Kohti valoa

Kasvun saa aikaan

yhteyttäminen eli

fotosynteesi.

-----

Lopultakin minä riisun

lapsena päälleni pakotetun lyijypalttoon.

Annan sen pudota porstuan lattialle.

Kahleista vihdoin vapaana

tunnen olemisen ihanan keveyden ja viilentävän valon

ja kasvan ainakin kolme senttiä.

Saan ensimmäisen kerran kunnolla

vedetyksi henkeä.

-----

Runotorstaille aiheesta kasvu.

Suomea?

Blogikirjoittajana minua taitaa vaivata mediavaje. Bloggaajiahan on niin suunnattomasti. Tässähän on selvä ristiriita. Pitäisi osata paremmin tuunata oma bloginsa, jotta se erottuisi joukosta vaikka sissimarkkinoinnin keinoin. Koko bloggaus, foorumichattailut ja sähköpostauksetkin toimivat minulla digitaalisena virtuaaliolkapäänä, koska luvattu hoitotakuu avoterveydenhuollossa ei tunnu kohdallani toteutuvan.

Mennyt vuosi on peilannut perheytymisen arkea. Rakkaat poikani ja miniäni vilkkaine leikki-ikäisine lapsineen ovat oikeita helikopteri-isiä ja -äitejä. Ainakin päätellen siitä jättöpyörteestä, mikä valtaa huushollimme heidän vieraillessaan. Pyörteet taitavat jäädä kuitenkin enemmän taaperoista kuin äideistä ja isistä. Nämä voimakkaat ilmaukset johtuvat vain siitä, että olen itse pillerinpuolitinta tarvitseva monilääkitty ikikipuinen. Kaikkinainen puhe terveysapartheidista ja medikalisaatiosta ärsyttää suunnattomasti. Mielestäni elin päihteetöntä tervettä elämää. Söin vähäenergiaista runsaskuituista funktionaalista lähiruokaa, osin puhdasta luomua, itse luonnosta hankittua.

Perheenkin parasta ajatellen ostin kalliin kirjasarjan Terveen elämän salaisuudet tutkiakseni kaikki ismit, etteivät spasmat menisi kiireessä sekaisin. Seuraavana vuonna sairastuin vakavasti. Tehohoitojen liitännäis- ja jälkivaikutuksina kärsin kroonistuneesta kipusyndroomasta ja jatkuvista lihasspasmeista. Täsmälääkkeitä ei ole löytynyt, prognooseja ei anneta ja selektiivinen jononpurku keskussairaalassamme on viimeisen vuoden aikana osunut kahdesti minuun, joka en enää kuulu työllisten pysyväistöön enkä tilapäistöön hyvinvointiyhteiskunnassamme. Olen vain työkyvytön veronmaksaja ja voin huonosti.

Kukaan ei enää lupaa minulle liikuntatakuuta, koska selkäni on niin huonossa kunnossa, että juuri ja juuri pystyn askeltamaan kävelysauvat tukenani. Olisikohan askelmittarista apua? Näkisi ainakin reaaliajassa, montako askelta on kertynyt. Ehkä se vain masentaisi, sykemittarikin saa olla rauhassa kotelossaan. Se ei nosta sykettä yhtään, vaikka se puristaa rintalastaa melko tuntuvasti. Vastaavasti verenpaineen mittaaminen ei tunnu yhtään alentavan verenpainetta. Se niistä mittareista. Onneksi mieheni saa työnantajaltaan liikuntaseteleitä. Tämäkään bonus ei ole kuitenkaan toistaiseksi suuremmin vaikuttanut hänen painoindeksiinsä.

Elinkustannusindeksi ei juuri nostanut eläkettäni, joten minun on elettävä tässä huomiotaloudessa vaatimattomasti kuuntelematta vaikuttajiksi pyrkivien veropopulismia, ettei tule yllättäviä tilihälytyksiä kuten viime vuonna kaksi kertaa. Pikaluottoja olisi kyllä tarjolla. Perinteistä etanapostia käyttävät kirjeenvaihtoystäväni ovat enää KYS ja Kela. Melkein kaikki muut käyttävät sähköpostia, Skypeä tai mesettävät. Onkohan äidin kanssa kommunikoinnissa pahakin digitaalinen kuilu? Mehän käytämme vielä tavallista lankapuhelinta. Tai tarvittaessa kirjoitamme manuaalisesti kortteja ja kirjeitä.

