Elämäni siilit

Siili ei kuulu kotipaikkani luontaiseen lajistoon. Kerran sitä yritettiin tulokkaana kotouttaa, mutta huonolla menestyksellä. Tässä kaupunginosassa siilejä näkee paljon. Valitettavasti eniten ajoväylällä auton alle ruhjoutuneina aamuisin ennen kuin varikset ovat ehtineet suorittaa heille luonnostaan lankeavan jälkipyykin.

Olen runsashiuksista sukua. Niinpä lastenkin hiukset kasvoivat nopeaan tahtiin. Koska jokaisesta mahdollisesta ja mahdottomasta asiasta piti asunto- ja autovelkaisena säästää, aloin itse muotoilla lasteni hiukset. Ostin oikein jonkin kotiparturiphilipsin. Tässä asiassa ei into korvannut taidon puutetta, joten poikien pahasti lovetut pellavapäät piti eräänkin kerran leikkauttaa oikealla parturilla siilitukiksi. Kyllä se kesällä menetteli.

Muutama vuosi sitten viereiselle tyynylle ilmaantui uusi siilitukka. Kuusitoista milliä on kuulemma sopiva mitta. On minulle taas tarjottu konetta käteen, jotta leikkaisin sen ilmaiseksi. Nyt olen jo sen verran viisastunut, etten ryhdy moiseen. Onhan asunto maksettu ja lapset jo omillaan. Mielelläni suon ansion alveineen parturille, jotta minun ei tarvitse harmitella muotopuolta hiusmallia.

Itsekin voisin ajatella leikkauttavani hiukseni siilitukaksi. Kampaaja on eri mieltä asiasta. Otsalle tulisi kuulemma räystäs ja pyörteisten aiheuttamia jakauksia omituisiin paikkoihin.

____

Pakinaperjantai: siili

Sikahyvää kanaa?

porsas, parikin
keväisin
säkissä kotiin kannettiin
paljon ruokaa annettiin
ja rapsutusta ja nimet tietenkin
Mooses muistaakseni viimeisin

syksyksi kesä kääntyi
lasten ilmeet ikävästi vääntyi
kun Vihtori ilmestyi taloon

ruokkijat ja rapsuttajat tiesivät
miksi lahtipenkki ulos kannettiin
ja padantäysi kiehuvaa vettä keitettiin

kanat saivat rauhassa kulkea
niiden reittejä ei ennen tarvinnut sulkea
jos vain munia riitti
äiti kiitti

vasta vuosikymmeniä myöhemmin

sika pääsi telkkariin
(vuoksi Juicen, luulen niin)
saiko armon, tiedä en
kun kulki ohitsemme joka ilta hokien:
syökää kanaa, syökää kanaa, syökää kanaa

joskus harvoin katkesi myös kanan kaula
iskuun vesomen
lensi hetken, vaan ei enää laula(nut)

nyt ovat sellofaanissa molemmat
(ilokokaasuussa)
melkein samalta myös maistuvat

Pakinaperjantain eläinaiheet 184: sika ja 185: kana

Ensin ostetaan porsas

Oli kesä alullaan. Loikkasen Selma tavasi ohutta aviisia. Ilmoituksia-palstalta hän löysi etsimänsä. Eläinauto kulkisi tiistaina tuosta kolmen kilometrin päästä. Ei muuta kuin lyijykynällä allakkaan merkki ja ukko laitettaisiin asialle. Joulu käväisi mielessä. Eikä se siihen jäisi. Kevääseen asti niillä lihoilla pitäisi katras pitää ruuassa. Kärrytiellä ei polkupyörästä yleensä ollut kuin haittaa, mutta porsaanhakureissulle se kuitenkin otettiin esiin. Selma etsi aitasta säkinkin Volmarille valmiiksi.

