Depressio

Tapasin äskettäin Annan, entisen työkaverini. Hän tarjosi minulle kahvit Shellin baarissa. Muisteltiin menneitä. Eläkkeelle jääminen oli varsinaisena puheenaiheena, koska olen itsekin kohta jäämässä oloneuvokseksi. Kyselin Annalta, millaisen paperisodan hän aikoinaan joutui käymään.

- Kyllä minun vanhat kalenterini ja muisti kertovat pitkästä taistelusta. Oikea jalkani osoitti yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sivulle, kun poljin toiseksi viimeiselle käynnille psykologin vastaanotolle. Joitakin testejä oli vielä kuulemma tulossa. Eläkkeelle en päässyt rankaperäisillä diagnooseilla, vaikka tavarat eivät enää pysyneet käsissä ja jalat katosivat välillä alta. Ne olivat liian vähäisiä vaivoja Kelan lääkäreille.

- Mitä ne vaati? Lisää diagnooseja tietenkin. Millaisia testejä ne muuten teetti?

- Annas olla, kun kerron. Ne tehtiin siellä neljännessä kerroksessa. Odotuskäytävä oli muuten aina tyhjä ja täysin virikkeetön. Kohta hoikka punakiharatukkainen nuori psykologi pyysi minut sisään. Testit alkoivat. Tehtäviä oli paljon. Ne olivat matematiikkaa, yleistietoa, päässälaskuja, muistitehtäviä ja tuntuivat ihan helpoilta. Olisikohan niissä kannattanut bluffata, että lopputulos olisi ollut toivottava, sekin tuli mieleen. En kuitenkaan bluffannut. Minut on opetettu yrittämään parhaani – kaikessa.

- No se kyllä tiedetään. Liiankin kanssa.

Lopuksi minulle lyötiin käteen kymmenen pahvikorttia. Siinäpä vasta alkoikin puliveivaaminen. Kämmenet kostuivat. Otsalle kihosi muutama helmi. Näkö sumeni samaa tahtia kuin pulssi nousi. Olinhan minä joskus kuullut musteläiskätestistä.Nekö nyt sitten mittaavat ihmisen työkunnon ja rangan tukevuuden? Psykologi ei ollut ohjailevinaan minua, kuulemma tarkkaili vain ja teki muistiinpanoja. Katselin kuvia ja ihmettelin hiljaa ja ääneenkin. Aloin jo katsella ympärilleni, jos vaikka nauhoittivatkin sen session. Minulla kun oli se selkä julmetun kipeä eikä istumisestakaan tahtonut tulla mitään. Kiemurtelin siinä tuolilla kuin mato koukussa. Mutta joutua nyt itse siihen.

- Millaisia kuvia niissä oli?

- Kummallista, miten jok´ikinen kuvakortti muistutti minun mielestäni jotakin selkärangan osaa. Olen sen verran nähnyt magneettikuvien poikkileikkeitä. Oli lantiota, joo, enimmäkseen lantiota. Sehän viittaa tietenkin seksiin tai sen puuttumiseen. Minä ajattelin, että sanon kyllä mitä ajattelen ajattelematta sen enempää mitä sanon. Totta siis, joka sana.

- Mitähän minä näkisin niissä?

- On ne netissä nykyään. Voit käydä katsomassa. Oikeita vastauksia ei ole. Mikä erikoisinta, minä itse en saanut nähdä edes omia tuloksiani, vaikka kuinka tivasin. Lausunto olisi saattanut herkkää sielua viirata vielä lisää – suuntaan tai toiseen. Minun arkijärkiymmärrykseeni ei mahdu, ettei minulle todellakaan selvitetty, mitä se psykologinplanttu niistä ja kaikesta aikailusta ja oheisräpeltämisestä nauhalle luki tai paperille pisti. Vaan mitäpä niistä. Masentuuhan sitä, kun ei mihinkään kykene.

Olkoonpa hyvää tai huonoa, osattiin sillä lausunnolla tehdä Annasta sen sortin sairas, että yksi uusi diagnoosi kymmenen entisen jatkoksi riipustettuna lopulta riitti liikauttamaan eläkeasiaa eteenpäin. Vaikka ihan saman oloiselta se Anna minun mielestäni edelleen vaikuttaa.

____

116. Pakinaperjantain taikasana.

Painajainen

(Kuva on tehty ohjelmalla Dreamlines.)

