Oho!

Hilpi nojaa ison jumppasalin tiiliseinään. Häntä väsyttää. On maaliskuu. Sitä paitsi hän on raskaana ja vasta reilun vuoden ikäisen poikalapsen äiti. Kaksivuorotyö vaatii veronsa. Raukeus yllättää hitauden hetkinä. Voi kunpa saisi edes kävellä tai istahtaa eikä tervitsisi vahtia haukan lailla.

Salin seinällä on kaksikin kelloa. Hilpi seuraa kellon viisareita. Kaksi valvontatuntia on pitkä aika. Hän mittaa pulssiaankin aikansa kuluksi ja pysyäkseen hereillä. Mutta väsy valitettavasti ottaa omansa hetkeksi…

Hilpi havahtuu tuolin kolahdukseen ja näkee salin edessä huitovan Margan, kollegansa. Joku kokelaista on noussut seisomaan. Hilpin alueella. Hetken hänen aivonsä lyövät tyhjää. Mikä, kuka, missä, miksi, mitä?

- Oho! Taisinpa torkahtaa.

Hilpin pää selkiää oitis ja hän palaa henkisestikin sinne missä hänen vihreään pystyraitaiseen äitiysmekkoonsa piilotettu kauniisti pyöristynyt kroppansa on koko ajan ollut. Hän hipsuttelee sukkasillaan oppilaan luo. Heidäthän palvellaan viimeisen päälle. Nostetaan pudonneet kynät ja kumit. Haetaan nenäliinoja, viedään vessaan. Tämä kyseinen tapaus haluaa lisää konseptipaperia. Hilpi hiippailee hakemaan muutaman arkin isoruutuista leimallista aanelosta salin pöydältä. Pyytää Marga-kollegalta anteeksi, ettei reagoinut heti.

- Kestikö muuten kauan ennen kuin huomasin, että "herättelit" minua?, kysyy samalla muina naisina pyytäessään paperia.

- Miten niin? Marga kuiskaa ihmeissään.

- Ei sitten mitään. Hilpi huokaa helpottuneena ja palaa asemapaikalleen.

Salissa kuuluu vain ilmastoinnin humina ja tuolien natina. Kokelaat vaihtavat asentoa, pureskelevat kyniään, syövät eväitään. Muutama antaa kynänsä sauhuta. Aika alkaa kulkea nopeammin kun alkaa seurata kokelaiden käyttäytymistä koetilanteesta. Jokaisella on omat tapansa. Vaatetustakin voi tilastoida mielessään. Hilpi keskittyy näihin sekkoihin, kunnes hiljaisuuden rikkoo kunnon kolahdus, kirkaisu ja koko salillinen työhönsä keskittyneitä kokelaita kohottaa katseensa.

Kateederilla nostetulla tuolilla istuneen kolmosvalvojan tuoli keikahtaa taaksepäin ja on pudota lattialle asti. Onneksi tämä Hilkka saa pöydän kulmasta kiinni ja selviää pelkällä säikähdyksellä. Ei kai hänkin torkahtanut, käväisee Hilpin mielessä.

Pakinaperjantai.

Edit 16.3. Kommenttien moderointi poistettu. Toivottavasti pysyvästi.

Kaikki ei ole sitä miltä se näyttää

Helvi ja Hermanni olivat kesälomamatkalla keskisen Suomen ja Ruotsin poikki Norjaan. Meren äärelle. Elettiin 70-luvun puoliväliä, jolloin teltta tykötarpeineen ei ollut vielä menettänyt suosiotaan yöpymispaikkana leirintäalueilla. Retkikeitin, astiat, taittuvat pöydät ja tuolit, kahden aikuisen ja kahden alle kolmevuotiaan lapsen vaatteet, kaikki mahtuivat Simca tuhatsatasen peräkonttiin.

Ensiksi loppui sprii. Se sininen neste, jolla keitin toimi. Itse ne perunatkin keitettiin, vaikka otti se kyllä aikansa. Löydettiin kauppa ja kierrettiin hyllyjä useampaan kertaan. Tai Hermanni kiersi. Oli vain punaista vastaavan näköistä nestettä. Avun pyytäminen ei tullut kuuloonkaan. Suomalainen mies pärjää itse. Helvi kävi kuitenkin tarkistamassa kauppiaalta, että kyse oli samasta aineesta. Väliäkös värillä.