Ikävästi porsas teutaroi ja vinkui, kun sitä retuutettiin kivistä tietä kotiin. Liukasliikkeinen se oli. Livahti karkuun ja navetan ovesta ulos heti kun säkinsuu avattiin. Kaikki kynnelle kykenevät perään. Kului tovi ja toinenkin ennen kuin hikeentynyt ja äkeentynyt Volmari kantoi karkuretkellä uuvahtaneen possun kullankeltaisilla oljilla somaksi siistittyyn karsinaan. Lapset ihailivat ruusunpunaista possua aidan rakosista, silittelivät, rapsuttelivat, nimeä miettivät. Olisi Ruusan vuoro saada antaa se nimi. Possusta tuli Mooses. Navetan taakse oli tehty aitauskin sille. Vesiheinää se rakasti. Kosteana kesänä sitä riitti perunapellolta ja kasvimaalta kantaa. Ja kaikki ruuantähteet kelpasivat myös.

Äkkiä meni kesä. Porsaasta oli kasvanut iso sianrotjake. Lapsetkin tiesivät, mitä olisi odotettavissa. Vihtori tulisi pakkaskelillä lumien aikaan ja tekisi siitä selvää ennen lyhyen päivän illaksi sinertymistä. Ei se hyvältä tuntunut, mutta jokavuotinen perinne se oli. Illalla ja seuraavana päivänä lapset kävivät ihmettelemässä liha-aitassa riippuvaa ruhoa. Tuvassa tuoksui tappaiskeitto ja veripalttu oli uunissa paistumassa. Sylttykin oli isossa kattilassa kiehumassa. Joskus sianpuolikas rahanpuutteessa saatettiin viedä kauppaan. Toisinaan se paloiteltiin aitan lihatiinuun merisuolan sekaan.

Samalla aikaa kun lipeäkaloja liotettiin tapaninpäivän perinneruuaksi, kinkku lillui suolavedessä odottamassa paistamistaan. Ruiskuoreen se kiedottiin ja annettiin olla uunissa yön yli. Niin se paistui sopivan mureaksi. Joka jouluksi, kunnes Itikan auto haki lehmät. Sen koommin ei possujakaan enää kasvatettu. Perinteet alkoivat rapista yksi kerrallaan. Nyt Selma asuu leskenä kirkonkylässä. Ohuita erilaisia kinkkuviipaleleikkeleitä saa kaupasta ympäri vuoden. Pienessä huushollissa voi joulun perinneherkkuja syödä aina halutessaan. Kinkut ja syltyt löytyvät helposti.

Vain yhtä hän on jäänyt kaipaamaan nykyisen ylenpalttisen ruokapaljouden keskellä.
Tappaiskeittoa ei markettien ja siwojen valikoimissa ole näkynyt. Kyllä ne senkin vielä uudelleen keksivät, kun kerran pettuleivänkin. Elleivät direktiivit kiellä.

----

Pakinaperjantain 58. haaste on Perinne.

Sukelluksissa

helle alkaa viikossa jo uuvuttaa
pääkoppa ei synnytä nyt pakinaa

vaikka



luonto puhuu, kukoistaa
laulaa kesää metsä, maa

sanoin en osaa sitä kuvittaa
siis käytän digitaskukameraa
taas kerran
(päivässä)

mihin uudet kukkakuvat upottaa
(kovalevy vanhoistakin ylipursuaa)
en nyt keksi ratkaisua parempaa

laitan tänne paketin
kun aihekin on mitä sopivin:

ykskaks kävi kesään sukellus
piisamista näkyy kaislikossa aamuisin
vain pieni vilahdus
ja jonkun vene koko ajan sukeltaa

ellet usko tarinaa
sen kuvista voit tarkistaa :)


182. Pakinaperjantai

Mitä tänään elämässä opin

Herättyäni etsitytin miehelläni uimatossut. Oli niin nihkeä yö eilisen ukkostavan ilmanalan vuoksi, että päätin heittää talviturkin. Lampsin rantaan, jossa laituri oli osin veden alla. Tuuli. Laskeuduin jalat edellä hetkeksi kaksi viikkoa sitten jäistä vapautuneeseen veteen. Mennäkeväänä olin tehnyt saman heti jäiden lähdettyä. Nyt olin siirtänyt ja siirtänyt asiaa. Opin, että kahdessa viikossa vesi oli lämmennyt niin, ettei tuttua hengensalpausilmiötä (lue: verenpaineen äkkinousua) tapahtunutkaan.