Aikoja sitten kirjoitin Runotorstaihin tämän tarinan, joka itse asiassa onkin yksi painajainen.

______


On valoisaa, kevättä. Helvi on hiukan toisella kymmenellä. Isoisän kiikkustuoli on tyhjä. Tupa huutaa hiljaisuutta ja turvattomuutta aina, kun isoisä on jossakin asioilla.
_

Viime viikollakin äiti oli raijannut ruskeita pahvilaatikoita tupaan ja alkanut vimmoissaan ja itkuisena pakata pesueensa vaatteita niihin. Helvi oli seurannut salaa kammarin oven raosta. Äiti oli ollut niin outona, vieraana. Pelotti.

"Kyllä me tästä nyt lähdetään! Tehkää, miten haluatte!"

Isoisä yritti rauhoitella ja saikin äidin pinkkaamaan lastenvaatteet takaisin kaappiin. Pahvilaatikot nostettiin uuninpankolle sillä kertaa.
_

Puhelin soi ja soi ja soi. Helvi näkee, kun äiti kiirehtii heti pois tuvasta. Tytön on siis pakko vastata. Isä soittaa ja tivaa hakemaan äitiä puhelimeen. Helvi sanoo, ettei äiti ole sisällä, vaikka tietää hänen olevan. Ulko-ovi ei ollut kolahtanut. Lapsikin vaistoaa äidin häpeän, kun joutuu hakemaan hänet puhelimeen vintin pimeästä portaikosta. Hän teki mitä isä käski. Hän tekee aina mitä isä tai äiti käskee. Äiti työntää kammarin oven tiukasti kiinni. Puhelu on lyhyt.
_

On helteisen kesäpäivän ilta. Lauantai ja lakananvaihtopäivä. Isä ei ole vielä tullut töistä. Äitiä ei näy mailla eikä halmeilla. Olisiko hän mennyt vattuja poimimaan?, Helvi pohtii. Ahdistaa. Kun Helvi menee hakemaan vaihtolakanoita kaapista, hän huomaa kauniisti taitellun kirjelappusen siistin lakanapinkan päällä. Kirjeen sisällä on jotakin. Äidin sormukset! Helvin sydän särkyy mahdottoman edessä. Hirvittävä pelko kouristaa vatsan pohjaa, kun hän lähtee etsimään äitiä. Mitä se isä nyt sanoo?

_____

115. Pakinaperjantai.

Kiikun kaakun

Oli kiikun kaakun, etten laittanut tätä tarinaa sen Ärrävika-otsikon alle. Yleensäkin alkaa olla kiikun kaakun, syntyykö mitään tarinaa, suoltuuko sanoja, toimiiko pää ja varsinkin se itsesensuuri.

Römanneilla ei ole tremulaattoria, jonka avustuksella ällästä saisi helposti ärrän. Sehän on sellainen kone, joka tärisyttää kielenkärkeä vasten yläikeniä. Niinpä Ristolla ärrä on ällä. Mutta kaverit, äiti ja oma perhe ymmärtävät häntä aivan hyvin. Puheterapeuteista on huutava pula. Ja heillä on kovat taksatkin. Risto ei ehtinyt käydä terapiaansa ennen kouluikää. Oli kiikun kaakun, ettei ennen kouluun menoa muutettu pojan toinen nimi Juhani kutsumanimeksi. Sukunimikin kun sattuu olemaan ärrällinen, Röman. Onneksi äiti ei kuitenkaan toteuttanut aiettaan. Hän oivalsi, ettei täällä maailmassa täydellisiä tarvitse olla. Ärrä on tullakseen tai sitten ei. Jos se ilmaantusi vaikka nyt alkaneena vuonna. Ristolla riittää älliä kiertääkin ärriä tarvittaessa. Kotona saa puhua juuri niinkuin puhututtaa.

Risto on siis reipas koulupoika ja kova puhumaan. Häntä itseään pieni yhden äänteen puuttuminen ei haittaa yhtään. Heti kotiovella hän aina alkaa innoissaan kertoa päivän tapahtumia äidille ja pikkusiskolle.

- Äiti, moi, tänään me jo kellottiin kolmella matikantunnilla. Ja kuviksen tunnilla Halli laivostu, ku sen piilustus ei onnistunu. Se lepi koko papelin. Opettaja laitto minut ja Leijan siivoamaan loskat pois luokan lattialta. Minä en kyllä tehnyt mitään, mutta Leija haukku Hallin piilloksen. Se piilsi välikynällä ison mustan listin siihen. No, sano se Liitta-ope, että minä nauloin. Ei olis saanu naulaa.