Jo rinnasta vieroitettu nuorimmainen joi pullomaitoa. Piti ostaa tuoretta, koska kotimainen oli jo loppunut. Sen ei pitänyt olla hankalaa. Kierreltiin maitohyllyn luo, joka ei lainkaan muistuttanut nykyisiä sadan metrin mittaisia maitotaloustuotenäyttelyitä värikkäine ja kuviollisine purkkeineen, laulavine ja tanssivine lehmänkuvineen. Tuote nimettiin selvällä tekstillä "Melk". Joo, "mjölk" on ruåtsiksi maitoa ja norja on sukulaiskieli. Sanat samaa kantaa. Ostettiin se purkki ja jatkettiin ajoa yöpymisleirintäalueelle jonkin tunturin kupeeseen.

Kunhan teltta saatiin pykättyä pystyyn ja asettauduttua vaakatasoon, avattiin se melkkipurkki ja piti kaataman sitä tuttipulloon. Poika oli iltapulloaan vailla. Mutta, hertsileijaa, purkista valui piimää. Selvää piimää. Tunsi siinä suomalainen maitotyttö ja maitopoika itsensä huijatuksi. Eikä sen puoleen, samoin varmaankin tunsi se allevuotinen Miikael. Ilmeensä kertoi kaiken. Ei ole hän sen koommin piimästä pitänyt.

Edit kello 12.22.
Purkissa luki ehkä " surmelk", joka viittaisi hapatettuun tuotteeseen. Lisäys tuli reissussa mukana olleelta. Hätäpäissään sitä tulee ostetuksi vaikka mitä. :)

Pakinaperjantain 171. haaste on "Maitopoikana/tyttönä maailmalla".

Tarinamaanantain 75. aihe on "Vahinko".

Olen valitettavasti joutunut laittamaan kommenttien moderoinnin päälle, koska roskakommentit ovat olleet kiusana kaksi päivää.

Ekoherätys

(Kuva siepattu Wikipediasta)

Ekologinen egoisti. Onpa epälooginen sanapari. Loogisesti ajatellen ekologisti käyttää esim. joukkoliikennevälineitä egonsa siirtämisessä pisteestä A pisteeseen B. Näin tehdessään hänen ekologinen jalanjälkensä pienenee, vaikka jälkien luulisi lisivän, jos hän taittaa taipaleita apostolin kyydillä autolla ajamisen asemasta. Samalla kevenee myös ekologinen selkäreppu. Se reppu ja jalanjälki olivat lapsena minullakin pienempiä kuin nyt. Jalka on kasvanut ja jalanjäljet sen myötä. Egoisti taas on vain omaa itseään ajatteleva ja omaa hyötyään hakeva ihminen. Luulen, että meissä jokaisessa asuu egoisti. Egoisti olen tässä selkäreppuasiassa, koska en itse pysty kantamaan mitään, edes reppua.

Entisajan ekologiseksi luultua logistiikkaa ”vie mennessäs, tuo tullessas” on tullut harjoitetuksi siinä määrin, että voisin puhua peräti hamstrauksesta. Vasta nyt olen tullut ymmärrykseen, että tuo vanha viisaus pitää kääntää päälaelleen. Jos hankit jotakin uutta, vaikka egoistisista syistä, luovu samalla jostakin vanhasta. Mitään vanhaa kun ei raatsisi heittää pois. Kaikki käytetään loppuun. Vaatteista lähtien. Ovat niin lujaa tekoa, etteivät kulu puhki edes taitoksistaan kaapissa. Silkki söisi itsensä, mutta niin uusiutuvaa materiaalia kuin silkki onkin, sen rahtaaminen vaatetusliikkeisiimme jättää valtaisan hiilivanan jälkeensä. Sanovat nimittäin, että kuulennon hiilijalanjälki on pienempi kuin nykyisen silkkitien.