Päivemmällä mies haki viikko sitten tilatut passit. Otsikosta hiukan poiketakseni kerron, että passin hankintapäivänä opin, että passikuvaaminen on kovasti muuttunut kymmenessä vuodessa. Ei saanut pitää edes silmälaseja. Kuvaaja suuntasi kameransa kuin tarkk´ampuja juuri kohdalleen. Ei saanut ilmeillä. Eikä valittaa lopputuloksesta. Minä siis näytän oikeasti passikuvaltani, niin uskomattomalta kuin se tuntuukin. Yleensä katson peilikuvaani, joka ei näytä oikealta. En ymmärrä. Siinä menee oppimiseni raja.

Poliisilaitoksella skannasivat kuvani ainakin kolmesti ennen kuin se kelpasi. Ehkä skannerikin vieroi sitä. Olivat unohtaa toisen silmän pois. Esimerkiksi. Sitten alsoi varsinainen leikki. Piti ottaa sormenjäljet. Niitä ei saatu millään aikaseksi. Kokeiltiin kaikista muista sormista paitsi pikkurilleistä. Molemmista käsistä. Myös peukalot. Vasemmassa olisikin ollut hyvä sirpin jättämä arpi. Mutta kun ei, niin sitten ei. Ei auttanut kosteuspyyhe, ei rasva. Kirjoihin laitettiin merkintä, että olen pysyvästi sormenjäljetön. Sekös lapsenlapsia nauratti. Keksivät jo, mitä kaikkea voisin tehdä, koska jälkiä ei jää... Opin myös, että poliisilaitoksellakin voi nauraa ihan vapaasti.

Passien mukana annettiin aavitosen verran ohjeita passin käyttöön. (Passilaki 671/2006, 31 §). Uutta sekin. Niitä en vielä ole ehtinyt oppia. Sitä paitsi tuli tämä helle. Olen vallan läkähtyä. Tulinkin jo maininneeksi, että taisi tulla passit hankituksi turhaan. Olin ajatellut lähteä kevätkylmiä pakoon jonnekin lämpimään.

181. Pakinaperjantai.

Oho!

Hilpi nojaa ison jumppasalin tiiliseinään. Häntä väsyttää. On maaliskuu. Sitä paitsi hän on raskaana ja vasta reilun vuoden ikäisen poikalapsen äiti. Kaksivuorotyö vaatii veronsa. Raukeus yllättää hitauden hetkinä. Voi kunpa saisi edes kävellä tai istahtaa eikä tervitsisi vahtia haukan lailla.

Salin seinällä on kaksikin kelloa. Hilpi seuraa kellon viisareita. Kaksi valvontatuntia on pitkä aika. Hän mittaa pulssiaankin aikansa kuluksi ja pysyäkseen hereillä. Mutta väsy valitettavasti ottaa omansa hetkeksi…

Hilpi havahtuu tuolin kolahdukseen ja näkee salin edessä huitovan Margan, kollegansa. Joku kokelaista on noussut seisomaan. Hilpin alueella. Hetken hänen aivonsä lyövät tyhjää. Mikä, kuka, missä, miksi, mitä?

- Oho! Taisinpa torkahtaa.

Hilpin pää selkiää oitis ja hän palaa henkisestikin sinne missä hänen vihreään pystyraitaiseen äitiysmekkoonsa piilotettu kauniisti pyöristynyt kroppansa on koko ajan ollut. Hän hipsuttelee sukkasillaan oppilaan luo. Heidäthän palvellaan viimeisen päälle. Nostetaan pudonneet kynät ja kumit. Haetaan nenäliinoja, viedään vessaan. Tämä kyseinen tapaus haluaa lisää konseptipaperia. Hilpi hiippailee hakemaan muutaman arkin isoruutuista leimallista aanelosta salin pöydältä. Pyytää Marga-kollegalta anteeksi, ettei reagoinut heti.

- Kestikö muuten kauan ennen kuin huomasin, että "herättelit" minua?, kysyy samalla muina naisina pyytäessään paperia.

- Miten niin? Marga kuiskaa ihmeissään.