- Olikos sinulla tänään sitä puheopetusta?

- Ei ollu. Se telapeutti oli sailaana. Kuule, äiti, musiikkitunnilla me läpätään. Se on kivaa. Me tehtiin ihan oma läppi. Siitä tuli niin hyvä, että Leija sanokin mua Listo Läppääjäksi. Luno keltoo luuasta. On joku koululuuan juhlavuosi, ope sano. Me sitten esitetään se vanhempainillassa ilmakitalan kanssa. Isänkin on tultava katsomaan sitte.

- Onko se räppi sinulla paperilla vai muistatko ulkoa? Esitäpä se nyt harjoituksen vuoksi meille. Saat kohta välipalan.

Äiti on itsekin lorutellut paljon lapsilleen. Se on hykerryttävän hauskaa. Joskus he riehaantuvat peräti oopperoimaan keskustelunsa. Isä ei tosin ole siitä niin innostunut. Räppääminen on kuulemma mieluisampi vaihtoehto kuuntelijan kannalta.

Risto ojentaa äidille paperinpalan ja alkaa räpätä ja ilmakitaroida.

peruna, kaali, porkkana
pitää olla tarkkana
mummu se antaa raastetta
sekä oranssia tuoremehua
jou!

äiti keittää aamupuuroa
sen päälle laittaa marjoja
mansikkaa ja herukkaa
herkkua hän tarjoaa
jou!

lasissa on aitoa
rasvatonta maitoa
itse otan leipää viipaleen
hankin ruista ranteeseen
jou!

_____

Pakinaperjantaille aiheesta "Kiikun kaakun."

Punainen

Punainen on väritetty sana: Punainen tupa ja perunamaa. Punainen viiva. Punakynä. Punakone. Punainen Risti. Ruusut tulipunaiset. Punamulta. Mutta nyt sanoista tositarinaan.

Olen lähtöisin punamullalla maalatusta mökistä. Talvisin hiihdin posket punaisina kouluun. Yhden vuoden yksin. Toisella luokalla veljen kanssa. Poikkesimme usein naapuritalossa koulumatkalla, koska meille tarjottiin siellä punakylkisiä omenoita. Kotonamme niitä ei kasvanut.

Lähdin oppikouluun. Se tarkoitti kohdallani kiertokoulua, koska kouluaikana perheeni muutti niin monta kertaa, etten ehtinyt juurtua minnekään. Siksi punamullalla maalattu kotimökki muuttui vuosien mittaan aina vain tärkeämmäksi.

Vanhempani patistivat opiskelemaan, koska heillä itsellään ei ollut ollut siihen mahdollisuuksia. Lukion jälkeen keräsin kamppeeni yhteen matkalaukkuun ja muutin Helsinkiin opiskelemaan. Olin tuonaikainen uusavuton, liian nuori maalaistyttö suureen kaupunkiin. Mitä alkaisin opiskella?

Yhdeksi aineeksi valitsin venäjän kielen, koska en osannut sitä entuudestaan sanaakaan enkä edes tuntenut ketään joka olisi osannut. Oudot aakkosetkin kiehtoivat. Suorastaan rakastuin tuohon kieleen ja kulttuuriin. Politiikasta en ymmärtänyt mitään. Se ei minua kiinnostanut.

Työssä kieli ja politiikka alkoivat kummasti hiertää toisiaan. Yllätyin kun keskiseen Suomeen palatessani oppilaat alkoivat nimitellä minua ryssäksi ja kommunistiksi. Venäjä, ryssä ja kommunisti olivat heille synonyymeja. Selvittelin heille sanoja ja niiden merkityksiä. Ja tulimme hyvin toimeen. Englannin tunneillakin he pyysivät opettamaan jonkun sanan venäjää. Yhteiseksi iloksi. Joskus hajamielisyydessäni saatoin aloittaa oppitunnin reippaasti väärällä kielellä.