Sitten tuo ekolokero. Se on tämä koti tietenkin. Samoilla uuninlämmöillä yritetään laittaa ruokaa isoja annoksia, jotka sitten pakastetaan. Pakastin syö sitten sen saman energian, minkä ensin mainitussa asiassa säästää. Kestävää ja pestävää ostetaan. Lajitellaan jätteet, kierrätetään lehdet. Sammutellaan liiat valot. Yritetään sovittaa menoja niin, että pääsisi kumppanin kanssa samalla kyydillä, vaikka joutuisi hiukan odottelemaankin. Ollaan olevinaan niin ekologisia että. Lipsumisia sattuu melkein joka päivä. Toisaalta pitäähän sitä kuluttaa, että yhteiskunnan pyörät pyörisivät. Ei oikein tunnu milloinkaan olevan balanssissa tämä ekoilu ja egoilu. Sellaista sekoilua. Niiden välissä on kuilu, jonka yli itse kukin rakentaa itselleen sopivan sillan, huojuvan tai jämäkän.

Jälkimmäisestä tulee kuitenkin nykyään vähintäänkin huono omatunto, koska ihmisen osuus ympäristön tuhoutumisessa on jatkuva aihe mediassa. Sen verran on eko-etuliite erinäisissä sanoissa saanut aikaan. Egoistisuutemme kasvattaa ekovelkaa, jonka maksajia ovat tulevat sukupolvet. Mitä tummempi alue on kartalla, sitä epäekologisempi maa. Meiltä loppuvat maapallot, jos elämä jatkuu entiseen malliin.

Tuli taas poikettua Tiimarissa ja jäi katsomatta missä ne ostamani tuotteet olikaan valmistettu, mutta kun sain sen 15%:n alennuksen...

Pakinaperjantai No 167 "Ekologinen egoisti"

Paperin kantajia

Pakinaperjain aihe hajauttaa ajatuksia sinne tänne, varsinkin jos pitäytyy tuohon anagrammiin paperin kantajia. Paperinkeräys, lukemattomat erilaiset paperilaadut, paperin teollinen valmistaminen ja siitä valmistetut tuotteet vaativat kantajansa. Mutta pitäydyn nyt yhteen paperinkantajaryhmään ja yhteen nuoruusvuosieni tositarinaan.

Olin nimittäin opiskeluaikana yhden kesän töissä paperitehtaan laboratoriossa. Tutkin massaa ja sitten valmista tuotetta l. paperia, jonka valmistaminen tämän päivän Suomessa alkaa olla liian kallista, mikä tuntuu uskomattomalta. Vihreän kullan maa on muuttumassa kai joksikin IT-alan sisällöntuottajamaaksi. Siis laitetaan ykkösiä ja nollia riveihin tai jonoihin. Tai ne laittavat, jotka osaavat.

Mutta aiheeseen palatakseni. Työ oli kolmivuorotyötä. Työvaatteena oli valkoinen itsetuntoa kummasti kohottava työtakki. Se piti muistaakseni itse hankkia, koska minulla on tallella yksi sellainen vieläkin. Tai ainakin oli viime kesänä. Saattoi se mennä Kontin säkkiin. En pitänyt lainkaan massan analysoinnista, koska en omasta mielestäni oikein hallinnut sitä. Jo itse näytteen hakeminen oli pelottavaa. Tehdassalissa oli valtavasti desibelejä, mutta jostakin syystä 60-luvulla ei käytetty kuulonsuojaimia. Ei edes korvatulppia. Tai me laborantit emme ainakaan käyttäneet.

Sen sijaan valmiin tuotteen tutkiminen oli mukavaa työtä, vaikkakin kiireistä. Paperipojat kantoivat työkseen vihertävissä putkiloissa useita paperinäytteitä vuoron aikana. Näyte oli paperikoneen levyinen (siis useita metrejä) ainakin puolimetriä pitkä paperisuikale rullattuna korkilliseen putkiloon. Entinen piti aina saada alta pois ennen seuraavaa. Leikata, punnita, ottaa lujuudet, sileydet, painot yms. Kaikki kirjattiin muistiin lomakkeille. Paljon siinä sai pyörittää käsin veivattavaa laskukonetta. Paperin piti pysyä tasalaatuisena, joten labratulokset olivat vuoropäällikölle tärkeitä. Kerran koko homma kohdallani meni kyllä työpaikkakiusaamisen puolelle.