- Ei sitten mitään. Hilpi huokaa helpottuneena ja palaa asemapaikalleen.

Salissa kuuluu vain ilmastoinnin humina ja tuolien natina. Kokelaat vaihtavat asentoa, pureskelevat kyniään, syövät eväitään. Muutama antaa kynänsä sauhuta. Aika alkaa kulkea nopeammin kun alkaa seurata kokelaiden käyttäytymistä koetilanteesta. Jokaisella on omat tapansa. Vaatetustakin voi tilastoida mielessään. Hilpi keskittyy näihin sekkoihin, kunnes hiljaisuuden rikkoo kunnon kolahdus, kirkaisu ja koko salillinen työhönsä keskittyneitä kokelaita kohottaa katseensa.

Kateederilla nostetulla tuolilla istuneen kolmosvalvojan tuoli keikahtaa taaksepäin ja on pudota lattialle asti. Onneksi tämä Hilkka saa pöydän kulmasta kiinni ja selviää pelkällä säikähdyksellä. Ei kai hänkin torkahtanut, käväisee Hilpin mielessä.

Pakinaperjantai.

Edit 16.3. Kommenttien moderointi poistettu. Toivottavasti pysyvästi.

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Helvi ja Hermanni olivat kesälomamatkalla keskisen Suomen ja Ruotsin poikki Norjaan. Meren äärelle. Elettiin 70-luvun puoliväliä, jolloin teltta tykötarpeineen ei ollut vielä menettänyt suosiotaan yöpymispaikkana leirintäalueilla. Retkikeitin, astiat, taittuvat pöydät ja tuolit, kahden aikuisen ja kahden alle kolmevuotiaan lapsen vaatteet, kaikki mahtuivat Simca tuhatsatasen peräkonttiin.

Ensiksi loppui sprii. Se sininen neste, jolla keitin toimi. Itse ne perunatkin keitettiin, vaikka otti se kyllä aikansa. Löydettiin kauppa ja kierrettiin hyllyjä useampaan kertaan. Tai Hermanni kiersi. Oli vain punaista vastaavan näköistä nestettä. Avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan. Suomalainen mies pärjää itse. Helvi kävi kuitenkin tarkistamassa kauppiaalta, että kyse oli samasta aineesta. Väliäkös värillä.

Jo rinnasta vieroitettu nuorimmainen joi pullomaitoa. Piti ostaa tuoretta, koska kotimainen oli jo loppunut. Sen ei pitänyt olla hankalaa. Kierreltiin maitohyllyn luo, joka ei lainkaan muistuttanut nykyisiä sadan metrin mittaisia maitotaloustuotenäyttelyitä värikkäine ja kuviollisine purkkeineen, laulavine ja tanssivine lehmänkuvineen. Tuote nimettiin selvällä tekstillä "Melk". Joo, "mjölk" on ruåtsiksi maitoa ja norja on sukulaiskieli. Sanat samaa kantaa. Ostettiin se purkki ja jatkettiin ajoa yöpymisleirintäalueelle jonkin tunturin kupeeseen.

Kunhan teltta saatiin pykättyä pystyyn ja asettauduttua vaakatasoon, avattiin se melkkipurkki ja piti kaataman sitä tuttipulloon. Poika oli iltapulloaan vailla. Mutta, hertsileijaa, purkista valui piimää. Selvää piimää. Tunsi siinä suomalainen maitotyttö ja maitopoika itsensä huijatuksi. Eikä sen puoleen, samoin varmaankin tunsi se allevuotinen Miikael. Ilmeensä kertoi kaiken. Ei ole hän sen koommin piimästä pitänyt.

Edit kello 12.22.
Purkissa luki ehkä " surmelk", joka viittaisi hapatettuun tuotteeseen. Lisäys tuli reissussa mukana olleelta. Hätäpäissään sitä tulee ostetuksi vaikka mitä. :)

Pakinaperjantain 171. haaste on "Maitopoikana/tyttönä maailmalla".

Tarinamaanantain 75. aihe on "Vahinko".

Olen valitettavasti joutunut laittamaan kommenttien moderoinnin päälle, koska roskakommentit ovat olleet kiusana kaksi päivää.