Välistä tuntuu, ettei nettilukko sittenkään olisi pahitteeksi, koska taidan itsekin jo olla blogiriippuvainen. Se siitä mediavajeesta ja lähden tästä ratkomaan sudokua. Samalla veteraaniopettajana mietin, minkä ihmeen takia akvaariokouluista on tullut terraariokouluja. Vesieste on kai vain poistettu. Puhkesiko mahdollisesti jokin kupla iänikuisten projektien täyttämässä opetussuunnitelmajatkumossa? Uskalletaanko palata frontaalipedagogiikkaan trendikkäässä virtuaalimaailmassa? Ihminen tarvitsee toisen ihmisen peilikseen ja rakkautta ja rohkaisua vertaiseltaan. Ihminen on homo sapiens, viisas ihminen. Hyvä opettaja ohjaa kädestä pitäen, sydämestä sydämelle ja ehdottomasti pienten oppijoiden kanssa samassa tilassa ja katsekontaktissa. Taisin kadottaa kontekstin.

-----

Pakinaperjantaille sanasta kieli.

Aiemmin julkaistu Liisan jutuissa.

Toivon näkökulma

Toivo Vinkkeli asuu vaimonsa Lempin kanssa tilavahkoa kolmiota eräässä entisessä kauppalassa. Vanhankeltaiseksi maalattu rapattu kivitalo on kolmekerroksinen. Siinä ei ole hissiä. He ihastuivat asuntoon ja ajattelivat hissittömyyttä hyötyliikunnan kannalta. Pariskunta on eläkkeellä, mutta kuitenkin vielä suhteellisen hyvässä kunnossa. Ja hissien rakentamiseen vanhoihin taloihin saa avustusta. Kyllä se sinne aikanaan tulee, he uskovat. Onneksi on tuuletusparveke portaikossa.

He asuvat pytingin ylimmässä kerroksessa, itse asiassa vintillä, koska talon ullakkokerros on saneerattu asumiskäyttöön. Vanha ruosteenpunainen peltikattokin on uusittu. Samalla lisättiin räystäysiin pituutta. Joku insinööri oli keksinyt, että lumet eivät pudotessaan kasautuisi aivan seinustalle eivätkä näin aiheuttaisi nykyään niin yleistä salakavalaa ylöshiipivää kosteusvauriota. Siinä hötäkässä ei tullut kenenkään mieleen, miten pitkät räystäät vievät valon ja näkyvyyden ylimmän kerroksen asunnoista. Kaikenlaisia arkkitehteja. Pillilupiaskin kanteenko ne vieläkin suunnitelmansa piirtävät?

Hienot ovat parketit ja kaakelit kiiltelevät niin kylppärissä kuin keittiössäkin, mutta vain keinovalossa. Vaikka verhoja on aseteltu vain nimeksi, ei päivä sisään paista eikä kuukaan kumota. Niska jäykkänä Toivo yrittää tirkistellä ulos ja ylös taivaalle, että näkisi edes, sataako vai paistaako. Ei näy. Muuta kuin pikkuruisen pihan toisella puolella punatiilinen seinä ikkunoineen, jokunen puunoksa siinä edessä. Silmät sikkarallaan Toivo yrittää tummaa seinämää vasten ottaa säästä selvän. Sehän on jo monesti nähty, että radion ja television säätiedotuksiin ei voi luottaa kuin kehäkolmosen sisällä. Kyllä varminta on avata ikkuna ja työntää kätensä ulos. Mutta kun ei riitä kädessä pituus. Eikä jaksaisi alvariinsa ravata portaita alas ja ulos vain tarkistaakseen, mitkä vetimet nyt pitäisi pukea päälle.

Toivo ja Lempi ovat vasta tänä talvena muuttaneet uuteen osakkeeseensa, joten pakkasmittarikin on hankkimatta. Mutta varainsiirtovero, vai mikä se nyt onkaan, on kuitenkin maksettu ja yleensäkin isosti uudesti kodista. Miten sitä ei asuntoa hankkiessa hoksaakaan ottaa kaikkea huomioon. Hekin katselivat pistokkeet, komerot, laatikostojen liukuvuudet, kaakelien saumat ja listat kyllä ihan tarkkaan, mutta esittely ja asunnon hankinta tapahtui talvella, kaamosaikaan. Kirkkaat valot olivat päällä joka huoneessa.