Palopukit ovat minulle tuttuja ötököitä. Niitähän on aina siellä missä on vastasahattua puuta, esim. lautataapeleissa. Yksi palopukki kerrallaan ei haittaa maalaistyttöä lainkaan, vaikka se tarraisi napakasti ihoon kiinni. Eräs paperipojista (tai ehkä se oli koko porukan jäynä) toi paperirullakotelossa paperirullan lisäksi tuliaisiksi työpöydälleni kymmeniä palopukkeja. Koska työ oli hektistä jo muutenkin, oli iskeä paniikki. Miten hävittää ne hetkessä? Muistaakseni sain apua työtovereilta ja paperi tuli tutkituksi ajallaan. Ja maailma sai paperinsa laadukkaana.

____

Pakinaperjantain 161. aihe on anagrammi ja jokin anagrammi sanasta pakinaperjantai.

Hyvää Joulua!

(Klikkaa isommaksi!)

Juhla-asu Keskiäkäiselle

Keskiäkäinen on saanut arvonnassa kutsun pressan juhliin. Kaltaistensa tavoin hän ensi aluksi toteaa, ettei hänellä ole mitään päällepantavaa. Niin naisten tapaista. Mutta ei hätä ole tämän näköinen. Hän marssii hovivaatettajansa, jo työkyvttömyyseläkkeellä kitkuttavan, mutta käsistään kätevän ystävänsä Ikikipeän kanssa lähimpään käytettyjen vaatteiden ja tavaroiden putiikkiin, Tavaramereen.

Ikikipeä on aikoinaan käynyt kankaanvärjäyskursseja harrastuksekseen. Hehän ostaisivat vaikka vanhat verhot, värjäisivät ne alumiinisessa mehumaijassa ja ompelisivat suonperänsinisen itsenäisyysasu-unelman. Pengottuaan vaate- ja kangasröykkiöitä aikansa, tuunaushamstereilla oli käsissään muutama silkkihuivi rimpsuilla ja ilman. Löytyipä pari hiukan kulahtanutta silkkilakanaakin.

Ja ei kun töihin. Keskiäkäinen luonnosteli mallia sillä aikaa kun Ikikipeä puuhasi höyrymehustimen kanssa. Värjäsi, ja kuivasi. Sitten silitti ja leikkasi. Lopulta sovitti. Toiveiden mukaan rukkasi ja hioi. Ja kuinka ollakaan Keskiäkäisen kroppaa myötäilevä unelmankevyt vaatekappale alkoi hahmottua. Sinistä silkkisilppua vain jäi jäljelle. Siitä saisi vielä vaikka mitä.

Hei tämähän on valmis. Kuvassa Keskiäkäinen katsoo itseään peilistä ilmeisen tyytyväisenä lopputulokseen. Hänellä on suorastaan kevyt olo. Valmisvaatekaupoissa kun on aina niin ikäviä vaatteita. Enää ei puutu kuin asusteet. Vielä ehtii, vielä ehtii. Ihan hyvin. Vai ehtiikö?
____

Susupetalin Keskiäkäinen kaipaa vaatteita.

PS. Hyvää itsenäisyyspäivää!

Vastaan kun kysytään

Pakinaperjantai No 155 kysyy:

Mikä on pakinaperjantain merkitys?

Aluksi minua pelotti linkittää omia juttujani pakinaperjantaihin, koska pakinan määritelmä tuntui tekevän omista jyvistä niitä akanoita. Ajan myötä olen kuitenkin havainnut, että täällä on katto korkealla ja kaistaleveyttä riittää erilaisille mielentyhjennysharjoitteille. Yhtään tuotosta ei ole diskattu eikä kyseenalaistettu, vaan kanssapakisijat ovat ottaneet tämänkin Kelvottomien kirjailijoiden seuran jäsenen tekstitekeleet avosylin vastaan. Saan puhista rauhassa toisten joukossa. Tämän haasteblogin kautta olen tutustunut verrattomiin sanataitureihin ja juonenkuljettajiin.