Aloin harrastaa hölkkäämistä jossain vaiheessa. Sen seurauksena painoni putosi ja piti ostaa uusia vaatteita. Jotenkin silloin satuin tykästymään punaisiin pitkiksiin ja puolipitkään punaiseen takkiin. Luultavasti kaipasin piristystä. Hätkähdin, kun uuden lukuvuoden alkaessa eräs työkaveri tokaisi minun hankkineen aatteeni väriset vaatteet. Onneksi kahden kesken. Taas seurasi sanan selitystä. Totta se oli, että hän näki punaista. Olinhan pukeutunut punaiseen. Punainen oli hänelle kuin punainen vaate. Minulle vain väri värien joukossa.

____

Tarinamaanantain aiheesta Punainen.

Hidasteita

Muutaman viime päivän aikana olen hämmästynyt tuon tuostakin tämän koneen ja sen silmieni eteen tuomien muutosten ja uudistusten kanssa.

Ensiksi, tämä blogialusta suoltaa uusia ominaisuuksia niin nopeaa tahtia, etten pysy mukana. Sinne on tullut lukija ja lukijoitakin muutama.

Toiseksi, Vuodatus taas kadotti kaikki laatikot jonnekin.

Kolmanneksi, käyttämäni Googlen lukija muutti muotoaan ihan itsekseen, pyytämättä. Jotenkin automaattisesti. Siihen tuli mm. sellainen uusi hyvä ominaisuus, että se kääntää tilaamani syötteet omalle kielelleni, siis suomeksi. Googlessa puhaltavat siis uudet tuulet.

Neljänneksi, em. yhtiön Analytics on myös uudistunut. En ollut oppinut käyttämään entistäkään. Olikohan se alfa, kun nyt näkyy olevan beta?

Viidenneksi, WP:n Monotone-kuvablogipohja hohti aikansa vitivalkoisena. Ei muuten ole lainkaan yksitoikkoinen se pohja. Viime viikolla se kai päivitettiin entistä ehommaksi, mikä minun kohdallani on yhtä kuin hitaammaksi.

Viimeinen muutos, joka on kaikkein hankalin luetelluista, on nyt tämä koneen oma näppäimistö. Olisin odottanut a:n tai s:n lakkaavan pelittämästä, koska ne ovat selvästi kuluneimmat. Mutta ei! Ko. tempun teki e:n ja t:n välissä oleva näppäin. Kun sitä painaa ei tapahdu yhtään mitään. Jouduin siis tämänkin tekstin vasiten laatimaan ilman sitä. Onnistui tämä vielä nyt, mutta kun se puuttuva on useammassa kuin yhdessä salasanassa...

Eikä *uuvimeisseli auta yhtään, kuten ennen Adle*in ja *emingtonin aikaan. Onneksi hii*i toimii vielä.

_______

Pakinape*jantaille haastesanasta Ä**ävika.

Panssarit

Sillä naapurin Malviinalla on se heikko selkä. Olemme siitä paljon haastelleet, koska itselläni on samansuuntaista kremppaa. On kuulemma diagnooseja osteopeniasta, stenooseista, osteofyyteistä johonkin automa… autoimmuunisairauteen asti. Pahanlainen sekasyndrooma se on. Lääkärisanoja ja numerosarjoja. Selvällä suomella sanottuna hänen selkänsä on vino ja kiero. Ja kipeä. Pistää. Juilii.Vetää. Työntää. Kiskoo. Puhuvat nykyään tukielinsairauksista. Sitä se on. Selätön Malviina ei tahdo pysyä pystyssä. Kun kovasti sattuu, lihakset luonnostaan jämähtävät panssariksi rangan avuksi. Välillä häntä huippasee hyvänlaatuisesti.

Konservatiivinen tämä Malviina tietenkin iäkkäänä immeisenä on. Siksikin hän luulee saavansa konservatiista hoitoa vuosia jatkuneeseen kiusaan. Se tarkoittaa käytännössä ihan vaan sitä, että pitää paketoida itsensä tukikorsettiiin. Niin ja hoitaa itse itseään. Pitää liikkua, jotta ranka pysyy liikkuvana.. Hän on kokeillut tietenkin kaikki tunnetut liikehoidot, kyseenalaiset vaihtoehtohoidot ja poppaskonstitkin. Eilen hän taas oli ollut venytyksessä.

” Tässä hommassa on, kuule, jonkinlainen ristiriita. Selkäranka tarvitsee lihaspanssarin tuekseen. Rintakehän lihaspanssari taas pitäisi kuulemma purkaa, saada auki. Vasta sitten alkaisi sen oikeanlaisen lihaspanssarin rakentuminen. Ja kuule. Minun olisi opittava olemaan reagoimatta. Ei pitäisi välittää mistään. On se erikoista.”