Vasta luonnon valon voittaessa Toivo on tajunnut, miten kapea suikale ulkomaailmaa on heille enää sisällä tarjolla. On kiivettävä keittiöjakkaralle ja niska jupassa alaviistoon tirkisteltävä, jotta näkisi, minkä sortin kuteissa muut ulkona liikkuvat ovat. Asioilla on kuitenkin puolensa. Toivon ojentajalihakset ovat huomattavasti vahvistuneet tästä päivittäin muutamia kertoja toistuvasta liikesarjasta, vaikka hän on välttänytkin portaiden turhaa kuluttamista.

Haiku

Se on armoa,

kun heittäessään ottaa

sileän kiven.

-----

Runotorstaille aiheesta armo.

Kauniita sanoja

Ikuisesti Sinun

Metsäpirtin tuvan lattialla
vanupeiton alla
nukkuu orpo vauva nutussa
kehdossa turvaisassa, tutussa.

On aamu lauantain
ja äidillä on tuokio vain
uskallusta katsoa tulevaisuuteen
ja vaipua onttoon hiljaisuuteen.
Sydän aivan pakahtuu.
Itkuun vääntyy kasvot, suu.
Hän nostaa esiliinan kasvoilleen
ja siihen pyyhkii katkeruuden kyyneleen
surren toiveidensa haihtumista,
kaiken äkisti uudeks´ vaihtumista.

Aamunkoi ei lupaa illan rauhaa
eikä kinostunut lumi kevätlauhaa.
On kuulaankirkas pakkassää.
Kehtolaulu kesken jää.

Äiti nousee, lipastonsa avaa.
Taas samaa vanhaa kenttäpostikirjettä hän tavaa.
Hänen uskonsa ei enää tahdo riittää
Taivaan Isää tästä kohtalosta kiittää.

Ikuisesti Sinun M.

-------

Runotorstain kauneimmaksi sanaksi valitsin sinun ja kirjoitin tämän kauniiksi sanottuja sanoja sisältävän surullisen runon.

On kevät

Ajan myötä ei oikein jaksa enää välittää, mitä lumen alta paljastuu. Sen ikään kuin tietää. Ei tarvitse mennä edes ulos. Sen kun vain seuraa päivälehden yleisönosastokirjoituksia. Jos kuitenkin uskaltautuu aurinkolasit päässä ulkosalle kevään kirkkauteen, sohjossa kävellessä haluaa nostaa katseensa ylemmäksi salavien vihertäviin latvuksiin ja avata kuulonsa lintujen soitannalle ja kevätpurojen solinalle.

Minulle kevään varsinainen ensimerkki on vaaran takaa taas näyttäytyvä aurinko, joka lehdettömän pihakoivun lävitse lämmittää pohjoisrinteellä sijaitsevan kodin liian kuumaksi, ellei pidä säleverhoja alhaalla. Ja sitähän ei voi tehdä, koska toiset kevään airuet, pimeästä esiinnostetut ruukkukasvit, tarvitsevat sen valon ja lämmön. Yhtä verhojen säätämistä siis.

Kolmas varma kevään merkki on myös talvisäilytyksestä käyttöön otetut pienet polkupyörät, joista osa on keltaisella viirillä varustettuja. Näyttää hassulta kun isät juoksevat keltaisen viirin perässä pitkin lumesta paljastunutta pihakiveystä. Itse pyöräilijää ei näy lainkaan, koska kinokset ovat vielä liian korkeat. Ellei tietäisi, voisi kuvitella vaikka mitä. Parkkipaikalle on ajettava todella taiten, koska seuraavana sen valloittavat potkulautailijat, skeittaajat ja katutaiteilijat väriliituineen, mikäli vanhat merkit pitävät paikkansa.

Säleverhojen säätäminen on täydessä vauhdissa ja pyöriäkin on jo liikkeellä. On kevät. Tarkkailu jatkuu.

----

Kirjoitettu Pakinaperjantaille aiheesta kevään merkki.

Omnia mea mecum porto

Reviirinsä menettänyt

muuttohaukka,

jolla on ollut

kymmeniä osoitteita vaihtuvine

postinumeroineen

tietää jo, että koti

ei ole paikka,

vaan mielentila.

-------

Runotorstaille aiheesta kodikas, kotoinen.