kun talossa on vieraita. Normaalioloissa Ossi liikkuu vapaana muun perheen joukossa. Se kulkee portaita ylös ja alas liukumäkeä laskien, kiipeää ketterästi hellan luukkuja pitkin liedelle ja keittiön työtasolle syömään siihen mahdolliseti jääneet yrtit. Ei voi koskaan tietää, mistä sen löytää. Ossi tarvitsee kuvan lämpölampun. Siis terraarion ulkopuolellakin sitä kannattaa etsiä lämpimistä paikoista. Tietokoneen näyttöpääte, ei siis mikään nykymallinen litteevee, esimerkiksi on hyvä paikka. Ossia varten kannattaa olla vaihtamatta läppäriin.

Se että Ossin selkäpiikit olivat selvästi näkyvissä ei johdu mistään mielenilmaisusta,vaan Ossilla oli kuvanottohetkellä menossa nahanluonti. Pyysin omistajaa kuvaamaan lemmikkinsä luonnetta yhdellä adjektiivilla. Nälkäinen. Pelokas. Kiltti. Sain kolme. Onneksi Ossi on kasvisyöjä.

Kuvatessa Ossi oli lasiseinän takana. Minulle tarjottiin kyllä mahdollisuus avata lasi ja ottaa tarkempia kuvia, vaikka makroja. Sen verran kavahdin noin metrin mittaista piikkiselkäistä liskoa, että kieltäydyin kunniasta. Tarkan kuvan saamisen vaihtoehdot olivat: A. Ossi ei lähtisi terraariosta minnekään eli pelkäisi minua B. Ossi liukkaasti vilistäisi ulos terraariosta eli minä pelkäisin sitä entistä enemmän. Miksiköhän? Äskettäin maalla käydessäni ja kävellessäni helteen paahtamaa heinikkopolkua oikein toivoin, että näkisin pitkästä aikaa kyyn. Iguaanihan on kiltti ja pelokas kasvissyöjä. Ei kyykäärmekään pahuuttaan puraise, ainoastaan puolustautuakseen.

Pakinaperjantai #189.

Elämäni siilit

Siili ei kuulu kotipaikkani luontaiseen lajistoon. Kerran sitä yritettiin tulokkaana kotouttaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä kaupunginosassa siilejä näkee paljon. Valitettavasti eniten ajoväylällä auton alle ruhjoutuneina aamuisin ennen kuin varikset ovat ehtineet suorittaa heille luonnostaan lankeavan jälkipyykin.

Olen runsashiuksista sukua. Niinpä lastenkin hiukset kasvoivat nopeaan tahtiin. Koska jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta piti asunto- ja autovelkaisena säästää, aloin itse muotoilla lasteni hiukset. Ostin oikein jonkin kotiparturiphilipsin. Tässä asiassa ei into korvannut taidon puutetta, joten poikien pahasti lovetut pellavapäät piti eräänkin kerran leikkauttaa oikealla parturilla siilitukiksi. Kyllä se kesällä menetteli.

Muutama vuosi sitten viereiselle tyynylle ilmaantui uusi siilitukka. Kuusitoista milliä on kuulemma sopiva mitta. On minulle taas tarjottu konetta käteen, jotta leikkaisin sen ilmaiseksi. Nyt olen jo sen verran viisastunut, etten ryhdy moiseen. Onhan asunto maksettu ja lapset jo omillaan. Mielelläni suon ansion alveineen parturille, jotta minun ei tarvitse harmitella muotopuolta hiusmallia.

Itsekin voisin ajatella leikkauttavani hiukseni siilitukaksi. Kampaaja on eri mieltä asiasta. Otsalle tulisi kuulemma räystäs ja pyörteisten aiheuttamia jakauksia omituisiin paikkoihin.

____

Pakinaperjantai: siili