Millä avuilla pakinaperjantai kilpailee muiden haasteblogien kanssa?

Haastesanat ovat olleet ihan käypiä. Hyväksyvä ja kannustava virtuaali-ilmapiiri on ollut kimmoke minussa asuvalle pienelle kirjailijalle. Vierastan tuota kilpailla-sanaa kysymyksessä. Emme kai kilpaile täällä, vaikka virtuaaliympäristö kaikkine salattuinekin mittareineen olisi siihen mitä otollisin paikka. Osallistujien ja kommenttien määrä, esimerkiksi.

Sanotaan, että yksi kuva kertoo enemmän kuin sata, vai tuhatko se oli, sanaa. Se puhuisi kuvahaasteblogien puolesta, mutta mielestäni tämä pakinoitseminen on huomattavasti vaativampi laji. Pakinanne ovat piristäneet minua ja luoneet minulle tietynlaisen mielikuvan kirjoittajista. Käyn täällä joka viikko, vaikka itse olen vain harvoin ehtinyt mukaan.

Millaisen pakinaperjantain haluamme?

Minusta tämä nykyinen on hyvä tällaisenaan. Miksi muuttaa hyväksi havaittua? Mr Linky on toivottavasti helpottanut moderaattorien/moderoijien/modejen(?) työtä.

Miksi tuotan sisältöä pakinaperjantaille?

Arjesta avautuminen on monen blogin varsinainen sisältö. On sitä tutkittukin väitöskirjoiksi asti. Pakinaperjantai sen sijaan antaa ihan luvallisen mahdollisuuden heittäytyä fiktion puolelle, vaikka aihe faktisesti tangeeraisi omaa elämää. En oikeastaan tiedä, onko yksikään kirjoitukseni ollut pakina, mutta kirjoitan mitä kirjoitan. Kevennän kuormaani, jaan ajatuksiani. Kunhan höpäjän omiani. Siis siksi. Vain siksi. Ja yritän olla vertailematta itseäni toisiin.
_______

Ja vielä: Ajauduin bloggaajana haasteansaan. Kun valokuvauksen ihmeellinen maailma avautui digikuvauksen helppouden myötä, liityin Valokuvatorstaihin. Kuvasin aluksi paljon mm. pilvimuodostelmia ja löytämäni Sky Watch Friday tuntui sopivan minulle kuin nenä päähän. Laitoin muutaman kuvan sinne, mutta satojen osallistujien kuvien kommentoiminen itseäni toistamatta kävi tuota pikaa ylivoimaiseksi. Numerokuvahaasteeseen en sitten enää haksahtanut. Vastavuoroisuus vaatii aikaa ja voimia.

Runotorstaissa viivyin aikani, kunnes tajusin, että runoilija en ainakaan ole. Tarinamaanantai ja pakinaperjantai löysivät minut jotakin kautta, etsimättä ja pyytämättä. Kirjoittaessani haastan tavallaan itseni. En ole koskaan pitänyt itseäni ns. luovana ihmisenä ja minulta puuttuu mielikuvitus. Työssä jouduin arvioimaan tuhansia kirjoitelmia. Oli mielenkiintoista asettua oppijan asemaan. Ei tämä ihan helppoa ole - aina. Onneksi sentään vapaaehtoista.

Joku otsikko avautuu heti, joskus taas aihe askarruttaa ahdistukseen asti kokonaisen viikon ja silti teksti jää jalostumatta. Onneksi pakinaperjantaissa ei ole nykyajalle niin tyypillistä pudotuspeliä. Ahkerin lukijani on Kuukkeli. Valistunut arvaukseni on, että opettajat etsivät nykyään täältä netistä sopivia päivänavauksia, koska ko. hakusana eri variaatioina on ollut ylivoimaisesti suosituin tässä Mapissa. Toisella sijalla on ´lasten satu´. Niille olisi siis kysyntää.