Kokeeksi ostettu korea ja kallis korsetti on muuten hankala pukea. Mustat hakaset hukkuvat käänteiden alle. Malviinan puoliso on saanut sormensa kipeiksi näprätessään hakasia kiinni juhlatilaisuuksien alla. Laadukkaaksi mainostettu vaatekappale ei kyllä kunnolla tue, mutta kohottaahan se valahtanutta rintavarustusta. Tosipaikan tullen Malviinan on vaan suostuttava Respectan mittatilattuun vaaleanpunaiseen kokopitkään nirunarunauha-hakas-vetoketjutukiliiviin. Se se vasta panssari on. Puristaa niin ettei henki tahdo kulkea. Ihan liikepaikoillakin Malviina on oppinut sujauttamaan kätensä puseronsa alle, löysäämään rensseleitä ja aukomaan edessä olevaa vetoketjua tarvittaessa.

”Onneksi Malviina on oppinut olemaan välittämättä - edes jostakin ”

_____

Pakinaperjantain aiheesta Panssari.

Näyttö

Kesti tovin ennen kuin Anna Emilialle selvisi mistä näytöstä kirjoittaa. Näkyä, näkyvä, nähdä, näyttää. Nimisana näyttö vrt. käyttö, täyttö. Siis tietotekniikassa. Entä jos kuitenkin guuglaisi:

(Näyttöjen tärkeimpiä ominaisuuksia ovat pikselin eli kuvapisteen koko (esim. 0,26 mm), resoluutio, kaistanleveys (kHz) ja virkistystaajuus (Hz). Nämä määräävät sen, kuinka tarkkaa näyttötilaa on mahdollista monitorilla käyttää. Nykyisissä monitoreissa värien määrä ei yleensä vaikuta käytettävään tarkkuuteen. Näytönohjaimen tehtävänä on piirtää kuvat näytölle, ja näytönohjaimen muistin koosta riippuu miten suuria resoluutioita ja värimääriä näytöllä voidaan esittää.)

Monitori. Moni tori. Monella torilla livekonserteissa onkin näkynyt isoja litteitä näyttöjä. Jotenkin on kai jännää, kun sama ohjelma, jota lavalla esitetään, pyörii koko ajan siinä taustalla. Ne ovat siitä hankalia, ettei tiedä kumpaa katsoisi. On niitä tarpeellisiakin: liikenneasemilla, koulujen käytävillä ja lennonjohtotorneissa. Vähiten miellyttävää on muuten seurata näytöltä vaikka mahalaukun tähystystä. No, nämä ovat esimerkkejä näytön käytöstä.

Asiaan. Näyttö on siis vain se ruutu, joka näyttää tarvittaessa kaiken millä kone ja netti on täytetty. Anna Emilian oman koneen näytön täyttää kaunis digikuva erämaajärvestä. Osin kyllä kuvan vasen laita on ikävästi kuvakeviidakon peittämä. Nämä näytöllä olevat kuvakkeet ovat oikoteitä laajakaistalle ja erilaisiin ohjelmiin. Aina kaikki ei kyllä toimi. Näyttö saattaa pimetä jonkin automaattisen päivityksen takia juuri pahimmalla hetkellä. Joskus se taas huutaa erroria. Kone on juuri toipunut vakavasta virheestä. Ottakaa yhteys ylläpitäjään…

Näyttö on erittäin herkkä kapistus. Koneen mukana tuli tarkat ohjeet siitä, miten sitä tulee paapoa. Se on pidettävä puhtaana, varottava koskemasta siihen terävillä esineillä jne. Rasvaiset sormetkin pilaavat sen. Sylimallisissa koneissa näytön paikkaa on mahdoton valita, joten kannattaa hankkia erillinen. Toisaalta kannettavaa konetta voi siirrellä mielensä mukaan. Näyttöä pitää myös säästää, mikä alkaneen taantuman aikana on ihan järkeenkäypää. Anna Emiliallakin on jokin näytönsäästäjäsysteemi pyörimässä. Sen kyllä luulisi kuluvan siinä, kun se koko ajan jotakin näyttää…, mutta ei hän ymmärrä tuosta em. virkistystaajuudestakaan mitään. Silmät tässä väsyvät.Taas.

______

Pakinaperjantaille 103. aiheesta.